lauantai 29. maaliskuuta 2014

940 päivää isäni muistina

Hanna Jensenin teos 940 päivää isäni muistina (Teos, 2013) oli ehdolla Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi. Teos kertoo muistisairaan ihmisen läheisenä olemisesta ja antaa samalla runsaasti tietoa muistisairauksista. 

Jensenin isä sai diagnoosin muistisairaudesta kesällä 2009. Tätä ennenkin oli ollut jo kohtuullisen pitkään asioita, joista epäilykset siitä, onko kaikki kunnossa, olisivat voineet herätä. Jensen kertoo, kuinka avuttomaan tilanteeseen omainen tässä tilanteessa usein jää. Omaisille ei huomata, ehditä tai osata kertoa tarjolla olevista palveluista ja tukimuodoista. 

Jensenin isä olisi joutunut jäämään diagnoosin jälkeen terveyskeskuksen vuodeosastolle ties kuinka pitkäksi aikaa odottamaan kunnalta ryhmäkotipaikkaa, ellei Jensen itse olisi tarttunut toimeen ja hankkinut isälleen asuntoa, jossa oli mahdollisuus tukitoimiin. Näin isä pystyy elämään jonkin aikaa melko aktiivistakin elämää, mutta sairauden edetessä hän passivoituu ja eristäytyy.

Jensen ottaa myös toimittajan ammattitaidolla selvää diagnooseista ja lääkityksistä. Tämä varmasti auttaa käsittelemään hoitoalan ammattilaisilta saatua tietoa, kun tietää jo itsekin, mitä vaihtoehtoja, mahdollisuuksia ja tulevaisuudenkuvia on. 

Järkyttävä Jensenin kirjassa on kohta, jossa isä kotiutetaan uuden sairaalareissun jälkeen asuntoonsa, vaikka hänen kuntonsa on romahtanut niin, ettei hän pysty istumaan, syömään tai juomaan itse. Vasta kun isä kaatuu heti samana yönä, vuodeosastopaikka järjestyy. Tuntuu ristiriitaiselta, että vuodeosastolla makuutetaan ihmisiä, joilla ei ole muuta vaivaa kuin muistisairaus ja jotka tarvitsisivat aktiivista kuntoutusta, mutta sitten taas kun ei enää itse selviä, vuodeosastolle onkin näin vaikea päästä.

Jensenin kirja on tarpeellinen ja hyvin kirjoitettu. Muistisairaudet eivät kosketa minua kovin läheltä, mutta aihe on kuitenkin ajankohtainen.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Seuraava lukupiirikirja...


Lukupiirissämme päätettiin, että luemme seuraavaksi jonkin klassikon. Pohdimme Charles Dickensiä ja katselimme Wikipediasta, mitä teoksia hänelle olikaan. Kukaan ei ollut lukenut Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut -kirjaa, joten päädyimme siihen. Wikipediassa mainittiin sivumääräksi 335, mikä kuulosti kohtuulliselta. No, 876 sivua odottaa... Pitäisiköhän opetella kirjoittamaan Wikipediaan ihan vain tuon tiedon korjaamisen vuoksi?

Taskunovelleja

Nappasin junalukemiseksi novellikokoelman nimeltä Taskunovelleja (Karisto, 2013). Siinä on kaksitoista lyhyttä novellia, joista yksi on sarjakuvamuotoinen. Kokoelman novellit olivat osin pettymyksiä, vaikka mukana on sellaisia kirjailijoita kuin Riku Korhonen, Tuomas Kyrö ja Petri Tamminen.

Eniten pidin Sirpa Kähkösen novellista Sorbettisydän. Novellissa on päähenkilönä tyttö, joka on etelänlomalla äitinsä kanssa. Rannalla jäätelöä myyvä poika tuo hänen mieleensä jonkun toisen: pojan, jota on ikävä, vaikkei taida olla mitään ikävöitävää.

"Poika -- kumartui myymään jäätä tytölle, jonka sydäntä poltti. Kaksi euroa, se oli pieni hinta sydämen sammuttamisesta. -- Joutsenkolikkoon oli lyöty Immin haikeus, ikävä oli sykkinyt hänen sormenpäistään rahan kuluneeseen metalliin, ja poika vei sen pois, vei mennessään ja laski sen kiertoon, hiipumaan, kaikkoamaan. -- suru lehahti hänen sydämestään yöperhosten joukkoon."

Novellissa oli selkeä ajatus ja kaunista kieltä. Se sopisi myös luettavaksi äikäntunnille.

Annie Ernaux: Puhdas intohimo

Joskus - aika useinkin - käy niin, että opiskelijat valitsevat kirjaesseetä varten luettavakseen kirjoja vain sillä perusteella, kuinka pitkä kirja on. Luokan hyllyssä on jostain syystä Annie Ernauxin teos Puhdas Intohimo (1991), joka pienen kokonsa vuoksi - kapea kirja, harvaa tekstiä, noin sata sivua - saa aika monet tarttumaan siihen. Takakansiteksti saa kuitenkin aika monet jo palauttamaan kirjan takaisin hyllyyn: "Puhdas intohimo on ranskalaisen kirjailijan sensuelli ja älykäs kuvaus rakkaussuhteesta naisen näkökulmasta katsottuna. Kertoja, pariisilainen opettaja ja kahden aikuisen pojan äiti, on vuoden verran tapaillut itäeurooppalaista naimisissa olevaa miestä. --" Kuvaus opettajan seksielämästä - ei kiitos.

Lienee sanomattakin selvää, että opettajan näkökulmasta teos vaikuttaa aika kiinnostavalta. Juoni kuulostaa Harlekiini-romaanilta, joten lähinnä kiinnostaa se, miksi teosta on sensuellin lisäksi kuvattu sanalla älykäs. Kiinnostaisi myös se, miksi kirja on hankittu koulun hyllyyn, mutta sen tietää yksin joku entinen kirjastonhoitajamme.

Kirjan ensimmäisessä luvussa kuvataan: "Tänä kesänä katselin ensimmäisen kerran pornoelokuvaa televisiosta. -- Se minkä katsominen ennen lähes kuolettavan järkyttävää, on muuttunut yhtä helpoksi nähdä kuin kädenpuristus. Minusta tuntui, että kirjoittamisen tulisi pyrkiä juuri tähän, vaikutelmaan jonka sukupuoliaktin esittäminen synnyttää, tähän ahdistukseen ja järkytykseen, ilman moraalisia arvostuksia."

Kirja kuvaa siis kertojan rakkaussuhdetta ja on ilmeisesti aika elämäkerrallinen. Se ei silti kertojan mukaan ole ekshibitionistinen, koska ekshibitionisti haluaa paljastaa itsensä ja tulla nähdyksi samalla hetkellä, kun taas kirjoittaja voi kirjoitushetkellä ajatella kirjoittavansa vain itselleen, välittämättä mahdollisista tulevista lukijoista. Kertoja kuvaa kirjan tarkoitusta: "En halua selittää intohimoani, ainoastaan näyttää sen." Muutenkin teoksessa on tarinan ja kerronnan kommentointia, esim. "Siirryin imperfektistä preesensiin, koska en keksi parempaa ratkaisua."

Tämän metatason pohdinnan lisäksi kirjassa kuvataan toki sitä rakkaussuhdetta. Kiinnostavaa on sen sijasta esimerkiksi teoksen aikarakenne: se on kirjoitettu suhteen päättymisen jälkeen, ja loppupuolella teos sijoitetaan omaan aikaansa - elettiinhän 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa myös historiallisesti kiinnostavia hetkiä. Kai ne ovat nämä elementit, jotka nostavat yksipuolisen rakkaussuhteen kuvauksen kioskikirjallisuutta kummemmaksi. Teoksen lopussa on myös J. P. Roosin kirjoittamat jälkisanat, joissa pohditaan teoksen sosiologisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.