tiistai 15. heinäkuuta 2014

Cecilia Samartin: Señor Peregrino


Tartuin kirja-alesta ostamaani Cecilia Samartinin teokseen Señor Peregrino (2008, suom. 2010), koska kirjan kansien arvostelukatkelmissa on sellaisia adjektiiveja kuin kiehtova, kaunis, tunnelmallinen ja  syötävän suloinen. Juonipaljastusvaroitus: sivulle 130 mennessä tapahtuu sellaista, että uskovaisen leskirouvan kasvattama Lorena raiskataan, ja hän synnyttää tyttären, Jamiletin, jolla on selässään valtava verenpunainen syntymämerkki. Pienen meksikolaiskylän asukkaat pelkäävät ja syrjivät tyttöä, hän ei pääse kouluun ja jää lukutaidottomaksi. Lorena kuolee, ja Jamilet päättää lähteä laittomaksi siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Siellä hän pääsee töihin mielisairaalaan.

Ei siis kuulosta kovin kauniilta eikä suloiselta tarinalta, mutta paljoltihan kyse on myös siitä, miten tarinaa kerrotaan. Samartin ei mässäile ikävillä asioilla, ja henkilöhahmot ovat uskottavia ja eläviä. Mielisairaalassa Jamilet kohtaa Señor Peregrinon, joka on nostettu suomennoksen nimeksi (englanninkielisen alkuteoksen nimi on Tarnished beauty). Jamiletia varoitetaan keskustelemasta potilaan kanssa, mutta siitä huolimatta hän alkaa kuunnella tämän elämäntarinaa. 

Loppuosa kirjasta imaisi mukaansa varsin tehokkaasti. Sekä Jamiletin omassa elämässä että herra Peregrinon tarinassa on intohimoa, häpeää, rakkautta, pelkoa ja vihaa. Sivujen käydessä vähiin en malttanut lopettaa lukemista, ja olin hiukan pettynyt, kun aika monet asiat jäivät lopussa avoimiksi. Toisaalta jokainen lukija voi rakentaa annetuista osasista sellaisen tarinan, johon uskoo. 

1 kommentti:

  1. Huomasin kirjakaupassa, että tälle kirjalle on itsenäinen jatko-osakin, La Peregrina. Täytyy ehkä joskus lainata se kirjastosta.

    VastaaPoista