sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Jos kirjoittaisin rakkausromaanin, en valitsisi sen päähenkilöksi keski-ikäistä naisopettajaa. Koska olen keski-ikää lähestyvä naisopettaja, voin kai sanoa, että keski-ikäiset naisopettajat ovat usein aika kliseisiä hahmoja.

Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua -kirja (Otava, 2015) kertoo historian lehtori Karin Kiurukorvesta, eronneesta, keski-ikäisestä naisesta, joka harrastaa klassista musiikkia ja taidenäyttelyitä. Karin menee sattumalta asuntonäyttöön ja kohtaa Laurin, joka on insinööri eikä omista kuin kaksi äänilevyä. 



Lähtöasetelma on ehkä kliseinen, mutta tarina voittaa puolelleen. Karinilla ja Laurilla on kummallakin oma painolastinsa, jota ei ole helppo jakaa toisen kannettavaksi. Uuden onnen löytäminen ei ole helppoa, varsinkaan jos menneiden asioiden kanssa ei ole sinut.

Kirjan näkökulma vaihtelee: Karin on minäkertoja, ja välissä on Laurin näkökulmasta hän-muodossa kirjoitettuja lukuja. Lisäksi välillä keskiössä on Laurin työpaikalla työskentelevä Kaari, joka on kai juonen kannalta välttämätön henkilö, sillä orastava kolmiodraama tuo jännitettä ja vie juonta eteenpäin.  

Lukuhaasteessa ruksin kohdan tänä vuonna julkaistu kirja.  


torstai 26. maaliskuuta 2015

Virkattuja neliöitä

Muutama viikko sitten - taitaa siitä olla jo kuukausikin - Facebookissa uutisvirtaani ilmestyi kaverini kommentoima torkkupeiton kuva. Sitä kautta löysin Vilttejä Kellokosken sairaalaan -ryhmän. Ryhmä on syntynyt Huoli 2015 -kampanjan kautta, ja ajatuksena on koota tilkkupeittoja Kellokosken sairaalaan lahjoitettavaksi. Lehtijuttu vilttiprojektista

Päätin tarttua toimeen ja muuntaa kasan jämälankoja tilkuiksi. Valkoista Nallea oli liki kaksi kerää, muita värejä vähemmän, joten tein kaikkiin tilkkuihin vähintään reunan valkoisella. 

Tein 10 * 10 cm tilkkuja 64 kpl ja isompia 20 * 20 cm tilkkuja 16 kpl. Lähetin ne jo eteenpäin, eikä tullut kuvattua koko kasaa, mutta tässä osa:


Jännä nähdä, miten nämä yhdistyvät muiden tekemiin tilkkuihin. 

//Lisäys: Etsiskelin, onko kukaan muu blogannut aiheesta, ja löysin yhden bloggaajan, joka oli tehnyt tilkkuja: Open langat. Muutenkin kivan oloinen käsityöblogi!



tiistai 24. maaliskuuta 2015

Lumikki-trilogian osat 2 ja 3

Luin syksyllä Salla Simukan Lumikki-trilogian avausosan Punainen kuin veri. En ollut siitä erityisen vaikuttunut. Kuulin kuitenkin, että trilogian toinen osa sijoittuu Prahaan, ja koska olen itsekin vieraillut siellä, ajattelin, että kirja ehkä verestäisi muistoja.



Valkea kuin lumi jatkaa siis Lumikki Anderssonin tarinaa. Lumikki tutustuu Prahan-matkallaan naiseen, joka väittää heillä olevan yhteinen isä. Nainen kuuluu hämäräperäiseen "valkoiseen perheeseen", joka eristäytyy yhteiskunnasta ja odottaa pelastusta. Ei kuulosta terveeltä, miettii Lumikki ja pistää tietenkin itsensä likoon pelastaakseen muut. Kirjassa liikutaan Prahan linnan puutarhassa, Kaarlensillalla, Petrinin näköalatornin luona ja muissa matkaajalle tutuissa kohteissa, mikä oli virkistävää.

Kolmas osa Musta kuin eebenpuu sijoittuu taas Suomeen. Siinä keskeisenä juonena on, että joku vainoaa Lumikkia viesteillä ja vihjauksilla menneisyydestä. Kaikenlaiseen tähän mennessä sekaantunut Lumikki ei tietenkään kerro vainoamisesta kenellekään - juoneltaan tämä on ehkä epäuskottavin osa trilogiasta. 

Kakkos- ja kolmososan voi lukea erillisinä teoksina, mutta läpi trilogian paljastuu lisää asioita Lumikin perheestä ja muista ihmissuhteista. 

En siis juuri innostunut tästä trilogiasta sisällöllisesti, mutta kirjat ovat nopealukuisia, ja tyylikin miellyttää. Nämä sopivat lukuhaasteessani kohtiin "kirja, jonka nimessä on jokin väri" ja "kirja, joka sijoittuu lukioon".

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Cormac McCarthy: Tie

Cormac McCarthyn Tie (2006, WSOY, suom. Kaijamari Sivill) on täysin erilainen kirja kuin olen viime aikoina muuten lukenut.


"Sitten he lähtivät kulkemaan pikitietä lyijynkarvaisessa valossa, tarpoivat tuhkassa, kumpikin toisilleen maailma kaikkinensa." (s. 9)

Tie kertoo isästä ja pojasta, jotka ovat elossa, vaikka maailmasta heidän ympärillään on jäljellä lähinnä vain tuhkaa, hylättyjä taloja ja kuivettuneita ruumiita. Isä ja poika matkaavat jalan, vähäisiä tavaroitaan kuljettaen. Toki muitakin eloonjääneitä on, mutta kohtaamiset ovat pelottavia, koska ei voi tietää, ovatko he "niitä hyviä". Enemmistö on "niitä pahoja", kuten isä heitä pojalle luonnehtii. Nämä pahat ovat valmiita tekemään mitä vain selvitäkseen hengissä.

Tie on kerronnaltaan vähäeleinen. Isän ja pojan menneisyydestä ja siitä, minkä tuhon maailma on kohdannut, paljastetaan vain vähän. Tärkeämpää on epätoivon hetkelläkin esiin nouseva vaisto selviytyä ja jatkaa eteenpäin. Isän ja pojan dialogit ovat lyhytsanaisia, mutta paljonpuhuvia. Isän näkökulmaa, ajatuksia ja muistoja kuvataan hyvin. 

McCarthyn nimi on monille tuttu siitä, että elokuvat Menetetty maa ja Kaikki kauniit hevoset perustuvat hänen kirjoihinsa. Myös Tie on filmatisoitu - luulen, että olisi katsomisen arvoinen. 

Lukuhaasteessani tämä kirja täyttää kohdan Pulitzer-palkittu teos. 

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

"Tästä kirjasta kuitenkin ymmärsi jotain. Hän jätti nykyään kesken kaikki ne, joissa lukijan piti itse koota päässään palapelimäinen juoni ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi." (S. 34)


Anna-Leena Härkösen vuonna 2014 ilmestyneen Kaikki oikein -romaanin takakannessa luonnehditaan: "Härkönen kertoo riemastuttavan tarinan rahapsykoosiin joutuvasta Puttosen pariskunnasta." Minusta tämä kirja ei ollut erityisen riemastuttava, enkä jaksa siitä paljon kirjoittaakaan.

Puttosen pariskunta, Eevi ja Kari, voittavat siis lotossa päävoiton. Se, mitä siitä seuraa, on aika ennalta-arvattavaa: Eevi ostaa minkkihuivin ja timanttisormuksen ja lähtee luksuslomalle Thaimaahan, Kari taas vaihtaa auton, ryyppää ja bilettää. Työkuviot, parisuhde ja muut ihmissuhteet joutuvat uuden tarkastelun kohteeksi. 

Härkösen tekstiä on helppo lukea - sen takia lainasin alkuun päähenkilön ajatuksen nykykirjallisuudesta. Ei tämä kirja silti mitään erityistä antanut. Teos ei myöskään sovi lukuhaasteessani oikein mihinkään kohtaan - niin kyyninen en halua olla, että Puttosten alkoholin ja riitojen sävyttämä elämä olisi "klassinen rakkaustarina". No, jospa se 52 kirjaa täyttyisi muutenkin.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Essi Kummu: Lasteni tarina

"Miksei jokaisella pikkutytöllä olisi oikeus kuulla syntymänsä tarina sellaisena kuin se pitää kuulla?"



Etsiskelin Essi Kummun Lasteni tarina -teosta (2014) kirjakaupasta kaunokirjallisuuden joukosta, mutta se oli sijoitettu muistelmat-osioon. Muistelma tai elämäkerta se ei suoranaisesti ole, vaan kertomus raskaasta elämänvaiheesta, sen aiheuttamasta traumasta ja siinä sivussa sukupolvien yli vaikuttavista traumoista.

"Kun aloitin kirjoittamisen, ajattelin, että sen aiheena olisi lasten keskosaika ja syntymä pieninä oravanpoikasina ja se syöksy, jonka tuo aika perheelleni lopulta aiheutti. Kirjoittamisen edetessä minulle valkeni, ettei sen aiheena ole pelkästään tämä, sillä prosessi vei mennessään -- ja sain sen edetessä tietää, että työni aihe on traumatisoitunut vanhemmuus ja se tuska, jota rakkauden murtuminen tällaisen muurin läpi voi aiheuttaa."

Kummulle - tai kirjan minäkertojalle, kuinka vain - kaksosten syntyminen keskosena on siis rankka paikka, joka ajaa kohtaamaan menneitä asioita ja omia tapoja käsitellä tunteita. Vasta vuosien päästä hän saa apua terapiasta: "Otin häntä olkapäistä kiinni ja sanoin: Rakas. Nyt sinä olet surullinen. Olin oppinut tunnistamaan surun tunteen samana iltapäivänä."

Kuten alun lainauksesta käy ilmi, kirja on kohdistettu Kummun tyttärelle, jota tekstissä aika ajoin puhutellaan. Kirjassa käsitellään myös sen kirjoitusprosessia ja pohditaan sen vastaanottoa: "Näen jo jonkun lyhytnäköisen puhumassa halventavaan sävyyn terapiakirjallisuudesta, ja toisen, vielä umpimielisemmän, naisten tunnustuksellisuudesta, josta on tullut trendi." En oikeastaan tiedä, millaisen vastaanoton Kummun kirja on saanut;  seuraan hävettävän vähän kirja-arvioita.

Sen tiedän, että minulle Lasteni tarina antoi paljon pohtimisen aihetta. Aika moni voi varmasti samastua tähän: "Kasvoin vaikenemisen ja kestämisen kulttuurissa ja minusta tuli surumykkä." 

Samassa ympäristössä kasvanut sisko toteaa puolestaan näin: "Pöljä. Jos vaikka on vihainen, pitää sanoa että on vihainen. Eikä jemmata sitä vuosia ja ilmoittaa sitten yks kaks että muistatko sen päivän silloin sata vuotta sitten, mulla jäi siitä aika paha mieli." 

Lasteni tarina on hyvää luettavaa jokaiselle, jolle vanhemmuus ja sen herättämät tunteet eivät ole itsestään selviä ja yksinkertaisia. Minulle tämä oli vaikuttava lukukokemus. Lukuhaasteessani tämä kirja saa merkinnän "kirja, joka sai minut itkemään". 


perjantai 6. maaliskuuta 2015

Hiihtoloman tekeleet


Viimeistelin juuri kahdet villasukat, koko n. 32-33. Kissasukat ovat 7 veljestä -lankaa, silmukoita varressa 48 ja nilkan resorista eteenpäin 44. Kissakuvio löytyi netistä googlaamalla hamahelmikuviota (hama bead patterns), yritän muistaa lisätä linkin tähän. Kuvio on lisätty silmukoita jäljitellen sukkaan. Kirjavat sukat ovat Nalle Taika -lankaa (väri 896), silmukoita varressa 52 ja terässä 50. Nämä menevät tutun tytölle, jolta sain omalle muksulle kaksi välikausitakkia.