sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Matti Riekki: Täältä Pohjoiseen - Sentencedin tarina


Syksyllä 2005 olin aamuviideltä Levykauppa Äxän edessä jonottamassa lippuja Sentencedin hautajaiskeikalle. Tänään jonotin samaisessa kaupassa -joka sijaitsee kylläkin eri osoitteessa - nimikirjoituksia Matti Riekin kirjoittamaan teokseen Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina (Like, 2014). Luin jonossa ensimmäiset 70 sivua kirjasta - kirjallisuus kun on minulle luonteva pakopaikka ahdistavista paikoista.


Itse asiassa tässä levypinossakin, joka luonnollisesti on ollut tässä kirjan loppuun lukemisen soundtrackina, on kahdessa levyssä yhtyeen nimmarit. Tuli niitä keikkojakin nähtyä muutama hautajaisten lisäksi, ensimmäisen kerran urheilutalolla vuonna 2000. Äärettömän iso kiitos siis yhtyeelle kaikista sen tarjoamista hyvistä hetkistä sekä helpotuksesta, jota se varsinkin silloin joskus maailmassa tarjosi huonoihin hetkiin.

Kirja on juuri sellainen kuin sen olettaakin olevan. Kirjoittaja on haastatellut elossa olevien Senarien lisäksi myös muita yhtyettä lähellä olleita. Asiat kerrotaan niin kuin ne ovat. "Sanalla sanoen he olivat kännisiä pikkupentuja 24 tuntia vuorokaudessa", luonnehtii esimerkiksi kiertuemanageri Bobo yhtyeen käytöstä alkupään kiertueiden aikana. Ensimmäisillä levyillä vaikuttanut laulaja-basisti Taneli Jarva kuvaa puolestaan bändin käytöstä videokuvauksissa: "Kuvaaminen itsessään oli ihan oheistoimintaa, mikä tietysti tuntuu naurettavalta: tommosen nuoren, breikkaamispisteessä olevan bändin pitäs tehä töitä asioiden eteen, mutta me vaan sabotoitiin sitä hommaa."

Tämä ristiriita on kirjan kantava ajatus. Toisaalta haluaa yhtyeen menestyvän, on aina tärkeää päästä tekemään seuraavaa levyä, mutta toisaalta ei välitä yhtään mistään muusta kuin siitä, että saisi olla rauhassa. Ei tarvitsisi puhua haastatteluissa tai faneillekaan, ei tappaa aikaa kiertuebusseissa. Kellään ei ole oikein koskaan hyvä olla. 

Kirjassa on tietysti myös asiaankuuluvaa huumoria - mustaa, alkoholin sävyttämää ja eritepitoistakin. Lukekaa itse. Itseäni nauratti esim. Tenkulan kommentti Laihialan sanoituksesta For the love I bear: "Mitä helevettiä, kertooko tuo rakkauesta karhuun."

Kirja voisi toki olla laajempi, jos haastateltavia olisi enemmän ja jos tietolähteenä olisi käytetty vaikkapa enemmän vanhoja haastatteluja ja levyarvioita yms, kuten Apulannasta kertovassa kirjassa oli tehty. Tällaisenaan se on ehkä kohderyhmälleen sopiva, muttei välttämättä anna kaikille lukijoille kovin paljon uutta.

Kirjan repliikeissä kuuluu vahvasti Oulun murre. Kun pohjoisen ihmistä ahistaa, ei sitä mitenkään muuten voi kirjoittaa. Laihialan voi kuulla sanovan: "Ylleensäkin otan pitkin hampain ossaa oikein mihinkään asioihin." Niinpä. Ei tainnut olla aivan helppoa tänäänkään nimmarisessiossa. 

Kiitos.




Ville Laihiala, Sami Kukkohovi, Sami Lopakka, Vesa Ranta ja Matti Riekki Oulun Levykauppa Äxässä 13.12.2014.

9 kommenttia:

  1. Asiallinen arvio. Hienoa, että orkesterin tarina on saatu yksien kansien väliin. Vaikkei se välttämättä kaikille mitään uutta tarjoakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, se on erittäin hienoa ja arvostettavaa.

      Poista
  2. Kiva, että joku tällaisistakin kirjoista jaksaa kirjoitella. Edelliseen kommenttiin, niin uskoisin että tarjoaa kaikille ainakin jotain uutta. Itse olen seurannut yhtyeen tekemisiä Amokin ajoilta (mikä on minusta edelleen se paras levy) lähtien, ja odotan kirjaa kieli pitkällä (kirjoitin joulupukille).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenteista! En täysin ymmärrä, mitä tarkoittaa "tällaisistakin kirjoista", koska minun näkökulmastani tämä on paljon tärkeämpi ja merkityksellisempi kirja kuin vaikkapa joku Finlandia-voittaja. Tosin senkin haluaisin lukea:)

      Poista
  3. Tällaiset kirjat sivuutetaan usein mediassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se on totta. Tämäkin on varsin vaatimaton blogi, jolla on ennen tätä postausta ollut noin kaksi lukijaa. Nyt rupesi hävettämään koko teksti jo, kun joku muukin sen lukee.

      Poista
  4. Heräsin liian myöhään Senareiten ylivertaisuuteen -05
    , onneksi nyt voi tän kirjan kauta kokea koko tarinan..

    VastaaPoista
  5. Me olemme sitten olleet samalla Urheilutalon keikalla :D Mietimme miehen kanssa minä vuonna tuo keikka oli (muistelimme, että 1999 tai 2000), mutta täältähän se vastaus löytyi, kiitos! Minun Sentenced-faniuteni alkoi juuri noihin aikoihin ja samalla tiellä ollaan edelleen. Toki se uuden musiikin odottaminen on jäänyt kuvioista pois, mutta olemassa olevaa tuotantoa kelpaa kuunnella uudelleen ja uudelleen <3 Olen hiljalleen alkanut kuunnella myös vanhaa, Jarvan aikaista tuotantoa.

    Tämä kirja oli ehdottomasti kirjoittamisen ja lukemisen arvoinen, Riekki teki hyvää työtä. Onneksi Sentencedin jäsenet osallistuivat projektiin, ilman heitä kirja olisi jäänyt vaillinaiseksi. Oulun murteen säilyttäminen sitaateissa oli oikea ratkaisu, lukeminen tuntui kovin kotoisalta :D Sentencedin tarina oli mukava saada kansien väliin ja omaan hyllyyn :) Harmi vain en ollut tuolla nimmarienjakotilaisuudessa, mutta lohdutusta tuo Lopakan nimmari Marras-kirjassa. Kirjan luettuani ymmärrän oikein hyvin miksi bändi päätyi lopettamaan "kesken kaiken".

    VastaaPoista