sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Ari Väntänen: Kaikki yhdestä pahasta


Olen viettänyt viime päivät varsinaisella nostalgiatripillä. Apulanta-yhtyeestä kertova Ari Väntäsen kirjoittama Kaikki yhdestä pahasta (Like, 2014) on johdattanut minut niin vuosina 1996-2001 kokoamani Apulanta-leikekirjan kuin senaikaisten päiväkirjojenikin pariin.

Apulannasta on ilmestynyt kirja aiemminkin, vuonna 1998. Silloin, 16-vuotiaana, kirjoitin siitä päiväkirjaani näin:
"Ostin Apulannasta kertovan kirjan, Pasi Kostiaisen kirjoittaman Maalin alta. (Sehän on siitä Liikaa-biisistä, "mä kyllä tiedän, mitä maalin alta paljastuu, toisinaan kun, peilipinta naarmuuntuu.") Luin sen kirjan tultuani [keikalta] kotiin puoli yhden maissa. Ei siinä mitään ihmeempää ollu. Vitutusta. Hajoamisuhkaa. Keskinäisiä riitoja. Tuukka on eri mieltä kaikesta, politiikasta, raha-asioista ym. Sen mielestä koko Apulanta on pelkkä liikeyritys. Silti se on mun mielestä cool jäbä. Se kirja oli kuitenkin sen viidenkympin arvoinen."

Kuusitoista vuotta myöhemmin kirjoitettu uusi historiikki on kolme kertaa paksumpi ja kattaa koko Apulannan tähänastisen uran. Se lähtee liikkeelle jäsenten historiasta ja kertoo jokseenkin pikkutarkasti kaikki treenit ja kokoopanoyritykset ennen bändin varsinaista muodostumista. Ääneen pääsevät kaikki Apulannassa joskus soittaneet. Kirja päättyy Sami "Parta-Sami" Lehtisen lähtöön bändistä toukokuussa 2014. Apulanta on jälleen jonkinlaisessa taitekohdassa. Tänä syksynä ilmestyy kokoelma, jossa on lisänä uudelleen äänitetty versio Attack of the A. L. people -levystä. Lisäksi Toni tulee näkymään Vain elämää -ohjelmassa. Sipe onkin kutsunut tätä syksyä "supersyksyksi". "Nyt tuntuu siltä, että Apulanta on syntynyt uudestaan."

Väntänen on työstänyt kirjaa reilun kahden vuoden ajan, keväästä 2012 kesään 2014. Haastateltuja on lukuisia. Kirjassa muuten kerrotaan, kuinka bändin jäsenillä on ollut usein tapana keksiä juttuja lehtihaastatteluihin. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi hämärissä olosuhteissa kuollut basisti Timppa tai monet naisjutut. Se saa tietysti miettimään, onko nyt tehtyä kirjaa varten väritetty tai keksitty juttuja. Mutta onko sillä loppujen lopuksi väliä? Eivätkö rockyhtyeet elä juuri tarinoista? Itse en ainakaan ottanut kaikkia Apulannan haastatteluissaan sanomia asioita tosissani silloin teininäkään.

Niin, ja kuusitoistavuotiasta itseäni mukaillen, Apulannan jäsenet ovat minusta edelleen "cooleja jäbiä". Arvostan Tonin ja Sipen uraa suuresti. Molemmat puhuvat kirjassa varsin avoimesti monista asioista: Toni paniikkihäiriöstään ja Sipe esimerkiksi julkisuuden vaikutuksesta parisuhteisiin. Jos Kostiaisen kirja oli sen viidenkymmenen markan arvoinen, niin kyllä tämä on 34,90 euron arvoinen teos.

Salla Simukka: Punainen kuin veri


Olin kesällä koulutuksessa, jossa Siri Kolu ja Salla Simukka keskustelivat nuorten aikuisten kirjallisuudesta (young adult fiction). Lajityypistä on puhuttu ulkomailla jo vuosia, ja nyt se näkyy entistä enemmän Suomessakin. Esimerkiksi kirjastossa, josta lainasin Simukan Lumikki-trilogian avausosan, oli ihan nimetty hylly nuorten aikuisten kirjallisuudelle.

Punainen kuin veri on ilmestynyt vuonna 2013 ja saanut heti kaksi jatko-osaa, joiden nimet ovat luonnollisestikin samaisesta Lumikki-sadusta. Muistan lukeneeni Simukan kirjoista ensimmäisen lehtijutun ennen kuin yhtään osaa oli edes ilmestynyt, eli jotakin erityistä - tai erityisen hyvin markkinoitua - tässä trilogiassa on. Valitsimme tämän kirjan myös lukupiirikirjaksemme sen saaman suosion ja huomion vuoksi.

Teoksen päähenkilö Lumikki Andersson käy ilmaisutaidon lukiota (kirjassa muuten on kirjoitettu useimmiten ilmaisutaidonlukio yhteen) ja yrittää pysytellä etäällä opiskelukavereistaan. Lumikki luokittelee ihmisiä mielessään ja analysoi heitä hyvinkin tarkasti, eikä koe kuuluvansa mihinkään ryhmään. "Hän oli vieraan palapelin pala, jolle ei ollut omaa paikkaa, mutta joka saattoi yllättäen sopia melkein mihin paikkaan tahansa."

Lumikki joutuu kuitenkin sekaantumaan opiskelijatovereidensa asioihin, sillä hän törmää koulun pimiössä verisiin seteleihin. Kirjan juoni laajenee sivuamaan kansainvälistä huumebisnestä. Samalla käsitellään Lumikin taustaa koulukiusattuna. Minua jäi kirjassa ärsyttämään se, miten Lumikki oli lopulta selvinnyt kiusaajistaan. Ratkaisu tuntuu yksioikoiselta, niin kuin moni muukin asia kirjassa, ja siksi pitäisin tätä kuitenkin nimenomaan nuortenkirjana. Minulle kirjalla ei ollut kauheasti annettavaa.

Lopussa jätetään sopivasti auki joitakin lankoja siihen suuntaan, mitä Lumikista ja hänen perheestään voitaisiin seuraavissa kirjoissa kertoa. En tiedä, tulenko jatko-osiin itse tarttumaan.

Edit. 14-15-vuotiaana olisin varmasti pitänyt tästä kirjasta todella paljon. Nuorille tätä voi siis suositella. 

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Fabio Gedan Krokotiilimeri on ilmestynyt italiaksi vuonna 2010 ja suomennettu vuonna 2012. Kirja perustuu tosikertomukseen, mutta kirjastoluokitus on kuitenkin 84.2 eli kaunokirjallisuus eikä esimerkiksi 99.1, jossa olisivat elämäkerrat.

Kirjan päähenkilö Enaiatollah Akbar on afgaanipakolainen. Hän pakenee ensin äitinsä kanssa pakolaisleirille, mutta joutuu jatkamaan siitä matkaansa yksin. Hän ei tiedä tarkkaa ikäänsä, mutta kirjan tapahtumien alkaessa hän on noin kymmenvuotias. Enaitin matka kestää vuosia, ja monet sen vaiheet kuitataan aika nopeastikin. Silti kirja saa pohtimaan pakolaisuutta. Enaiat kohtaa ihmisiä, jotka pyrkivät hyötymään toisten hädästä, mutta myös pyyteettömiä auttajia.

(Kirjan lukemisesta on aikaa jo varmaankin kuukausi, mutten ole saanut aikaiseksi päivittää blogia.)