keskiviikko 30. joulukuuta 2015

F. H. Burnett: Salainen puutarha


F. H. Burnett: Salainen puutarha 
Alkuteos Secret Garden, 1909 
Suom. Toini Swan
WSOY, 2000 (12. painos, ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestynyt 1920)
312 s. (sis. Kaisa Neimalan esipuheen)

Ah, opettavaiset kasvutarinat! Lapsuuden lukuinto ja eläytymiskyky! 

"Tällä hetkellä Mary koki neljännen ratkaisevan elämyksensä Misselthwaite Manorissa. Hän oli elänyt hetken, jolloin tunsi ymmärtävänsä punarintaa ja arveli punarinnan ymmärtävän häntä; hän oli juossut tuulessa, kunnes hänen verensä oli lämmennyt; hän oli tuntenut kunnon nälkää ensi kerran elämässään, ja hän oli kokenut, miltä tuntui sääliä jotakuta."

Mary on kiukutteva, pahantuulinen tyttö, joka ei pidä kenestäkään ja josta kenenkään on mahdoton pitää. Tähän asti hän on saanut olla lähinnä omissa oloissaan, ja intialaiset palvelijat ovat toteuttaneet hänen oikkujaan, vanhempien keskittyessä muihin asioihin. Mary jää kuitenkin yhdeksänvuotiaana orvoksi, ja hänet lähetetään Intiasta setänsä luo Englantiin, vanhaan kartanoon. Siellä hän kiinnostuu ensimmäistä kertaa elämässään jostain muusta kuin itsestään. Kartano ja sen puutarha ovat täynnä salaisuuksia. Mary löytää sen uumenista erään, jolla on vieläkin enemmän tekemistä siinä, että oppisi ilahtumaan asioista ja kiintymään ihmisiin. Pian heillä on yhteinen salaisuus. 

Olen lukenut tämän kirjan useaan kertaan alakouluikäisenä, jolloin löysin sen mummolan kirjahyllystä. Montakohan sanaa lienen tästäkin kirjasta oppinut? Ainakin gobeliini ja hysteria ovat varmaankin olleet vieraita. 

Tässä painoksessa on Kaisa Neimalan esipuhe, joka avaa kyllä ajankuvaa, mutta sopii paremmin luettavaksi jälkikäteen, kun tietää kirjan tapahtumat, joihin viitataan. Neimalakin on ihastellut kirjan lukujen kuvaavia otsikoita, esim.: "Ketään ei jäänyt", "Joku siellä huusi - huusi varmasti!", "Näin merkillistä taloa ei ole toista", "Meidän on toimittava pian" ja "Naurakoot vain". Näistä saisi otsikot yläkoulun tarinankirjoitukseen, jos sellaista enää harrastetaan.

Lukuhaasteessani tämä kirja on 48. kirja, "kirja, jota äitini rakastaa". Äitini on siis lapsena lukenut sitä samaista kirjaa, jonka minäkin nappasin mummolan hyllystä. Tämä kappale, jonka nyt luin, on puolestaan peräisin anopin hyllystä. Laajalti rakastettu kirja siis.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Minna Canth: Hanna



Minna Canth: Hanna (alkuteos 1886, tämä painos Gummerus, 2007)
192 s.

"Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. Taikka tiesivätkö ylipäätään maailmassa surua ja huolta olevankaan? 

Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja katsoi iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli, ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä." 

Itse olen käynyt kouluni yli sata vuotta Minna Canthin kirjan kaimaani myöhemmin, mutta hyvin samoin ajatuksin. Tämä lukuhaasteeni kohtaan "kirja, joka on yli sata vuotta vanha" sijoittuva teos tarjoaa siis tarttumapintaa edelleen. Jokin on sentään onneksi muuttunut - enää ei kai voisi sanoa tytöistä, että "eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä heille se oli tarpeetonta". 

Tämän viiden novellin/pienoisromaanin yhteispainoksen esipuheessa Kari Levola kertoo, että Canth itse painotti olosuhteiden yläpuolelle nousemista, niin kuin itse elämässään teki. Uskon itse samoin. Pitäisi lukea Canthin elämäkerta, minulla on se hyllyssä. 

Kirjan Hannan olosuhteet eivät ole hänelle suotuisat. Isä nauraa ajatukselle jatkaa koulunkäyntiä tyttökoulusta opettajaseminaariin. Hanna ei ymmärrä seuraelämää ja ajautuu siksi erilleen ihailijastaan Woldemarista. Hanna on oikeastaan lapsesta asti jollain tavoin yliherkkä kaikelle ja siksi yksinäinen.  

Canth kuvaa Hannaa uskottavasti ja aikaan sopivasti. Ylioppilas Salmela esittää kirjassa ajatuksia realismista ja sen vaikutuksista taiteeseen sekä uskonnon ja tieteen suhteesta. Kiinnostavaa, kuinka lyhyessä ajassa maailmankuvamme loppujen lopuksi onkaan avartunut. 

lauantai 26. joulukuuta 2015

Ville Ranta: Isi on vähän väsynyt


Ville Ranta: Isi on vähän väsynyt
Asema, 2005, uusittu laitos 2007
149 s.

Lukuhaasteeni kohtaan sarjakuvaromaani lukaisin Ville Rannan omaelämäkerrallisen teoksen Isi on vähän väsynyt. Kirjassa hän piirtää kohtauksia ja tilanteita elämästään. On hankalaa tehdä luovaa työtä ja olla samaan aikaan pienen lapsen isä, varsinkaan koti-isä. 

Vanhemmuus on usein epäkiitollista ja yksipuolista, ei suurta ja merkityksellistä. Ranta saa tuskasteluunsa neuvon: Kun etsii valoa, löytää valoa. Kun etsii pimeyttä, löytää pimeyttä. Mutta minusta tämä on hyvin sanottu: "Näiden asioiden  myöntäminen ei ole pimeyden etsimistä vaan sen tunnustamista." 

En hirveästi pidä Rannan piirrostyylistä, mutta kirjan sisältöä arvostan, samoin kuin Rannan muuta tuotantoa. Sarjakuviakin voisi lukea useammin.

 

perjantai 25. joulukuuta 2015

Heidi Köngäs: Hyväntekijä


Heidi Köngäs: Hyväntekijä
Otava, 2006 (pokkaripainos 2007)
221 s.

Alma on jättänyt yliopisto-opintonsa ja tekee kahta työtä selvitäkseen yksinhuoltajan arjesta ja asuntolainasta. Siinä sivussa hän on isänsä tukena sairastuneen äidin hoidossa niin paljon kuin pystyy.

Juhani on valinnut toisenlaisen tien. Hän toimii lääkärinä kriisialueilla, mutta omaa lastaan hän tapaa harvoin ja elämä on muutenkin lähestulkoon matkalaukuissa.

Kun näiden kahden polut risteävät, lukija saa pohdittavakseen, miten monella tavalla ihminen voi tehdä toiselle tai toisille hyvää, mutta myös samalla laiminlyödä jotain muuta. Ovatko Almaa ja Juhania eri suuntiin vievät velvollisuudet kuitenkin mahdottomia yhdistettäviksi? Onko toista reilua pitää odottamassa? 

"En saa ajatella häntä, mutta en voi tälle mitään. Luin lehdestä, oikein tiedesivulta, että ihmisen aivot eivät ymmärrä kieltolausetta."

Köngäs kuvaa hyvin myös Alman vanhempien suhdetta. Vaikka toinen on jo huonossa kunnossa, yhteiselämä ei seestykään. "Alitajuisesti olin toivonut, että vanhemmat edes vanhoina tuntisivat myötätuntoa toisiaan kohtaan. Mutta ei, eivät nämä kaksi. He jatkavat taisteluaan hamaan loppuun saakka. Seuraan vain äänettömänä yhtiömiehenä, että vaikka voimia ei ole enää rahtuakaan, riitaan sentään löytyy jokunen kipene."

Tämä parisataasivuinen pokkari on juuri sopivaa lukemista vapaapäiviksi. Pidin päähenkilön tyylistä pohtia asioita, ja lukemista harrastavat romaanihenkilöt ilahduttavat aina. On muuten hassua huomata ajan kuluminen. Keski-ikäiset saattoivat puhua videokaseteista ja puhelinpöydistä vielä kymmenen vuotta sitten, mutta enää eivät kyllä hekään. Sen sijaan häiritsevää oli, että päähenkilö puhuu vuoroin pyörätuolista, vuoroin rullatuolista. Jälkimmäinen on kai epäkorrektina pidetty ilmaus ainakin nykyään. 

Minulla odottaa hyllyssä toinenkin Köngäs, mutta sen vuoro tulee vasta lukuhaasteen päättymisen jälkeen. Hyväntekijä on lukuhaasteeni 45. kirja, ja se täyttää kohdan "kirja, jonka kirjoittajalla on samat nimikirjaimet kuin minulla" (joudun tässä kohtaa vähän huijaamaan ja palaamaan tyttönimeeni, koska nykyiset nimikirjaimet eivät tuottaneet tulosta). 

torstai 24. joulukuuta 2015

Hugh Howey: Kohtalo


Hugh Howey: Kohtalo
Alkuteos: Dust, 2013
Suom. Einari Aaltonen
Like, 2015
392 s. + Lukijalle, Kiitokset ja Kysymyksiä kirjapiirissä pohdittaviksi

"Harhakuvitelma siiloista, jotka hän oli auttanut rakentamaan - todellisuudessa mitään pelastettavaa ei ollut. Heidät olisi pitänyt jättää oman onnensa nojaan, sekä ihmiset että maapallo. Ihmiskunnalla oli oikeus kuolla sukupuuttoon. Niin elämälle kävi: se sammui. Se teki tilaa seuraaville yrittäjille."

Näin pohtii siilon numero yksi asukas Donald Siilo-trilogian päätösosassa. Synkimmillä hetkillään Donald ajattelee siis, että ihmiset eivät ansaitsisi selvitä siiloista takaisin maan pinnalle. Toisaalta Donaldia kiinnostaa, mitä maan päällä tällä hetkellä on: onko siellä muutakin kuin ylätason seinänäytöistä näkyvä karu maisema ja ruskea, myrkyllinen pölypilvi? Tätä selvittämään Donald on herättänyt kryounesta siskonsa Charlotten, joka on työskennellyt armeijassa ja osaa ohjata lennokkeja. He pyrkivät saamaan kameralla varustetun lennokin lentämään mahdollisimman kauas siilosta. Samaan aikaan Charlotte on pidettävä piilossa, koska tässä siilossa on työvuoroissa vain miehiä, ja naiset ovat olleet jo satoja vuosia syväjäädytettyinä. Pelkoa ja jännitystä aiheuttaa myös se, että Donald on viimeisimmästä herätyksestään lähtien esiintynyt väärällä henkilöllisyydellä. 

Tässä osassa siis tapahtuu alusta lähtien paljon enemmän kuin toisessa osassa (Siirros). Toinen juonenkulku keskittyy siiloon 18. Siellä Juliette ja Lukas, joihin ensimmäisessä osassa tutustuttiin, ovat nousseet johtaviin asemiin. He tietävät muista siiloista ja pyrkivät levittämään tietoa muille siilolaisille. Tässä kirjassa uskonto nousee enemmän esiin kuin aiemmin, ja varsinkin uskovien piirissä Juliettea ja hänen toimiaan pidetään vaarallisena. Juliette haluaa myös auttaa siiloa numero 17, jossa hän aiemmin vieraili, mutta hänen toimensa saattavat hänen oman siilonsa vaaraan. Lisäksi hänessä kytee vahva halu kostaa niille, jotka tämän kaiken ovat suunnitelleet ja saaneet aikaan. 

Kirjasarjan viimeinen osa on tapahtumantäyteinen, mutta sivujen huvetessa iskee pelko, ehditäänkö siiloista kuitenkaan ulos ollenkaan. Loppu ei ollut ehkä ihan sellainen kuin olisin toivonut. Jotkut asiat jäivät turhan avoimiksi, mutta toki lukija voi niitä itse täydentää mielessään. Lopussa on myös annettu kirjan lukijalle kiinnostavia kysymyksiä pohdittaviksi esimerkiksi henkilöiden tekemiin valintoihin ja moraaliin liittyen. Niistä voisi olla apua vaikkapa kirjasta esseetä kirjoittavalle tai lukupiirille, kuten ne on otsikoitu.

Kohtalo on luettu myös esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogissa ja Kirjakaapin kummitus -blogissa.

Minulla on enää viikko aikaa lukea vuoden 2015 lukuhaasteeni puuttuvat kirjat, joita on vielä 8:

  • kirja, jonka kirjoittajalla on samat nimikirjaimet kuin minulla
  • sarjakuvaromaani
  • kirja, jota äitini rakastaa
  • kirja, jonka aloitin mutten saanut luettua loppuun saakka
  • kirja, joka perustuu tv-sarjaan tai josta on tehty tv-sarja
  • yli sata vuotta vanha teos
  • klassinen rakkaustarina
  • kirja, joka olisi pitänyt lukea koulussa, mutta se jäi lukematta.
Näistä moneen kohtaan on ollut vaikea keksiä kirjoja, mutta nyt minulla on sopivat kirjat pinossa ja lomapäiviä edessä. Saapa nähdä, miten käy.

torstai 17. joulukuuta 2015

Pikkuinen pitsineuletakki ja sukat

Ostin loppukesästä Prisman alekorista Novitan Ipana-lankaa noin eurolla kerä. Tajusin vasta kotona, että se on kokonaan keinokuitua, kuten monet muutkin "vauvalangat". Eipä se paljon lämmitä, mutta pehmeäähän se toki on. Samoihin aikoihin, kun ostin langat, varmistui, että ystäväni odottaa tyttövauvaa, joten tästä hennon vaaleanpunaisesta langasta syntyi sitten neuletakki ja sukat. Vieläkin olisi lankaa, joten saatan tehdä vielä myssyn. Takki on tässä kuvattu n. 50-senttisen nuken päällä, eli kokoa sillä on varmasti ihan sopivasti, jottei se jää ihan heti pieneksi vauvalle.


Vauvan neuletakki ja sukat

Koko n. 70 cm 
Lanka: Novita Ipana (100 % nyppyyntymätön akryyli, 50 g =159 m)
Langanmenekki: n. 125 g
Puikot: 3 ja 3 1/2 
Ohje: Novitan kevään 2010 lehdestä (oli saatavilla myös Novitan sivulla, mutta linkkini ei enää toimi)


Neuletakille kaveriksi tein Lise-Loten sukat. Neuletakin pitsineule on muuten lähes samanlainen kuin sukissa, mutta yhden nurjan sijaan on kaksi nurjaa silmukkaa. Eli näin:

1. krs: neulo 2 nurin, 3 oikein, 2 nurin, toista tätä koko kerros.
2. krs: neulo samoin kuin ensimmäinen kerros (toki edestakaista kappaletta tehdessä oikeat neulotaan nurjalla puolella nurin ja nurjat oikein).
3. krs: 2 nurin, langankierto, nosta 1 silmukka neulomatta, neulo kaksi seuraavaa oikein yhteen, nosta neulomatta nostettu silmukka tämä yli, langankierto, 2 nurin. Toista koko kerros.
4. krs: samoin kuin 2. kerros.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille


Linda Olsson: Sonaatti Miriamille
Alkuteos Sonata for Miriam, 2008
Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2010

Olen tuskitellut paljon vuoden 2015 lukuhaasteen kohdan "lempikirjailijasi kirja, jota et ole vielä lukenut" kanssa. Minulla ei ole varsinaista lempikirjailijaa. Lukioaikoina olisin sanonut Stephen King, mutta hänen kirjojaan en ole lukenut varmaan kymmeneen vuoteen. On monia kirjailijoita, joiden uraa seuraan ja joiden kirjoja luen mahdollisuuksien mukaan, kuten Juha Itkonen, Riikka Pulkkinen, Anja Snellman ja Anna-Leena Härkönen. En kuitenkaan ole pitänyt läheskään kaikista heidän kirjoistaan (ja Snellmania en ole muuten pariin vuoteen edes lukenut, koska blogissani ei ole yhtään hänen kirjaansa käsiteltynä). Sitten on esimerkiksi Emmi Itäranta, joka on julkaissut vasta kaksi kirjaa - ei kai häntä vielä uskalla nimetä suosikiksi, varsinkaan kun genre ei ole ihan sellainen, minkä lukemisesta eniten nautin.

Eniten pidän kirjoista, joissa on
* uskottavia hahmoja, joiden elämänkohtaloihin voi jotenkin samaistua
* sujuvaa kieltä (ei kuluneita kielikuvia, ei hankalia virkerakenteita) 
* ajatuksia, jotka tekee mieli kirjoittaa muistiin
* aidosti mukaansa tempaavia tapahtumia, niin ettei pysty lopettamaan lukemista
* sanottavaa: omissakin ajatuksissa liikahtaa jotain, ei vain kirjaa vain laajemmin elämää ja ihmisyyttä koskevaa.

Aika harva kirja tällaisia kriteerejä täyttää. Linda Olsson saa nyt luvan kelvata lempikirjailijaksi, mutta pidätän oikeuden vaihtaa suosikkiani heti kun tämä haaste on päättynyt (tähän laittaisin hymiön, mutta olen päättänyt, etten niitä blogissani harrasta).

Sonaatti Miriamille on ollut työnimeltään "Hiljaisuuden seuraamukset". Se kertoo kirjasta ja sen pääajatuksesta paljon, mutta olisi nimeksi aika osoitteleva, ja nykyinen nimi on kyllä kauniimpi. 

Kirjassa kuusikymppinen Uudessa-Seelannissa asuva Adam alkaa rikkoa elämässään vallinnutta hiljaisuutta. Miksi hänen äitinsä aikanaan vei hänet pikkupoikana Puolasta Ruotsiin? Miksi hän itse vei oman pienen tyttärensä Ruotsista Uuteen-Seelantiin? Mitä taakse jäi ja miksi nämä asiat pitäisi purkaa auki?

"Osat on välttämätöntä tuntea, jotta pystyy luomaan kokonaisuuden. Se pätee mielestäni musiikkiin, kuvataiteeseen ja koko elämään. Kun kuuntelee valmista sävellystä tai elää elämäänsä, yksittäisistä osasista syntyy kokonaisuus, josta tulee kovin helposti itsestään selvä. Mutta ihmeen alkaa ymmärtää vasta siinä vaiheessa, kun alkaa erottaa osaset."

Sonaatti Miriamille on jollain tavalla kunnianhimoisempi kuin muut Olssonin kirjat, jotka olen lukenut. Ensinnäkin se ulottuu pitkälle aikajänteelle toisesta maailmansodasta lähelle nykyaikaa, ja kerronnan rakenne on varsin kerroksittainen, vuoroin muistoissa ja vuoroin nykyajassa. Toiseksi Adam on säveltäjä, ja musiikki on kirjassa keskeisessä osassa, mutta Olsson itse ei jälkisanojen mukaan ole mikään musiikin tuntija. 

Pidin tästäkin kirjasta, kuten muistakin Olssoneista. Toisen maailmansodan kuohuissa moni, erityisesti tietysti holokaustia paenneet juutalaiset, menetti yhteyden entiseen elämään ja sukulaisiin. Samanlaista tapahtuu edelleen, joskin nyt mahdollisuudet ottaa läheisten kohtaloista selvää ovat paremmat. Olssonin kirja nostaa hyvin esille sen, mitkä ovat hiljaisuuden seuraamukset. Voiko ihminen kokea itseään kokonaiseksi, jos hän ei tiedä riittävästi omasta taustastaan tai jos ylipäätään joistakin asioista on perheessä kiellettyä puhua?

lauantai 5. joulukuuta 2015

Miina Supinen: Mantelimaa





Miina Supinen: Mantelimaa
WSOY, 2015
317 s.

"Jonne J. Halkio hieroi valkoista partaansa (hän oli vasta nelissäkymmenissä mutta valkaissut partansa ammatillisista syistä) ja mietti imperiuminsa asioita. Lahjapuotien myynti laahasi viime vuodesta. Valkeasta altaasta oli taas löytynyt ruumis. Anna-Maija Simola, allassiivooja. Lisäksi yksi hänen kirjanpitäjistään oli ruvennut vähän liian omatoimiseksi. Niitä tavallisia johtajan huolia."

Mantelimaa on ostoskeskus-sisähuvipuisto-kylpylä-yökerho-kompleksi, jossa vallitsee ikuinen joulu. Se törröttää eteläsuomalaisen Länsi-Kyykkään kylän laidalla "kuin surrealistinen painajainen". Jossain määrin surrealistinen ja absurdi tunnelma on myös Supisen koko kirjassa. Mantelimaassa kuolee silloin tällöin ihmisiä, ja kellareiden uumenissa huhutaan piileskelevän salaperäisen Nukentekijän, joka on näiden tekojen takana.

Entinen poptähti ja nykyinen lastenohjelmahahmo Molli Nieminen haluaisi pysyä kaukana Mantelimaasta, jonka omistajan Jonne J. Halkion hän on muinoin teini-ikäisenä tuntenut. Jonnella on ilmeinen pakkomielle saada Molli itselleen töihin, ja kun Mollin mies loukkaantuu vakavasti sähköiskussa ja joutuu sairaalaan, on Mollin saatava jostain lisätienestejä. Niinpä hän suostuu suunnittelemaan Mantelimaan kuuluisan talvipäivänseisauskulkueen tämänvuotisen version. Mantelimaa imaisee Mollin ja hänen lapsensa varsin syvälle uumeniinsa.

Mantelimaa kuvaa hyvin koko joulun olemusta. Jos ei usko juhlan uskonnolliseen sisältöön, mitä oikeastaan jää jäljelle? Joulun suorittamista: siivousta, ruoanlaittoa, glitterkoristeita ja lahjavuoria. Ehkäpä sen kaiken ylimääräisen voisi jättää Mantelimaan tapaisiin paikkoihin, kodin ulkopuolelle. Rauhan ja sen sellaisen voi varmaan saavuttaa muutenkin. Supinen ei kuitenkaan tyrkytä kirjassaan käsityksiään joulusta, vaan esittää asioita huumorin ja ironian varjolla.

"Älkää nyt viitsikö, ihminen ajattelee. Jotain armoa nyt hei tyypit. Olen imuroinut koko kämpän. Olen tehnyt porkkana-, peruna-, lanttu- ja jopa bataattilaatikon. Pitääkö minun etsiä sisältäni vielä rauha? Entä jos en ehdi?"

Vuoden 2015 lukuhaasteessani tämä on 42. kirja, "kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat jouluun". En ole lukenut Supisen kirjoja aiemmin, mutta tämän perusteella niitä voisi lukea lisääkin. Muistelen pyöritelleeni Orvokki Leukaluun urakirjaa kirjastossa äänikirjamuodossa, sitäkin voisi harkita.

Mantelimaa on luettu myös esimerkiksi Suomi lukee -blogissa ja Mari A:n kirjablogissa. Mahtavasti kirjaa on kuvannut Morren maailman Hanna Matilainen, kannattaa lukea hänen postauksensa.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Hugh Howey: Siirros + marraskuun lukuhaasteen päätös



Hugh Howey: Siirros (alkuteos Shift, 2013) 
Suomentanut Einari Aaltonen
Like, 2015 (pokkaripainos, kovakantinen ilmestynyt jo 2014)
528 s.

Hugh Howeyn Siilon voisi periaatteessa lukea itsenäisenä teoksena. Silloin jäisi oman mielikuvituksen varaan, mikä tuho tarkalleen ottaen maata on kohdannut ja miten siihen on kuitenkin ehditty varautua rakentamalla jättimäiset siilot, joihin jäljellä oleva ihmiskunta on paennut. Lisäksi jäisi hämärän peittoon, miksi iso osa ihmisistä siiloissa pidetään täysin tietämättöminä lähes kaikesta, ennen kaikkea menneisyydestä. Voisi myös pohtia, säilyykö tilanne sellaisenaan vai muuttuuko jokin, kun eri ihmiset pääsevät valtaan. Itse päädyin siihen, että haluan lukea myös muut trilogian osat.

Siirros osin jatkaa, mutta pääosin taustoittaa ja täydentää Siilon tarinaa. Siinä kerrotaan ajasta ennen siiloja, niiden suunnittelusta ja niihin muuttamisen syistä. Kongressiedustaja Donald Keene saa tehtäväkseen suunnitella suuren rakennelman, ja hän luulee, että sen tehtävänä on toimia evakuointitilana ydinjätteen loppusijoituspaikalla. Oikeasti suunnitelmissa on kuitenkin jotakin muuta. Lyhyesti sanottuna ja kaikkea paljastamatta ihmiskunta on kehittänyt nanoteknologiaa eteenpäin, ja pelkona on, että tekniikan avulla hyökätään toisia ihmisiä vastaan, jolloin ilma olisi täynnä näkymätöntä uhkaa. Siksi elämä ei voi jatkua niin kuin ennen.

Trilogian avausosassa kuvattiin pääasiassa yhtä siiloa, numeroa 18, jossa ihmiset elivät säänneltyä elämää tietämättä edes toisista siiloista. Siirros keskittyy pääosin siiloon numero 1, jossa elämä on hyvin erilaista. Tässä siilossa työskentelee vain miehiä, jotka ovat olleet siellä siiloihin siirtymisestä saakka. Heistä vain pieni osa kerrallaan on työvuorossa ja loput ovat syväjäädytettyinä. Siilosta 1 valvotaan muita siiloja ja pyritään varmistamaan, että elämä jatkuu tarvittavan ajan, kunnes maan päälle voidaan palata. Näin ainakin sanotaan. Donald on tässä siilossa, ja hänelle alkaa hiljalleen valjeta, ettei hän edelleenkään tiedä kaikkea suunnitelmasta, johon on joutunut mukaan. Mikä oikeastaan on tulevaisuus, vai onko sitä? 

"Donald tajusi, kuinka omituista oli, että siilossa numero 1 oli seinänäyttö. Täällä ihmiset tiesivät, mitä maailmalle oli tehty. Miksi heidän piti katsoa raunioita, jotka he olivat jättäneet jälkeensä?
Ellei -
Ellei sen tarkoitus ollut sama kuin muissa siiloissa. Ellei sen tarkoitus ollut estää heitä lähtemästä ulos, ellei se ollut piinaava muistutus siitä, että planeetta ei ollut heille turvallinen. Mitä he oikeastaan tiesivät maailmasta siilojen lisäksi? Ja mistä oikein kumpusi tämä hinku mennä ulos ottamaan siitä selvää?"

Siirros tuntuu ajoittain B-luokan katastrofielokuvalta, joka on jostain syystä venytetty kolmituntiseksi, vaikka juonta ei ole nimeksikään. Odotan, että päätösosa Kohtalo on parempi kuin tämä. Siirros kuvaa tapahtumia noin kolmensadan vuoden ajalta, mutta edelleen jää aukkoja, joita päätösosassa varmasti paikataan. Lisäksi tietysti on saatava tietää, voivatko ihmiset enää palata maan pinnalle ja ovatko eri siilot esimerkiksi eriytyneet toisistaan niin, ettei yhteiselämä enää onnistukaan. Hyvin pitkälti samaa mieltä kirjasta näyttää olevan Kirjakaapin kummitus. Itseäni häiritsi muuten Notkopeikon tavoin se, että kirjan nimi on Siirros, koska ei siinä yhtään mikään siirry minnekään, paitsi ihmiset vuorollaan töihin. Jos Vuoro ei suomentajan tai kustantajan mielestä soinnu Siiloon, niin ehkä jonkin muun nimen olisi voinut keksiä.

Vuoden 2015 lukuhaasteessani tämä on vasta 41. kirja, eli kiirettä pitää, jos haluaisi ennen vuoden loppua saada 52 listaan sopivaa kirjaa täyteen. Sijoitan tämän toiseksi kirjaksi kohtaan trilogia. 

Otin osaa myös marraskuun lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena oli lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta päivässä. Se karahti kiville kuun puolivälissä, kun yhtenä lauantaina en saanut aikaiseksi lukea yhtään mitään muiden kiireiden vuoksi. Joka tapauksessa olen lukenut marraskuussa viisi kirjaa, joissa on yhteensä liki 2000 sivua. Olen varsin tyytyväinen tähän saldoon. Lukemisesta on tullut entistä enemmän päivittäinen rutiini. 

lauantai 28. marraskuuta 2015

Satunnaisia lastenkirjoja

Olen vähän laiminlyönyt tätä blogiani. Olen lukenut kirjoja opintoja varten ja suoltanut tieteellistä tekstiä. Silti luen jotakin muutakin joka päivä - vähintään lastenkirjoja, koska minulla on nelivuotias lapsi. En ole lastenkirjoista blogannut Tirlittania lukuun ottamatta, mutta koska lukuhaasteeni, jossa pitäisi lukea 52 kirjaa tänä vuonna, on edennyt sen verran hitaasti, ajattelin täyttää pari kohtaa siitä lastenkirjoilla.

Yksi omista suosikeistani lapsena oli Mauri Kunnas. Muistan kesän, kun olin varmaankin kuusivuotias, ja saatoin käydä pari kertaa päivässä läheisessä kirjastossa parhaan kaverini kanssa, joka oli minua kaksi vuotta vanhempi. Muistoissa kesä on loputtoman pitkä, aina on aurinkoinen sää ja luemme kirjoja takapihalla viltin päällä. 


Tästä kirjasta, Koiramäen lapset kaupungissa, on jostain syystä jäänyt elävästi mieleeni kuva hääkonvehdeista. 



Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1982, ja sijoitan sen lukuhaasteeni kohtaan "kirja, joka ilmestyi syntymävuonnasi". Nyt kun tätä lukee aikuisiällä, tajuaa, että tässä on aika vaikeaa sanastoa - "Varakonsulinna ihailee aikamiespoikansa ja tämän opiskelijatoverin duettoa" tai "Kinkeliinin kauppahuoneen puukhollari Aukusti Daalkreeni on aikamoinen keikari. Taas hän pokkuroi fröökynöille". Kirjassa on myös paljon tietoa entisajan elämästä, ja tietenkin kuvat ovat kunnasmaiseen tapaan täynnä yksityiskohtia, joissa riittää katselemista. Tämä ei ehkä vielä ole oman lapseni suosikki, mutta monet muut Kunnakset kyllä. Tästä kirjasta ehkä puuttuu kunnolla seurattava juoni, sillä lapset vain käyvät eri paikoissa kaupungissa ja hämmästelevät maalais- ja kaupunkielämän eroja. 



Samoin ajattelin, että kohtaan "kirja, jonka henkilöhahmot eivät ole ihmisiä" laitan jonkin lastenkirjan. Nelivuotias valikoi siihen Lars Rudebjerin kirjan Miira ja Sammakko (alkuteos Mirre och Grodan, 2013, suom. Raija Rintamäki 2014, Kustannus Mäkelä). Kirjassa isoisä kertoo Miiralle tarinan, jossa tämä seikkailee sammakon kanssa. Kirja on osa sarjaa, sillä googlaamalla löytyi myös Miira ja karhu. Samoin kuin Kunnaksen kirjoissa, myös tässä riittää katseltavaa useammalle lukukerralle. Joka kuvasta löytyy myös Miiran pikkuveli, vaikka häntä ei tarinassa mainita. 



Kirjassa Miira ja Sammakko kilpailevat Sammakon keksimissä lajeissa. Kumpikin käyttää kilpailussa vähän kyseenalaisia keinoja, ja lopulta Sammakko julistaa itsensä voittajaksi, syö jättipussillisen karkkia ja kärsii mahanpuruista. Jos siis haluaa, tässä on aineksia myös kasvattavaan keskusteluun.

torstai 19. marraskuuta 2015

Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle





Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle
Teos, 2015
240 s.

Nykyistä hallitusta on kritisoitu jo vaikka mistä ja sille on irvailtu takinkäännöstä. Mutta muistatteko edellisen hallituksen, Kataisen sixpackin (joka kylläkin kutistui vaalikauden mittaan ja Kataisen tilallekin nousi Stubb)? Se ei tainnut saada valmiiksi yhtään isoa uudistusta: ei sotea, ei kuntauudistusta, ei toisen asteen koulutusuudistusta (suunnitelmissa oli esimerkiksi, että kaikkien kuntien olisi pitänyt hakea lukiokoulutuksen järjestämislupia uudelleen uusilla kriteereillä, joista yksi olisi ollut lukion oppilasmäärä).

Tästä vaalikaudesta Osmo Soininvaara kertoo kirjassaan. Hän oli jättänyt eduskunnan jo aiemmin, mutta palasi sinne uudelleen vuonna 2011. Vihreät meni hallitukseen kokoomuksen, SDP:n, Vasemmistoliiton, RKP:n ja kristillisten kanssa. Syntyi "hallitus, jota kukaan ei halunnut". "Hallitus ei sinänsä tehnyt mitään järin tyhmää. Sen huonoin puoli oli, ettei se tehnyt oikein mitään, vaikka maan tila huononi koko ajan." Hallituksen osapuolet eivät Soininvaaran mukaan pitäneet toisiaan liittolaisina vaan vastustajina, ja kaikki keskittyivät vahtimaan sitä, ettei mitään ikävää päätettäisi.

Soininvaara käy läpi kunta- ja sote-uudistusten kivisen taipaleen. Hän selittää asiat varsin kansantajuisesti, enkä ole koskaan esimerkiksi pohtinut näin monipuolisesti sitä, miksi kuntauudistus on tarpeen: mistä kaikesta itse asiassa tällä hetkellä kuntatasolla päätetään, mistä kuntien rahat tulevat - ja minne ne menevät. Karua on esimerkiksi tämä: "Sosiaalisesti vielä vastenmielisempää on pyrkimys välttää kalliiksi tulevia asukkaita. Oulussa tehdyn tutkimuksen mukaan 10 prosenttia Oulun asukkaista aiheuttaa 81 % sosiaali- ja terveydenhuollon menoista. Heikentämällä palvelujen saatavuutta, viivyttelemällä toimeentulohakemusten käsittelyssä, opastamalla asunnottomia kirjautumaan naapurikunnan asukkaiksi tai vaikeuttamalla mielenterveyskuntoutujien asunnonsaantia voidaan yrittää karkottaa tuota kymmentä prosenttia kunnan rajojen ulkopuolelle. Tältä osin taakka ei kuntien välillä jakaudu oikeudenmukaisesti."

Lisäksi Soininvaara avaa mielestäni hyvin talouskriisiä, sen syitä, vaikutuksia ja mahdollisia korjauskeinoja. Kovin pessimistisiltä näkymät joka tapauksessa tuntuvat, eikä asioita helpota se, että Suomessa päätöksenteko on Soininvaaran mukaan jähmeää ja esimerkiksi työmarkkinajärjestöt jarruttavat uudistuksia. Ne elävät hänen mukaansa menneessä. Hätkähdyttävä tilastotieto on esimerkiksi se, että Suomesta on  vuosina 1995-2008 kadonnut 300 000 keskipalkkaista työpaikkaa. Osin ne ovat korvautuneet korkeapalkkaisilla asiantuntijatehtävillä ja matalapalkkaisilla palvelualojen työpaikoilla. Tämä on vaikuttanut esimerkiksi SDP:n kannatuksen laskuun.

Olen miettinyt usein samaa kysymystä, jota Soininvaara pohtii kirjan loppupuolella: itsetarkoituksellista vastakkainasettelua politiikassa. Naiivi ihannekuva olisi, että hallituksessa ja eduskunnassa etsittäisiin parhaita tapoja pitää huolta Suomesta, sen kansalaisista ja työpaikoista. Sen sijaan tärkeintä tuntuu olevan, mitä mikäkin puolue milloinkin saavuttaa ja paljonko sen kannatusprosentti on muuttunut suuntaan tai toiseen. Politiikassa jokin pieni asia voi saada suhteettoman suuren painoarvon, koska kaikki julkisuus ja huomio kiinnittyy siihen. Näin kaikki ottavat kohusta irti sen minkä saavat. Metsästetään lyhyen aikavälin julkisuusvoittoja.

Soininvaara pohtii kirjan lopussa monenlaisia kasautuneita ongelmia: talousongelmat, nuorisotyöttömyys, koko Euroopan heikentynyt asema kansainvälisessä taloudessa, väistämättä edessä olevat menoleikkaukset. Hän jaksaa silti uskoa ihmisiin: "Kansa haluaa tietää tekojen perustelut ja hyväksyy ikävätkin ratkaisut, jos ne perustellaan uskottavasti."

Sijoitan tämän kirjan vuoden 2015 lukuhaasteessani kohtaan "muistelmateos", vaikka tämä nyt ei varsinaisesti sellainen olekaan (kirjastoluokka on kuitenkin 99.13 eli muistelmat ja elämäkerrat). Soininvaara analysoi laajasti poltiikan nykytilaa, ja tämä oli kiinnostava, joskin hiukan työläs lukukokemus. Se johtuu enimmäkseen itsestäni, sillä Soininvaara kyllä kirjoittaa asioista ilahduttavan konkreettisesti.

Marraskuun lukuhaasteena oli lukea 30 sivua päivässä. Se tyssäsi lauantaina, kun aamupäivä meni uutisia seuratessa ja illalla oli muita menoja. Ensi vuonna uudestaan! Joka tapauksessa jos katson koko vuotta, olen lukenut enemmän kuin pitkään aikaan, ja siitä olen iloinen. Vuoden 2015 lukuhaastettani jatkan seuraavaksi kohdasta trilogia: kirjapinossa odottavat Siilon jatko-osat.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Pikkusukkia

Tällaisena päivänä tuntuu tarpeelliselta paeta hetkeksi uutissivuilta ja kirjoittaa vauvoista ja villasukista.

Tuttavapiiriin on syntynyt viime aikoina useita vauvoja. Jostain syystä aina kun kuulen vauvauutisen, tekee mieli tarttua puikkoihin. Tässä kahdet tuotokset.


Ylipolvensukat vauvalle
Ohje: Elinan käsityöt -blogista
Lanka: Gjestal Maija 
Langanmenekki: n. 55 g eli reilu kerä
Puikot: 3 mm
Silmukoita: varressa 48, kaventuu nilkassa 44:ään
Koko: muutaman kuukauden ikäiselle (pohjan pituus n. 10,5 cm, jospa eivät heti jää pieneksi)

Tein nämä muuten ohjeen mukaan, mutta jätin joustimesta nauhakujan pois ja kärkikavennuksen tein sädekavennuksena, joten pohjasta tuli ehkä vähän pidempi kuin ohjeessa. Myöskään kerrattuja silmukoita en ymmärtänyt, joten tein käännöksissä lankalenkin Dropsin videon ohjeen mukaan. Lankalenkit neulotaan silmukoiden kanssa sitten yhteen, kun sileä neule jatkuu ainaoikean jälkeen.



Ryppyvarsisukat vauvalle

Lanka: Gjestal Maija
Langanmenekki: n. 40 g (vajaa kerä)
Puikot: 3
Silmukoita: 40
Koko: ohjeen mukaan 70-80-senttiselle vauvalle 

Langankulutus meni tosi tiukille, kerästä jäi reilu metri lankaa. Kerä ei siis ollut ihan täysi, koska siitä oli tehty aiemmin kätyrisukkiin laseja. 

Pitäisi tehdä tämän blogin ulkoasuun muutosta. Haluaisin kirja- ja käsityöpostaukset eri "välilehtiin", siis tuohon ylös sellaisen valikon. Onnistuukohan moinen ilman erikoisen hyviä tietoteknisiä taitoja? 

perjantai 13. marraskuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki


Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos, 2015
335 s.

Taivas on alkanut haalistua savun ja ruusujen väriseksi. Ensivalo takertuu jo kattoihin ja ikkunoihin, Lasilehdon kiiluun etäisyyden päässä. Tulvan nousu on lopultakin lakannut, ja alhaalla kaupungissa vesi lepää kaduilla ja aukioilla. Sen pinta on rikkumattoman tasainen tyynessä aamun läheisyydessä: outo peili, kuin tumma lasilevy, joka sulkee sisälleen kaupungin varjotoisinnon.

Eliana elää tulvien vaivaamalla saarella, jota hallitsee Neuvosto. Neuvosto ohjaa kansalaiset joka vuosi kuuntelemaan tarinaa, jonka mukaan se on kukistanut vallankumouksen ja puhdistanut saaren Unennäkijöistä. Saarella uneksiminen on kielletty, ja unia näkevät eristetään muista Tahrattujen Taloon. Suuri osa kansasta on lukutaidotonta, erityisesti naiset. Saarella eletään hyvin yksinkertaista elämää, jossa jokaisella on määrätty paikkansa yhteiskunnassa. Eliana on päässyt yhteen Taitojen Taloista, Seittien Taloon, jossa hän opettelee kutomista. 

Kaikki muuttuu, kun Eliana löytää loukkaantuneen tytön, Valerian, jonka kieli on leikattu irti. Elianalle ja hänen Sanojen Talossa elävälle veljelleen alkaa selvitä saareen ja sen asukkaiden hallitsemiseen liittyviä salaisuuksia. Lisäksi saaren asukkaita piinaa uusi sairaus, ja Neuvosto väittää sen liittyvän unien näkemiseen, joten sairastuneet on vangittava.

Kudottujen kujien kaupunkia voi lukea seikkailuna, juoneen keskittyen. Sitä voi myös lukea pysähtyen ja pohdiskellen. Kuten takakannessa sanotaan, kirja näyttää "maailman, joka on meillekin totta". Eristämme sellaisen, mitä pelkäämme. Kiellämme sellaisen, mitä emme ymmärrä. Samalla eristämme ja kiellämme osan itsestämme. Ja opimmeko aiemmista virheistä? Kirjan kaupungissa tehdään töitä, jotka ovat hyvin toisteisia: kudotaan ja puretaan kangasta, kopioidaan ja tuhotaan kirjoja. Jotenkin tuntuu, että se on kovin symbolista - teemme sitä, mitä ajattelemme, että täytyy tehdä, ja harvoin kyseenalaistamme ja kysymme, miksi.

Tällaiseen kirjaan sopii hyvin lukeminen pieninä annoksina (marraskuun lukuhaasteenahan on lukea vähintään 30 sivua päivässä). Teoksen maailma vaatii keskittymistä. On eri asia lukea vaikkapa kirjaa, joka sijoittuu etelätukholmalaiseen kerrostaloon: miljöön kuvaukset ja kadunnimet voi ohittaa silmäillen eikä välttämättä menetä paljonkaan (toki arkitodellisuuttakin voi kuvata nautittavan yksityiskohtaisesti, en sitä sano). Mutta varsinkin silloin, kun kirja sijoittuu maailmaan, joka jollain tavoin eroaa reaalitodellisuudestamme, voi jokaista yksityiskohtaa makustella ja luoda sen silmiensä eteen mielikuvituksessaan. Millainen onkaan Seittien Talo? Millaiselta Neuvoston torni näyttää, entäpä valaisuun käytetyt loistelasit, joiden sisällä on levää?

Pidin Teemestarin kirjasta ehkä enemmän kuin tästä, mutta hieno lukukokemus tämäkin. Mielenkiintoista on myös teoksen luokitteleminen: kirjastossa se on saanut asiasanoikseen fantasiakirjallisuus, tieteiskirjallisuus ja uuskumma. Eri lajien eroja esitellään esimerkiksi tässä HS:n tekstissä, mutta kuten kirjastoluokittelusta näkyy, monikaan teos ei antaudu lajimäärittelylle, eikä tarvitsekaan. Kuten Lumiomenan Katja tekstissään kirjoittaa, Itärannan maailma on kiehtova ja omanlaisensa, eikä se määrittelyjä kaipaa. Kirjasta ovat pitäneet myös Ullan luetut kirjat -blogin Ulla ja Kirsin kirjanurkan Kirsi.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa


Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa (I skymningen sjunger koltrasten, 2014)
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, Gummerus 2015
320 s.

Oton vaimo on kuollut liki 20 vuotta sitten, ja Otto on muuttanut yksin kerrostaloasuntoon. Se on hänen pitkäaikaisin kotinsa, vaikkei se kodilta tunnukaan. Otto on eläkkeellä oleva antikvariaatin omistaja, ja kirjallisuus onkin tässä kirjassa suuressa osassa. Hänen alakertaansa on muuttanut nuori Elias, ja heille on tullut tavaksi syödä silloin tällöin yhdessä.

Elias osaa kertoa tarinoita piirtämällä, ja hän on suosittu sarjakuvapiirtäjä, mutta tarvitsee jonkun muun kirjoittamaan tarinansa, vaikean lukihäiriönsä vuoksi. "Hänellä oli tarina, mutta hänellä ei ollut keinoja kertoa eikä kirjoittaa sitä. Aivan kuin olisi kuullut musiikkia päänsä sisällä kykenemättä laulamaan tai soittamaan sitä. Pään sisään vangittuna kertomus on arvoton. Sitä ei ollut olemassa kenellekään muulle kuin hänelle."

Eliasta alkaa kiehtoa nainen, joka on muuttanut taloon pari kuukautta sitten mutta pysyttelee vain omissa oloissaan, ei poistu asunnostaan lainkaan. Elias alkaa kertoa naisen tarinaa piirtämällä, vaikkei tiedä tästä mitään. Eräänä iltana Elias joutuu pahoinpidellyksi, ja hänen Mustarastaaksi kuvaamansa naisen on tultava auttamaan. Ja kun on pyrähtänyt pimeästä valoon, on vaikea palata takaisin. Nainen, nimeltään Elisabeth, hätkähtää nähdessään Eliaksen piirrokset, jotka niin todellisella tavalla kuvaavat hänen tilannettaan.

"Sitten hän antoi minulle toisen. Kokonaan toisenlaisen piirroksen. Linnun vasten valkoista taustaa, joka näyttää räntälumelta. Lintu oli niin elävä. Kyllä, elävästi piirretty. Itse asiassa se näytti puolikuolleelta. Luisevalta ja murtuneelta. Mutta kuten sanottua, piirros oli tehty niin taitavasti, että saatoin miltei kuvitella pienen rinnan kohoilevan, kun lintu haukkoi henkeään."


Tässä kirjassa parasta oli se, miten Olsson kuvaa Elisabethin tasapainoilua yksinäisyyden ja toisten seuraan hakeutumisen, luovuttamisen ja toivon välillä.  "Toivon edellytyksenä on, että pystyy kuvittelemaan seuraavan päivän. Minulle riittää tämä hetki."

Oikeastaan kaikki Olssonin kirjat, jotka olen lukenut, kertovat pohjimmiltaan samaa tarinaa: yksinäisiä, jostain syystä rikkinäisiä ja eristäytyneitä ihmisiä, jotka löytävät yhteyden toiseen ihmiseen ja sitä kautta myös itseensä. En missään nimessä tarkoita, että Olsson toistaisi itseään: jokainen kirja on silti omanlaisensa, jokaisella henkilöllä omat taustansa ja kipupisteensä. Olssonia lukiessaan tietää saavansa lukuelämyksen. Tämä kirja oli minusta moniulotteisempi kuin esikoinen Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, mutta suosikkini taitaa yhä olla Kaikki hyvä sinussa. Sonaatti Miriamille on vielä lukematta.

Luin tämän kirjan oikeastaan kahtena iltana, eli marraskuun lukuhaasteeesen kertyi paljon enemmän kuin 30 sivua päivässä. Seuraavaksi lähden matkalle Kudottujen kujien kaupunkiin eli tartun Emmi Itärannan uuteen kirjaan.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Joonas Konstig: Perkele



Miikka Kristian Liedes on yläasteikäisenä hintelä, hiljainen, koulukiusattu poika. Sitten hän hakkaa kiusaajansa teknisen työn tunnilla tehdyllä kynttilänjalalla, opettelee soittamaan kitaraa ja perustaa bändin. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän on Kris Liedes, suositun Total War -metalliyhtyeen keulahahmo, jonka elämään kuuluu kiertueita, yksityiskoneita, hotelleja, asunto Los Angelesissa ja joka paikkaan seuraava fanijoukko The Horde. Miikka/Mike/Kris (nimi riippuu siitä, kuka hänestä milloinkin puhuu) on kuitenkin omien sanojensa mukaan täynnä vihaa, ja jos viha loppuu, hänelle ei jää mitään ja hän tappaa itsensä. 

Reko Kortekangas puolestaan on yläasteella suosittu poika, joka pyytää Miikkaa vähän kuin säälistä koulun musikaaliin soittamaan. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän on Afganistanissa käydyn rauhanturvaajapestin jälkeen päätynyt asentamaan wlan-tukiasemia. Elämässä ei ole mitään, mikä estäisi häntä lähtemästä Miikan turvamieheksi (lähinnä turvaksi muusikolta itseltään), kun yhtyeen manageri sitä pyytää. 

Nämä ovat lähtöasetelmat Joonas Konstigin romaanille Perkele (Gummerus, 2015, 584 s.). Reko kiertää jonkin aikaa Miikan yhtyeen mukana, asuu Miikan luona Malibussa ja lähtee bändin mukaan myös levynteon ajaksi englantilaiseen kartanoon. Hän tutustuu Miikan vaimoon Annaan, käy tämän kanssa keskusteluja kaikesta maan ja taivaan välillä ja ihastuu tähän. Annan ja Miikan suhde ei ole kovin yksinkertainen, kun toinen on julkisuuden henkilö, jolla oma identiteetti on kovastikin hakusessa ja toisten ajatuksista riippuvainen. Hiukan epäselväksi jää, onko Annalla puolestaan paljon mitään muuta kuin Miikka. Reko kokee joka tapauksessa olevansa kuviossa liikaa ja lähtee takaisin Suomeen. Anna kuitenkin pysyy hänen mielessään jatkuvasti, eikä Annakaan ole unohtanut Rekoa.

"Rakkaus on sitä, että kaipaa toista enemmän kuin pitää hänestä. Yleensä rakkaan seurasta pitää, mutta ei aina, ja aina kaipaus on suurempi. Toista ajattelee kauniimmin kun hän on poissa; hänen kanssaan saattaa turhautua ja riidellä. Erossa rakastettua tulee ikävä, häntä muistelee, ja hänen kuvaansa kaunistelee. Rakkaus on kaipausta." 

"Perkele, v*ttuun nöyryys", Kris hokee haastatteluissa. Tapahtuu kuitenkin asioita, joiden edessä ihmisen olisi ehkä nöyrryttävä. Mutta pystyykö hän siihen? Lukija voi miettiä, onko hänen päätöksensä itsekäs vai epäitsekäs. 

Minä en ole kirjailija enkä kustannustoimittaja. Silti mietin, ihan tavallisena lukijana, miksi tässä kirjassa on lähes 600 sivua. Itse arvostan tiiviyttä ja harkittua kerrontaa, merkityksellisiä yksityiskohtia. Tämän kirjan kohdalla tuntuu, että tarinan ydin tulisi huomattavan paljon paremmin esiin, jos Konstig olisi malttanut karsia sitä, mistä on ollut ehkä mukava kirjoittaa, eli alkupuolen bändisekoiluja. Sellaiset on kuvattu tuhanteen kertaan, niin bändielämäkerroissa kuin vaikkapa Sami Lopakan mainiossa Marras-romaanissa. Tämän kirjan kiinnostavinta antia on ihan muu: ihmissuhteiden kuvaus, sellaiset teemat kuin vastuun kantaminen, vapaus, ylpeys, itsekkyys, nöyryys... 

Vuoden 2015 lukuhaasteenani on lukea 52 kirjaa, ja sijoitan tämän haasteen kohtaan "kirja, jossa on yli 500 sivua". (Siirrän Valtosen Finlandia-voittajakirjan siitä kohdasta tulevaisuuteen sijoittuvaksi ja tulevaisuuteen sijoittuvan Siilon puolestaan trilogia-kohtaan, sillä minulla on sen jatko-osat lainassa. Pitää laskeskella, kun jaksaa, montako haasteen kohtaa minulla on kasassa, mutta noin 40.)

Marraskuun lukuhaasteena puolestaan on lukea vähintään 30 sivua päivässä, ja olen nyt kuudessa päivässä lukenut 524 sivua, eli siitäkin olen pitänyt kiinni :)

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Marraskuun lukuhaaste

'

Marraskuun lukuhaasteena on lukea (vähintään) 30 sivua päivässä. Hoituu helposti, mutta pitää muistaa, että joka päivä on tosiaan luettava oma annoksensa, sivuja ei voi lukea etu- eikä jälkikäteen. Jos haluaisin kuitenkin selättää tämän lainapinoni marraskuun aikana, minun pitäisi lukea 92 sivua päivässä. Se voi olla vähän vaikeampaa mahduttaa aikatauluun, mutta yritän. Perkelettä aloitin eilen, uni tuli sivulla 62. Tänään pitäisi siis päästä sivulle 154.

lauantai 31. lokakuuta 2015

John Williams: Stoner


John Williamsin Stoner (suom. Ilkka Rekiaro, Bazar, 2015, 306 s.) on edellisen lukemani kirjan, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, tapaan ajankohtainen vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeen. Alkuteos on ilmestynyt jo 1965, mutta toisin kuin Kuin surmaisi satakielen, Stoner on saanut laajempaa huomiota vasta 2000-luvulla. Nyt  sitä hehkutetaan kirjan liepeessä New York Timesin sanoin "täydelliseksi romaaniksi". Tällaisia lukijalle luotuja ennakko-odotuksia on jokseenkin mahdoton täyttää. Siksi moneen kertaan kirjan alkupuolella mietin, miksi ihmeessä tätä on niin hehkutettu.

Kirjassa seurataan William Stonerin elämää kronologisesti. Hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan ei kerrota paljon, vaan elämä alkaa oikeastaan siitä, kun hän  päätyy  opiskelemaan yliopistossa aivan muuta kuin maataloustiedettä, jonka vuoksi köyhät maanviljelijävanhemmat ovat hänet sinne lähettäneet. Stonerille nimittäin avautuu aivan uusi maailma kirjallisuuden johdantokurssilla, ja kirjallisuudesta ja sen opettamisesta tulee hänen elämänuransa.

Ehkä se, mikä minua ensin kirjasta vieraannutti, oli kuvaustapa. Stoner tekee ison päätöksen esimerkiksi hylätessään entisen elämänsä ja vanhempiensa polun jatkamisen, mutta sitä ei juuri pysähdytä pohtimaan. Toinen iso asia on päätös olla lähtemättä mukaan ensimmäiseen maailmansotaan Eurooppaan, josta Stoner pohtii näin: Hän ei ollut koskaan ottanut tavaksi tuijottaa omaan napaansa ja totesi vaikuttimiensa luotaamisen vaikeaksi, hieman vastenmieliseksi tehtäväksi; hänestä tuntui, että hänellä oli hyvin vähän tarjottavaa itselleen ja ettei hänen sisimmässään ollut juuri mitään löydettävää.

Samoin Stonerin häitä kuvataan kuin ne tapahtuisivat jollekin muulle:
William kuuli vastailevansa, kun tuli hiljaisia hetkiä. -- Hän tunsi, miten hänen kättään puristettiin; häntä läimäytettiin hyväntuulisesti nauraen selkään; väki liikehti olohuoneessa. -- Joku vei Williamin ja Edithin kädet yhteen.

Rakkaus kirjallisuuteen ja hiljalleen syttyvä into myös opettamiseen kantavat Stoneria silloinkin, kun avioliitossa on vaikeaa. Edith osoittautuu käytökseltään varsin arvaamattomaksi ja manipuloi myös Stonerin suhdetta heidän lapseensa Graceen. Ihmissuhteissa myös laitoksella on ongelmia ja väärinkäsityksiä. Stoner ei suostu mielistelemään muita, vaan pitää omista periaatteistaan kiinni. Hän ei ole huolissaan omasta urastaan ja maineestaan.

Stoner oli nyt elämäntilanteessa, jossa hänen mieleensä nousi yhä useammin niin kauhistuttavan yksinkertainen kysymys ettei hänellä ollut edellytyksiä kohdata sitä. Hän mietti, oliko hänen elämänsä elämisen arvoista, oliko se milloinkaan ollut. -- Kaikki, jopa se sivistys jonka ansiosta hän tiedosti tämän seikan, oli turhaa ja lopulta sisällyksetöntä ja lopulta surkastui ja hävisi tyhjyyteen, jota mikään ei pystynyt muuttamaan.

Näin synkkä koko kirja ei toki ole. Stoner kohtaa monia vastoinkäymisiä, mutta saa myös elämältä paljon. Jokaisen on varmasti pysähdyttävä pohtimaan aika ajoin, mihin elämänsä kannattaa käyttää ja millä on lopulta väliä. 

Tästä kirjasta on ihan valtavasti blogimerkintöjä, enkä edes yritä luetella niitä kaikkia. Hienosti kirjaa ovat pohtineet esimerkiksi Maria Sinisen linnan kirjastossa, Omppu Reader, why did I marry him? -blogissaan ja Lumiomenan Katja.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Ensimmäinen tunnustus ja haaste

Blogimaailman verkostuneisuus on asia, jonka laajuuden ja syvyyden olen alkanut ymmärtää vasta viime aikoina. Olen pitänyt blogia kohta kaksi vuotta, mutta se on saanut olla nettimaailman syvyyksissä suhteellisen rauhassa, eikä kommentteja tai seuraajia ole juuri ilmaantunut. Siksi olen hämmästynyt ja ilahtunut, että sain Hemulin kirjahyllyn Hennalta tällaisen Liebster Award -tunnustuksen, johon liittyy myös haaste. Kiitos, Henna!



Tunnustushaasteen säännöt ovat: 
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi. 
2. Laita palkinto esille blogiisi. 
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat tunnustuksen ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille tunnustuksesta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Henna antoi pohdittavaksi seuraavat 11 kysymystä, alla vastaukseni:

1. Jätätkö koskaan kirjaa kesken?

Kyllä, mutta aika harvoin. Syynä on yleensä se, että on pakko lukea jotain töihin liittyvää, jolloin on jätettävä vapaa-ajan lukemiset syrjään. Kun kirja on ollut riittävän kauan syrjässä, sitä ei huvita enää jatkaa.

2. Milloin viimeksi kävit kirjastossa ja mitä lainasit?

Kaksi viikkoa sitten. Lainasin lapseni kanssa 5-6 lastenkirjaa ja hain itselleni saapuneet varaukset (Emmi Itärannan ja Alexandra Salmelan uudet kirjat).

3. Kuunteletko äänikirjoja?

En ole aikoihin kuunnellut. Kun muutama vuosi sitten kuljin viikot töissä toisella paikkakunnalla, kuuntelin automatkalla esimerkiksi Eppu Nuotion Pii Marin -dekkareita. Olen kyllä usein pohtinut äänikirjoja ratkaisuna siihen, että voisin sekä "lukea" että neuloa samaan aikaan. Pitääkin kokeilla.

4. Mitä kirjaa et koskaan anna/myy pois?

Hankala kysymys. On vaikea nimetä yksittäistä kirjaa. Ehkä voisin nimetä L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjat, jotka ostin yhtenä niteenä noin kymmenen vuotta sitten.  

5. Luetko kirjan siksi, että sen kirjoittaja on julkkis?

En usko, että olen koskaan lukenut yhtään kirjaa tästä syystä. Ennemminkin kavahdan, jos minusta vaikuttaa siltä, että kirjoittajan julkisuusarvo on suurempi syy kirjan julkaisemiseen kuin minkäänlainen sisällöllinen arvo, oli kyse sitten kauno- tai tietokirjallisuudesta. 

6. Luetko tietokirjoja?
Luen omaan alaani liittyvää tietokirjallisuutta paraikaa, kun täydennän yliopisto-opintojani. Niistä kirjoista en näe järkeväksi kirjoittaa blogiini. Lisäksi luen jonkin verran elämäkertoja, ja haluaisin lukea kyllä muutakin tietokirjallisuutta esimerkiksi erilaisista yhteiskunnallisista aiheista. Minulla on lainassa Osmo Soininvaaran Jäähyväiset eduskunnalle, mutta saapa nähdä, ehdinkö lukea sitä.

7. Mikä on ollut omituisin tapahtumapaikka lukemissasi kirjoissa?

Tuli mieleen Leena Krohnin teos Unelmakuolema. Olen lukenut sen ennen blogiaikaani, mutta kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiset hakevat yhä äärimmäisempiä kokemuksia. Toiset haluavat päättää, miten kuolevat, ja sitä varten on Unelmakuolema-niminen laitos, jonne voi kuka tahansa tervekin ihminen kävellä ja saada toivomansa kuoleman. Toiset taas haluaisivat ikuisen elämän, joten he valitsevat Pakastamon siinä uskossa, että kun heidät sulatetaan, esimerkiksi heidän sairauksiinsa olisi keksitty parannuskeino.Toinen omituinen on Mikko Rimmisen Pölkky, joka muistaakseni enimmäkseen sijoittuu urheilukentän laidalla olevaan varastoon. 

8. Oletko lukenut yhtään Kalle Päätalon kirjoittamaa kirjaa?

Yritin lukea Ihmisiä telineillä -romaania viitisen vuotta sitten. Ei siinä mitään vikaa ollut, ei se ollut edes ihan niin hidastempoinen kuin olin pelännyt, mutta kesken se jäi, varmaan töiden takia sekin.

9. Mistä kirjasta tehdyn näytelmän haluaisit nähdä?

Taivaslaulun dramatisoinnin aion ehdottomasti nähdä.

10. Luetko kun matkustat julkisilla kulkuneuvoille? Jos et käytä julkisia, luetko kun istut autossa repsikan paikalla?

Luen bussissa ja junassa lähes aina kun niissä matkustan. Myös autossa luen pitkillä matkoilla sekä lapselle että itsekseni, jos siihen on mahdollisuus. (Hauska sana tuo repsikka! Itselleni tutumpi ilmaus olisi vaikkapa istua vänkärin paikalla.)

11. Kuka kirjailija haluaisit olla ja miksi?
Olisi kiinnostavaa olla joku suomalaiskirjailija, joka saa kansainvälistä huomiota. Olisi mukava kuulla, millaisena suomalaiset kirjat nähdään ulkomailla. Sofi Oksanen en haluaisi silti olla, hän on liian tunnettu, mutta vaikkapa Kati Hiekkapelto tai Tommi Kinnunen. Kinnunen on myös äidinkielenopettaja, joten hänen saappaissaan olisi kiva astella ja kokeilla opetustyön ja kirjoittamisen yhdistämistä.

Haastan mukaan kaksi blogia, joihin olen vastikään tutustunut: Mustemaailmani ja Sivu sivulta

Heille haluaisin esittää seuraavat kysymykset:
  1. Kuka on innostanut sinut lukemisharrastuksen pariin?
  2. Onko sinulla aina oltava jokin kirja kesken, vai onko vaiheita, jolloin et ehdi lukea?
  3. Mitä muuta harrastat kuin lukemista?
  4. Luetko vieraskielisiä kirjoja?
  5. Keneen lastenkirjailijaan haluaisit kaikkien suomalaislasten tutustuvan?
  6. Mikä kirja oli sinulle tärkeä teini-ikäisenä?
  7. Millainen kirjanmerkki sinulla on käytössä juuri nyt jonkin kirjan välissä?
  8. Mikä kirja on ollut myönteisellä tavalla yllättävä?
  9. Jos saisit tavata suosikkikirjailijasi, mitä kysyisit häneltä?
  10. Luetko kirjoja sillä perusteella, että ne ovat saaneet jonkin palkinnon?
  11. Veikkauksesi tämän vuoden Finlandia-voittajaksi?
Toivottavasti teitä ei ollut vielä haastettu!

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Selviytyjäpöllöjä


Törmäsin Kalajokilaakso-lehden juttuun ylivieskalaisesta Reetasta, joka on taistellut jo vuosia leukemiaa vastaan. Reetan koulun vanhempainyhdistys on aloittanut keräyksen perheen hyväksi, sillä voi olla, että Reetta pääsee uudenlaiseen hoitoon Saksaan. Keräykseen liittyy myös pöllökampanja: Reetta ja hänen äitinsä ovat itse virkanneet pöllöjä, joita selviytyjäpöllöiksi kutsutaan. Niitä on tarkoitus myydä hyväntekeväisyystapahtumissa, ja nyt pöllöjä on alettu tehdä myös talkoilla heidän hyväkseen. Facebookissa on asiaa varten Reetan pöllöt -niminen ryhmä, josta löytyy tiedot, minne pöllöjä voi lähettää ja missä niitä myydään. Ryhmä on julkinen, eli pitäisi löytyä haulla, kun Facebookiin kirjautuu.

Lyhyesti sanottuna: luin jutun, (pyyhin kyyneleet), tartuin koukkuun ja rupesin virkkaamaan. Minulla oli 6-7 kerää Isoveli-lankaa valmiina laatikossa ja lisäksi vielä hypistelymuhveista jääneitä keränloppuja, joten päätin käyttää ainakin ne. Virkkasin kiinteillä silmukoilla pussimaisia kappaleita. Korvien kohdalla tein muutaman kerroksen pylväitä. Silmät virkkasin erikseen ja jätin aina niin pitkän langanlopun, että sillä sai silmän kiinnitettyä.



Neniä varten ostin Fimo-askartelumassaa (maksoi Prismassa 2,50 e/pkt) ja pienen sydänmuotin. Massaa muokataan muovailuvahan tapaan ja paistetaan uunissa 110-130 asteessa n. 15 min. Silmien keskelle ompelin napit, joita löysin omista ja kavereiden laatikoista. Aika kivoja näistä tuli - toivottavasti menevät kaupaksi, tarkoitus on hyvä.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Ensimmäinen Murakamini





Haruki Murakamin Norwegian Wood (1987, englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff, 2012, Tammi, 426 s.) on jokseenkin hidastempoinen, mutta kiehtova kuvaus nuoresta japanilaismiehestä. Kirjan alussa Toru Watanabe on 37-vuotias, mutta lentokoneessa kuuluva kappale, Beatlesin Norwegian Wood, vie hänet muistoissa aikaan, jolloin hän oli parikymppinen. Hän muistelee suhdettaan Naoko-nimiseen tyttöön, jonka lempikappale Norwegian Wood oli. 

Toru opiskelee yliopistossa Tokiossa. Ilmeisesti 60-luvun loppu on Japanissa ollut melko samanlaista aikaa kuin länsimaissakin: (melko maltillisesti) kapinoivaa nuorisoa ja uusia vapauksia. Toru törmää junassa Naokoon, jonka kanssa on aiemmin viettänyt aikaa, kun tyttö oli hänen ystävänsä tyttöystävä. Naoko on nyt yksin, ja heille tulee tavaksi viettää sunnuntait yhdessä. Naokon syntymäpäivänä he päätyvät sänkyyn. Tämän jälkeen Toru ei kuule tytöstä pitkään aikaan, kunnes saa kirjeen, jossa Naoko kertoo olevansa jonkinlaisessa parantolassa. Toru tutustuu myös toiseen tyttöön, Midoriin, joka puolestaan on varattu. 

Kirjassa on paljon surullisia ja synkkiä asioita, esimerkiksi useat itsemurhat, joista mainitaan. Japanissa kai oikeastikin on korkeat itsemurhaluvut. Epäjapanilaiselta sen sijaan tuntuu ihmisten suorapuheisuus - Toru juttelee niin Midorin kuin vaikkapa Naokon potilastoveri Reikon kanssa hyvin suorasukaisesti seksistä, pornosta ja itsetyydytyksestä. Ehkä se on ajankuvaa, en tiedä. Sievistelemättömyys viehätti itseäni. 

Murakamin kirjassa on paljon viittauksia muuhun kirjallisuuteen, mikä onkin luontevaa, sillä Toru opiskelee kirjallisuutta ja teatteritiedettä. Esimerkiksi kun Toru matkustaa Naokon luo parantolaan, tuntuu merkitykselliseltä, että hänellä on mukanaan Thomas Mannin Taikavuori. Useassa kohdassa viitataan myös esimerkiksi F. Scott Fitzgeraldin Kultahattuun. Kumpaakaan en ole lukenut, mutta kiinnostus heräsi. Kultahattu onkin ollut lukulistallani jo pitkään - ostin sen varmaan yli kymmenen vuotta sitten kirpputorilta.

Japani on kiinnostanut minua kauan, ja sijoitankin tämän kirjan lukuhaasteessani kohtaan "kirja, joka sijoittuu jonnekin, missä olen aina halunnut käydä". Ehkä viimeistään eläkkeellä se on mahdollista.

Kirsin tavoin tämä oli siis minulle ensikosketus Murakamiin, mutta tuskin viimeinen. Kiinnostaisi lukea ainakin osin Suomeen sijoittuva Värittömän miehen vaellusvuodet.

Luin tämän kirjan joskus syyskuussa, mutta kun lisäsin tähän kirjoitukseen yhden tunnisteen, tämä pomppasi vahingossa ensimmäiseksi blogissa enkä saa sitä enää kumottua.