tiistai 30. joulukuuta 2014

Jämälankalapaset

Olipa kerran pussillinen ohuita jämälankoja eikä mitään tarkkaa suunnitelmaa. 



Tällaiset niistä tuli. Sopivat toisten lapasten alla käytettäviksi. 

Vuoden 2014 kirjat ja käsityöt

Jos tähän blogiin on luottaminen, luin tänä vuonna 28 kirjaa. (Ihan täysin se ei pidä paikkaansa, koska keväällä luin novelleja ja runoja töitä varten, mutten kirjoittanut niistä tänne, muutoin kuin Taskunovelleja-kokoelmasta.) Asetan siis vuoden 2015 tavoitteeksi 36 kirjaa: kolme kirjaa kuussa.

Käsitöitä en tehnyt alkuvuodesta juuri ollenkaan. Keskeneräiset sukat ja peitto ärsyttivät niin paljon, ettei huvittanut aloittaa muuta. Kaiken kaikkiaan vuoden aikana tein vain neljät sukat, kaksi pipoa, yhdet lapaset, yhden huivin ja viimeistelin peiton. Ehkäpä ensi vuonna enemmän. Kesken on tällä hetkellä pipo ja huivi itselleni. 

Hyvää uutta vuotta 2015! 

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa


Lukupiirissämme oli ajatuksena lukea venäläistä nykykirjallisuutta, ja joku ehdotti Ljudmila Ulitskajaa. Päädyimme teokseen Medeia ja hänen lapsensa. Se on julkaistu alun perin 1996, mutta suomennettu vasta 2012. Ei siis ihan nykykirjallisuutta kuitenkaan. Lisäksi kirja sijoittuu pääosin menneeseen aikaan.

Olen lukenut venäläisestä kirjallisuudesta vain niitä pakollisia Tolstoita, Dostojevskia ja Tšehovia. Yleisajatus on, että venäläisissä kirjoissa on paljon henkilöitä ja monimutkaisia ihmissuhteita - niin tässäkin kirjassa. Kirja kertoo lapsettomasta Medeiasta, jonka elämää värittävät sisarusten lasten ja lastenlasten vierailut. Sukua riittää, ja kirja liikkuu ajasta toiseen monenkymmenen vuoden jatkumolla. Välillä saatetaan kertoa kymmenen sivua naapurin kesävieraan menneisyydestä. En tiedä, olisiko henkilöistä pysynyt paremmin kartalla, jos ei olisi välillä keskeyttänyt lukemista ainakin viikoksi.

Kirjassa kiehtoivat kuvaukset ja hauskasti luonnehditut henkilöt, mutta henkilömäärä uuvutti. Ajatus jonkin toisen Ulitskajan kirjan lukemisesta ei silti tunnu mahdottomalta.

Seuraavana lukemista on muuten odottamassa Neljäntienristeys.

torstai 25. joulukuuta 2014

Aurinkoiset ruttusukat


Ryppyvarsisukat 

Ohje: Novitan sukkalehdestä talvelta 2011/2012
Lanka: Teetee Pallas (väri 0017)
Langanmenekki n. 160 g (reilu kolme kerää)
Koko n. 40 (Puikot kokoa 3, silmukoita varressa 60, nilkan resorin kohdalla kavennettu 56:een)


Nämä sukat ovat piristykseksi ystävälle. Niitä voi käyttää suorana tai rypyssä. 


Näitä oli kiva neuloa. Mallikerta oli sopivan yksinkertainen mutta ei silti tylsä. Sukissa on sädekavennus, jollaista en ole pitkään aikaan tehnyt.


keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Baktus-huivi


Etsiskelin helppoa huivimallia, jonka ehtisin toteuttaa jouluksi, ja mieleen tuli baktus-huivi (linkki Me-lehden ohjeeseen, pdf). Tällaisia näki monissa blogeissa joitakin vuosia sitten.

Lanka: Novita Usva
Langanmenekki: n. 180 g
Puikot: 6
Huivin pituus n. 180 cm


Huivin idea on yksinkertainen: se aloitetaan luomalla 4 silmukkaa. Koko huivin ajan neulotaan ainaoikeaa. Puoleenväliin asti lisätään joka neljännellä kerroksella yksi silmukka. Kun huivi on puolet halutusta mitasta, aletaan kaventaa joka neljännellä kerroksella yksi silmukka. Lisäykset ja kavennukset tehdään aina samassa reunassa.

Rauhallista joulunaikaa.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Matti Riekki: Täältä Pohjoiseen - Sentencedin tarina


Syksyllä 2005 olin aamuviideltä Levykauppa Äxän edessä jonottamassa lippuja Sentencedin hautajaiskeikalle. Tänään jonotin samaisessa kaupassa -joka sijaitsee kylläkin eri osoitteessa - nimikirjoituksia Matti Riekin kirjoittamaan teokseen Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina (Like, 2014). Luin jonossa ensimmäiset 70 sivua kirjasta - kirjallisuus kun on minulle luonteva pakopaikka ahdistavista paikoista.


Itse asiassa tässä levypinossakin, joka luonnollisesti on ollut tässä kirjan loppuun lukemisen soundtrackina, on kahdessa levyssä yhtyeen nimmarit. Tuli niitä keikkojakin nähtyä muutama hautajaisten lisäksi, ensimmäisen kerran urheilutalolla vuonna 2000. Äärettömän iso kiitos siis yhtyeelle kaikista sen tarjoamista hyvistä hetkistä sekä helpotuksesta, jota se varsinkin silloin joskus maailmassa tarjosi huonoihin hetkiin.

Kirja on juuri sellainen kuin sen olettaakin olevan. Kirjoittaja on haastatellut elossa olevien Senarien lisäksi myös muita yhtyettä lähellä olleita. Asiat kerrotaan niin kuin ne ovat. "Sanalla sanoen he olivat kännisiä pikkupentuja 24 tuntia vuorokaudessa", luonnehtii esimerkiksi kiertuemanageri Bobo yhtyeen käytöstä alkupään kiertueiden aikana. Ensimmäisillä levyillä vaikuttanut laulaja-basisti Taneli Jarva kuvaa puolestaan bändin käytöstä videokuvauksissa: "Kuvaaminen itsessään oli ihan oheistoimintaa, mikä tietysti tuntuu naurettavalta: tommosen nuoren, breikkaamispisteessä olevan bändin pitäs tehä töitä asioiden eteen, mutta me vaan sabotoitiin sitä hommaa."

Tämä ristiriita on kirjan kantava ajatus. Toisaalta haluaa yhtyeen menestyvän, on aina tärkeää päästä tekemään seuraavaa levyä, mutta toisaalta ei välitä yhtään mistään muusta kuin siitä, että saisi olla rauhassa. Ei tarvitsisi puhua haastatteluissa tai faneillekaan, ei tappaa aikaa kiertuebusseissa. Kellään ei ole oikein koskaan hyvä olla. 

Kirjassa on tietysti myös asiaankuuluvaa huumoria - mustaa, alkoholin sävyttämää ja eritepitoistakin. Lukekaa itse. Itseäni nauratti esim. Tenkulan kommentti Laihialan sanoituksesta For the love I bear: "Mitä helevettiä, kertooko tuo rakkauesta karhuun."

Kirja voisi toki olla laajempi, jos haastateltavia olisi enemmän ja jos tietolähteenä olisi käytetty vaikkapa enemmän vanhoja haastatteluja ja levyarvioita yms, kuten Apulannasta kertovassa kirjassa oli tehty. Tällaisenaan se on ehkä kohderyhmälleen sopiva, muttei välttämättä anna kaikille lukijoille kovin paljon uutta.

Kirjan repliikeissä kuuluu vahvasti Oulun murre. Kun pohjoisen ihmistä ahistaa, ei sitä mitenkään muuten voi kirjoittaa. Laihialan voi kuulla sanovan: "Ylleensäkin otan pitkin hampain ossaa oikein mihinkään asioihin." Niinpä. Ei tainnut olla aivan helppoa tänäänkään nimmarisessiossa. 

Kiitos.




Ville Laihiala, Sami Kukkohovi, Sami Lopakka, Vesa Ranta ja Matti Riekki Oulun Levykauppa Äxässä 13.12.2014.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Piper Kerman: Orange is the new black - vuosi vankilassa


Piper Kerman kertoo kirjassaan Orange is the new black (2010, suom. 2014), että Yhdysvalloissa on vankeja enemmän kuin missään muussa maailman valtiossa, asukaslukuun suhteutettuna. Näin ei ollut aina: vuonna 1980 vankeja oli puoli miljoonaa, mutta vuonna 2010 jo 2,3 miljoonaa. Kerman itse istui vankilassa kymmenen vuotta vanhan huumerikoksen vuoksi vuoden verran alkaen helmikuusta 2004. Kirja kertoo tästä ajasta, ja sen inspiroimana on tehty Netflix-sarja.

Kerman esittää kirjassaan jokseenkin selvästi, että vankeinhoito on pääpiirteissään täysin tarkoituksetonta.  "Mitä järkeä on lukita ihmisiä vuosikausiksi yhteiskunnan ulkopuolelle, kun tämä kaikki tuntuu merkitsevän niin hirveän vähän jopa heidän avaimia piteleville vartijoilleen? Miten vanki voi ymmärtää, mitä merkitystä hänen rangaistuksellaan on yhtään kenellekään, kun se hoidetaan niin ohimennen ja välinpitämättömästi?"

Tällä Kerman tarkoittaa sitä, että vangeilla on vankilasta vapautuessaan useimmiten edessään samat ja pahemmat ongelmat kuin ne, joiden vuoksi he alun perin vankilaan joutuivat. Kuntouttavaa toimintaa tai koulutusmahdollisuuksia on vankilassa olemattomasti. Pelkät kovat rangaistukset eivät kanna hedelmää, vaan opettavat vangit keskittymään vain vankilaelämästä selviytymiseen. Siihen keskittyy Piperkin, mutta sillä erotuksella, että toisin kuin suurimmalla osalla vangeista, hänellä on vankilan ulkopuolella odottamassa kihlattu, perhe, ystäviä ja työpaikka.

Juonipaljastus: toisin kuin tv-sarjassa, kirjassa Piper ei tappele, ei joudu eristykseen, ei harrasta seksiä vankilassa eikä tee paljon mitään muutakaan. Paitsi juustokakkua. Siihen annetaan jopa resepti.

Kirja on siis huomattavasti yhteiskunnallisempi ja sisältää vähemmän tapahtumia kuin tv-sarja. Netflixin sarjasta nähdään vielä ainakin kolmas kausi, jossa tuskin on enää paljon mitään tosipohjaista, ainakaan Kermanin kirjaan pohjautuvaa. 


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Juha Itkonen: Ajo

"Silti tarinat aina kerrotaan niin kuin kertoja muistaisi kaiken."



En pääse yli enkä ympäri siitä, että Juha Itkosen teoksessa Ajo (2014) olisi aineksia kahdeksi kirjaksi.

Kirjassa on minäkertoja, Aino, joka ottaa seitsenvuotiaan poikansa mukaan ja lähtee road tripille, sulkee puhelimensa ja jättää kaikki läheisensä epätietoisuuteen. Tämä osa kirjasta sijoittuu nykyaikaan iPadeineen jne.

Samalla keritään auki Onnin ja Heljän perheen tarinaa, joka alkaa vuodesta 1965. Tämän tarinan taustalla on Itkosen omassa suvussa tapahtunut traaginen auto-onnettomuus.

Antti Majander kirjoitti Helsingin Sanomien arviossaan: "Ehkä koko oman sukupolven osuuden olisi voinut jättää pois, sillä Ajon ylipolviset heijastumat eivät kasva vallan hätkähdyttäviksi. Olisi syntynyt kirkas mutta kieltämättä epäitkosmaisen kapeamaalinen pienoisromaani, jota ajaa vahva sisäinen pakko."

Itse taas koin Ainon irtioton paljon kiinnostavammaksi kuin Heljän ja Onnin tarinan. Ainoakin ajaa sisäinen pakko, pakko päästä pois, pakko saada tarkastella omaa elämäänsä, itseään ja parisuhdettaan vähän kauempaa. Se vain jää aika pinnalliseksi, kun vähän väliä kerronta katkeaa ja siirrytään Heljään ja Onniin. Turha kai sanoakaan, että toki tarinat liittyvät lopulta yhteen. Mutta Ainon itsensä tarinasta - isättömyys, äitisuhde - olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. 

Sain teoksen ilmaiskappaleen Otavan koulutuksesta. Sillä ei ole ollut vaikutusta tähän tekstiin. 

tiistai 11. marraskuuta 2014

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

"Olin hyväksynyt sen, että kaikki synkät muistot olivat minun. Mutten ollut koskaan tajunnut, että kauniitkin muistot olivat minun. Minulla oli oikeus niihin. Minulla oli oikeus helliä niitä riippumatta siitä, mitä tapahtui ennen ja jälkeen. Minulla oli oikeus onneeni siinä missä suruunikin."

Tässä lainauksessa tiivistyy kaikki, mitä haluan kirjoittaa Linda Olssonin kirjasta Kaikki hyvä sinussa (2011, suom. 2012). Kirjan päähenkilö tekee siinä matkaa muistoihinsa, sukupolvien mittaiseen hylkäämisten ketjuun. 

Marion elää Uudessa-Seelannissa, ulkopuolisena, vieraana, muualta tulleena, vaikka on asunut siellä jo vuosia. Hän tutustuu pieneen poikaan, Ikaan, joka on myös lähestulkoon hylätty. Marion saa hiljalleen Ikan luottamuksen ja pyrkii tekemään parhaansa tämän hyväksi. Samalla hän käy läpi omia lapsuuskokemuksiaan ja menneisyyttään. 

Olssonia voisi tämän kirjan perusteella lukea enemmänkin. 


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Salama McQueen -sukat lahjaksi

Autosukat nelivuotiaalle, koko n. 29 

Lanka: Sukkaan 7 veljestä pinkki (553) ja harmaa (043) sekä kuvioon punainen (549), keltainen (268), musta (099), valkoinen (011) ja joku sininen suttura lankalaatikosta (varmaan ihan hyvät silmät tulisi mustalla ja valkoisellakin)
Puikot: 3 1/2 ja 4 (minulla on tiukka käsiala, jollekin muulle sopiva voisi olla 3 ja 3 1/2)

Kuvio on tehty jälkikäteen silmukoita jäljitellen, ja ruutupiirros on otettu Ravelrysta. Oranssin korvasin punaisella.

Ohje:
1) Luo ohuemmille puikoille pinkillä langalla 48 silmukkaa ja kudo joustinneuletta 2 o, 2 n noin kymmenen kerrosta.
2) Vaihda työhön paksummat puikot ja harmaa lanka. Älä katkaise pinkkiä lankaa, jos haluat vielä tehdä raidan sillä. Neulo 3 kerrosta harmaata ja 3 kerrosta pinkkiä. Nyt voit katkaista pinkin langan. Neulo harmaalla vielä 20 kerrosta tai kuinka pitkän varresta haluatkaan. (Myöhemmin lisättävän kuvion korkeus on 16 kerrosta.) Ota sitten taas pinkki lanka mukaan työhön ja neulo 3 kerrosta pinkkiä ja kolme kerrosta harmaata. Viimeisellä harmaalla kerroksella neulo joka puikon keskellä 2 o yhteen (työhön jää 44 s).
3) Vaihda työhön ohuemmat puikot ja neulo taas joustinneuletta noin 10 kerrosta.
4) Tee kantapää. Itse tein vahvistetun kantapään, jossa oli keskellä 10 s ja reunoilla 6 s. Kantapääohjeita löytyy esim. Ullaneuleesta.
5) Jatka poimimalla harmaalla langalla kantalapun reunasta esim. 10 silmukkaa tai mitä siinä nyt sitten onkaan. Neulo 3 kerrosta harmaalla ja 3 kerrosta pinkillä. Tee samalla kiilakavennuksia esim. joka toinen kerros, kunnes joka puikolla on taas 11 silmukkaa.
6) Tässä sukassa näyttäisi olevan harmaita kerroksia 24, sitten 3 kerrosta pinkkiä ja kolme kerrosta harmaata. Sukan teräosan pituus ennen kavennuksia on 15 cm. (Ks. Novitan kokotaulukko)
7) Sukan kärkiosa on tehty pinkillä langalla. Kärkikavennukset on tehty siten kuin olen oppinut ne tekemään, esim. Ullaneuleesta löytyy siihenkin erilaisia ohjeita. Olen kaventanut joka toisella kerroksella siihen asti, että puikoilla on 5 s. Sitten olen kaventanut joka kerroksella. Kun jäljellä on 8 s, katkaise lanka ja vedä loppujen silmukoiden läpi.

Salama McQueen on siis tehty sukkaan jälkikäteen silmukoita jäljitellen. Kuvion korkeus on 16 kerrosta ja leveys 25 silmukkaa. Tässä vielä ruutupiirros molemmin päin, kun toiseen sukkaanhan se olisi loogista olla toisin päin. Silmukoiden jäljentäminen on vieläpä Kodin Kuvalehden mielestä helppoa; omasta mielestäni hankalaa ja aikaavievää, kun pitää päätellä viiden erivärisen langan päätkin jollain tavoin.




maanantai 27. lokakuuta 2014

Kauko Röyhkä: Poika Mancini

Kävin katsomassa Oulun kaupunginteatterissa mainion näyttämösovituksen Kauko Röyhkän Poika Mancini -kirjasta. Kuin kohtalon oikusta bongasin kirjan heti sen jälkeen kirpputorilta. Ostettavahan se oli.

Poika Mancinin nimihenkilö on Ouluun paluumuuttanut 18-vuotias muusikonalku, jolla on suuret luulot itsestään. Hän tapaa Nallikarissa tytön, Even, jonka kanssa hän alkaa seurustella, vaikkei tämä mikään ihannenainen olekaan. Mancinia tuntuu kiehtovan enemmän kaikki saavuttamaton, ja siksi esimerkiksi Even uskonnollinen ystävä Katja olisi kiinnostavampi. Katja kertoo tapahtumista myös omasta näkökulmastaan. Katja on seurustellut aiemmin lyhyen aikaa muusikko Välden kanssa, joka on kuitenkin muuttanut Helsinkiin. Katjan sisko on kuollut, ja Katja kantaa huolta niin isästään kuin monesta muustakin asiasta.

Mancinin ja Katjan lisäksi yksi teoksen kertojista on Välde. Välden näkökulma näkyi näyttämösovituksessa vähemmän kuin kirjassa. Hänet hankitaan tuottamaan Mancinille levyä, mutta nuorelle tähdenalulle ei kelpaa mikään. Levyraativierailun ja Tavastian-keikan jälkeen Mancini on entistäkin varmempi, että hänestä tulee jotain suurta. Mutta mihin asti siivet kantavat?



sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kitarasukat kummipojalle


Kitarasukat kummipojalle 

Lanka: 7 veljestä ja 7 veljestä raita
Puikot: 3,5 ja varren sileässä neuleessa 4
Ohje: perussukka, kuvio napattu kaverin FB-sivulta (luvan kanssa)
Koko: n. 33 (silmukoita varressa 48, terässä 44)

Tässä on jatko-osa aiemmin tekemilleni sukille. Kuvioneuleen tekeminen on niin tuskaisen hidasta, että päätin tehdä sukat yksivärisenä ja tehdä sitten varteen kuvion silmukoita jäljitellen. Yksinkertaistin sitä ja jätin jäljelle pelkän kitaran. Toimii! 

Monenlaisia käsityösuunnitelmia olisi talveksi. Saapa nähdä, mitä ehtii tekemään. 

torstai 23. lokakuuta 2014

Lötköpipo Isoveljestä


Lötköpipo

Lanka: Novita Isoveli, musta
Langanmenekki: n. 130 g (reilu kerä)
Puikot: 6

Ohje (aikuiselle):

Luo 88 silmukkaa puikoille nro 6 (voi käyttää myös pyöröpuikkoa). Neulo 2 o, 2 n -joustinneuletta suljettuna neuleena. Kun kappaleen korkeus on 30 cm (tai miten pitkän piposta nyt haluaakaan), aloita kavennukset. Itse tein kavennukset suurin piirtein näin:
- Joka toisessa nurjassa raidassa 2 n yhteen 
- Välikerros 
- lopuissa nurjissa raidoissa 2 n yhteen
- Välikerros (2 o, 1 n), jonka kohdalla siirsin silmukat pyöröpuikolta sukkapuikoille
- Joka toisesta oikeasta raidasta 2 o yhteen
- Välikerros
- Lopuista oikeista raidoista 2 o yhteen
- Välikerros (1 o, 1 n)
- 2 oikein yhteen koko kerroksen ajan (jäljellä 22 silmukkaa)
- 2 oikein yhteen koko kerroksen ajan
- Katkaise lanka ja vedä se loppujen silmukoiden läpi. 


sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Parin tunnin pipo ja joulukuusenpallo


Pipo (ympärys n. 50 cm)
Lanka Schachenmayr Lumio (93 % akryylia, 7 % muita kuituja)
Ohje sovellettu langan vyötteestä (puikot nro 10, silmukoita 36, pipon korkeus ennen kavennuksia n. 17 cm)
Langanmenekki n. 100 g (kerässä 150 g)

Viime talvena tein itselleni heijastavasta langasta myssyn. Ostin silloin toisenkin kerän samaa lankaa erivärisenä, ja nyt sain tehtyä siitä kolmivuotiaalle oman pipon. Saapa nähdä, miten tämä istuu hänen päähänsä. Pipo valmistui kahdessa tunnissa ja tupsun teko vei puoli tuntia, kun en ole sellaisia aikoihin tehnyt. 

Jämälangasta syntyi virkattu joulukuusenpallo Novitan joululehden ohjeella. Lankaa saattaisi riittää vielä toiseenkin palloon. 




lauantai 4. lokakuuta 2014

Virkattu peitto


Virkattu pikkupeitto 
Koko: n. 65 * 105 cm
Lanka: Viking Viima (75 % villa, 25 % polyamidi, 100 g = 260 m)
Langanmenekki: n. 450 g 
Kuusikulmion ohje: Drops design

Lankakuitissa on päivämäärä 6.7.2013, ohje on tulostettu 8.7.2013. Tähän peittoon meni siis vuosi elämästäni - kärjistettynä siis. Oikeasti tässä on 49 kuusikulmiota, joiden virkkaamiseen meni ehkä 20 min. per kappale, ja jos siihen lisää päättelyyn ja yhdistelyyn käytetyn ajan, on peittoon kulunut ehkä 20-25 työtuntia. Olen vain ollut laiska tätä projektia tekemään (tästä piti tulla päiväpeitto 160 cm pitkään lastensänkyyn, mutta usko loppui kesken).

Tämä menee nyt sitten lahjaksi, pinnasängyn peitteeksi tai vaunupeitoksi tms.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Ari Väntänen: Kaikki yhdestä pahasta


Olen viettänyt viime päivät varsinaisella nostalgiatripillä. Apulanta-yhtyeestä kertova Ari Väntäsen kirjoittama Kaikki yhdestä pahasta (Like, 2014) on johdattanut minut niin vuosina 1996-2001 kokoamani Apulanta-leikekirjan kuin senaikaisten päiväkirjojenikin pariin.

Apulannasta on ilmestynyt kirja aiemminkin, vuonna 1998. Silloin, 16-vuotiaana, kirjoitin siitä päiväkirjaani näin:
"Ostin Apulannasta kertovan kirjan, Pasi Kostiaisen kirjoittaman Maalin alta. (Sehän on siitä Liikaa-biisistä, "mä kyllä tiedän, mitä maalin alta paljastuu, toisinaan kun, peilipinta naarmuuntuu.") Luin sen kirjan tultuani [keikalta] kotiin puoli yhden maissa. Ei siinä mitään ihmeempää ollu. Vitutusta. Hajoamisuhkaa. Keskinäisiä riitoja. Tuukka on eri mieltä kaikesta, politiikasta, raha-asioista ym. Sen mielestä koko Apulanta on pelkkä liikeyritys. Silti se on mun mielestä cool jäbä. Se kirja oli kuitenkin sen viidenkympin arvoinen."

Kuusitoista vuotta myöhemmin kirjoitettu uusi historiikki on kolme kertaa paksumpi ja kattaa koko Apulannan tähänastisen uran. Se lähtee liikkeelle jäsenten historiasta ja kertoo jokseenkin pikkutarkasti kaikki treenit ja kokoopanoyritykset ennen bändin varsinaista muodostumista. Ääneen pääsevät kaikki Apulannassa joskus soittaneet. Kirja päättyy Sami "Parta-Sami" Lehtisen lähtöön bändistä toukokuussa 2014. Apulanta on jälleen jonkinlaisessa taitekohdassa. Tänä syksynä ilmestyy kokoelma, jossa on lisänä uudelleen äänitetty versio Attack of the A. L. people -levystä. Lisäksi Toni tulee näkymään Vain elämää -ohjelmassa. Sipe onkin kutsunut tätä syksyä "supersyksyksi". "Nyt tuntuu siltä, että Apulanta on syntynyt uudestaan."

Väntänen on työstänyt kirjaa reilun kahden vuoden ajan, keväästä 2012 kesään 2014. Haastateltuja on lukuisia. Kirjassa muuten kerrotaan, kuinka bändin jäsenillä on ollut usein tapana keksiä juttuja lehtihaastatteluihin. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi hämärissä olosuhteissa kuollut basisti Timppa tai monet naisjutut. Se saa tietysti miettimään, onko nyt tehtyä kirjaa varten väritetty tai keksitty juttuja. Mutta onko sillä loppujen lopuksi väliä? Eivätkö rockyhtyeet elä juuri tarinoista? Itse en ainakaan ottanut kaikkia Apulannan haastatteluissaan sanomia asioita tosissani silloin teininäkään.

Niin, ja kuusitoistavuotiasta itseäni mukaillen, Apulannan jäsenet ovat minusta edelleen "cooleja jäbiä". Arvostan Tonin ja Sipen uraa suuresti. Molemmat puhuvat kirjassa varsin avoimesti monista asioista: Toni paniikkihäiriöstään ja Sipe esimerkiksi julkisuuden vaikutuksesta parisuhteisiin. Jos Kostiaisen kirja oli sen viidenkymmenen markan arvoinen, niin kyllä tämä on 34,90 euron arvoinen teos.

Salla Simukka: Punainen kuin veri


Olin kesällä koulutuksessa, jossa Siri Kolu ja Salla Simukka keskustelivat nuorten aikuisten kirjallisuudesta (young adult fiction). Lajityypistä on puhuttu ulkomailla jo vuosia, ja nyt se näkyy entistä enemmän Suomessakin. Esimerkiksi kirjastossa, josta lainasin Simukan Lumikki-trilogian avausosan, oli ihan nimetty hylly nuorten aikuisten kirjallisuudelle.

Punainen kuin veri on ilmestynyt vuonna 2013 ja saanut heti kaksi jatko-osaa, joiden nimet ovat luonnollisestikin samaisesta Lumikki-sadusta. Muistan lukeneeni Simukan kirjoista ensimmäisen lehtijutun ennen kuin yhtään osaa oli edes ilmestynyt, eli jotakin erityistä - tai erityisen hyvin markkinoitua - tässä trilogiassa on. Valitsimme tämän kirjan myös lukupiirikirjaksemme sen saaman suosion ja huomion vuoksi.

Teoksen päähenkilö Lumikki Andersson käy ilmaisutaidon lukiota (kirjassa muuten on kirjoitettu useimmiten ilmaisutaidonlukio yhteen) ja yrittää pysytellä etäällä opiskelukavereistaan. Lumikki luokittelee ihmisiä mielessään ja analysoi heitä hyvinkin tarkasti, eikä koe kuuluvansa mihinkään ryhmään. "Hän oli vieraan palapelin pala, jolle ei ollut omaa paikkaa, mutta joka saattoi yllättäen sopia melkein mihin paikkaan tahansa."

Lumikki joutuu kuitenkin sekaantumaan opiskelijatovereidensa asioihin, sillä hän törmää koulun pimiössä verisiin seteleihin. Kirjan juoni laajenee sivuamaan kansainvälistä huumebisnestä. Samalla käsitellään Lumikin taustaa koulukiusattuna. Minua jäi kirjassa ärsyttämään se, miten Lumikki oli lopulta selvinnyt kiusaajistaan. Ratkaisu tuntuu yksioikoiselta, niin kuin moni muukin asia kirjassa, ja siksi pitäisin tätä kuitenkin nimenomaan nuortenkirjana. Minulle kirjalla ei ollut kauheasti annettavaa.

Lopussa jätetään sopivasti auki joitakin lankoja siihen suuntaan, mitä Lumikista ja hänen perheestään voitaisiin seuraavissa kirjoissa kertoa. En tiedä, tulenko jatko-osiin itse tarttumaan.

Edit. 14-15-vuotiaana olisin varmasti pitänyt tästä kirjasta todella paljon. Nuorille tätä voi siis suositella. 

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Fabio Gedan Krokotiilimeri on ilmestynyt italiaksi vuonna 2010 ja suomennettu vuonna 2012. Kirja perustuu tosikertomukseen, mutta kirjastoluokitus on kuitenkin 84.2 eli kaunokirjallisuus eikä esimerkiksi 99.1, jossa olisivat elämäkerrat.

Kirjan päähenkilö Enaiatollah Akbar on afgaanipakolainen. Hän pakenee ensin äitinsä kanssa pakolaisleirille, mutta joutuu jatkamaan siitä matkaansa yksin. Hän ei tiedä tarkkaa ikäänsä, mutta kirjan tapahtumien alkaessa hän on noin kymmenvuotias. Enaitin matka kestää vuosia, ja monet sen vaiheet kuitataan aika nopeastikin. Silti kirja saa pohtimaan pakolaisuutta. Enaiat kohtaa ihmisiä, jotka pyrkivät hyötymään toisten hädästä, mutta myös pyyteettömiä auttajia.

(Kirjan lukemisesta on aikaa jo varmaankin kuukausi, mutten ole saanut aikaiseksi päivittää blogia.)

lauantai 9. elokuuta 2014

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä



Jeanette Wintersonin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä on hänen omaelämäkerrallinen esikoisteoksensa, joka ilmestyi vuonna 1985, mutta on suomennettu vasta 2007 (Bazar). Kirjan sanotaan kertovan nuoren tytön ensirakkaudesta ja seksuaalisesta heräämisestä sekä uskonyhteisön suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien suhteeseen. Kyllä kirja näistä aiheista toki kertookin, mutta hyvin toteavalla tyylillä. Lisäksi kirjassa on sisäkertomuksia, pieniä tarinoita, joiden tarkoitus jäi ainakin minulle lukijana hiukan hämäräksi.

Vaikka kirjassa on minäkertoja, hänen tunteensa ja ajatuksensa kuvataan usein aika lyhyesti. Esimerkiksi kun hänelle selviää, että hänet on adoptoitu, kertoja juoksee kaupungin laidalle kukkulalle ja karjuu siellä: "Mikset sinä kertonut?" Sen jälkeen tilanne kuitataan näin: "Kun tulin lopulta kotiin, äiti katsoi televisiota. Hän ei puhunut koskaan siitä mitä oli tapahtunut, enkä minä liioin." Asiaan ei sittemmin enää kirjassa palata. Arvelisi, että tapahtuma aiheuttaisi kertojalle jonkinlaisen identiteettikriisin (samoin kuin aika moni muukin asia kertojan elämässä). Näihin kriisin paikkoihin tai aiheisiin ei kuitenkaan juuri pysähdytä. Suhde äitiinkin on yhtäkkiä kirjan lopussa ihan erilainen: välillä äiti kielsi tyttärensä, mutta lopussa on kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Pitäisi varmaankin lukea jokin toinen Wintersonin teos, jotta tietäisi, miksi hän on ilmeisen arvostettu kirjailija. Pidin tässä kirjassa ainoastaan nimestä. Olisi jäänyt kesken, ellen olisi itse ehdottanut tätä lukupiirikirjaksi.

Natasa Dragnic: Kanssasi aina



Nataša Dragnićin esikoiskirja Kanssasi aina (2012, suom. Tiina Hakala) kertoo Lukan ja Doran rakkaustarinan. He tutustuvat jo päiväkoti-ikäisinä, ja heillä tuntuu olevan heti ainutlaatuinen yhteys toisiinsa. Elämä kuitenkin vie heidät erilleen ja taas yhteen, erilleen ja yhteen. Aina heidän tavatessaan suhteen jatkumiselle on jokin este. Silti "millä hetkellä tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Kaikki on mahdollista. Millä tahansa henkäyksellä kaikki voi muuttua." Dora ja Luka etsiytyvät toistensa luo, eroavat, yrittävät unohtaa, eivät pysty. Kuulostaa kliseiseltä ja toisteiselta, mutta kirjassa oli kuitenkin jonkinlaista vetovoimaa. (Kuva on napattu Savon Sanomien arvostelusta).

lauantai 2. elokuuta 2014

Osaan minä vielä neuloakin...

Tuli pitkä tauko käsitöihin, mutta tässä ovat sukat, joita aloin tehdä jo viime marraskuussa:

Suurin huoli oli, etteivät ne pysy vastaanottajan jalassa, mutta onneksi se osoittautui turhaksi.


Lankana on Novitan 7 veljestä ja 7 veljestä raita. Sukkien koko on n. 32. Kirjoneulekuvion käyttöön olen kysynyt luvan Facebook-kaveriltani, jonka tekemässä sukassa sen näin. Hiukan karsitumman version kuviosta tosin tein. Muuten sukka on ihan perussukka. Kirjoneuleen kohdalla käytin puoli numeroa isompia puikkoja, muuten se kiristi ihan hirveästi. 

Näitä pitäisi tehdä nyt vielä toiselle veljekselle samanlaiset. Kirjoneule ei ole sydänystäväni, mutta ehkä sen tekemiseen saa rutiinin kehitettyä, jos ei anna sukkien välille tulla puolen vuoden taukoa.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Cecilia Samartin: Señor Peregrino


Tartuin kirja-alesta ostamaani Cecilia Samartinin teokseen Señor Peregrino (2008, suom. 2010), koska kirjan kansien arvostelukatkelmissa on sellaisia adjektiiveja kuin kiehtova, kaunis, tunnelmallinen ja  syötävän suloinen. Juonipaljastusvaroitus: sivulle 130 mennessä tapahtuu sellaista, että uskovaisen leskirouvan kasvattama Lorena raiskataan, ja hän synnyttää tyttären, Jamiletin, jolla on selässään valtava verenpunainen syntymämerkki. Pienen meksikolaiskylän asukkaat pelkäävät ja syrjivät tyttöä, hän ei pääse kouluun ja jää lukutaidottomaksi. Lorena kuolee, ja Jamilet päättää lähteä laittomaksi siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Siellä hän pääsee töihin mielisairaalaan.

Ei siis kuulosta kovin kauniilta eikä suloiselta tarinalta, mutta paljoltihan kyse on myös siitä, miten tarinaa kerrotaan. Samartin ei mässäile ikävillä asioilla, ja henkilöhahmot ovat uskottavia ja eläviä. Mielisairaalassa Jamilet kohtaa Señor Peregrinon, joka on nostettu suomennoksen nimeksi (englanninkielisen alkuteoksen nimi on Tarnished beauty). Jamiletia varoitetaan keskustelemasta potilaan kanssa, mutta siitä huolimatta hän alkaa kuunnella tämän elämäntarinaa. 

Loppuosa kirjasta imaisi mukaansa varsin tehokkaasti. Sekä Jamiletin omassa elämässä että herra Peregrinon tarinassa on intohimoa, häpeää, rakkautta, pelkoa ja vihaa. Sivujen käydessä vähiin en malttanut lopettaa lukemista, ja olin hiukan pettynyt, kun aika monet asiat jäivät lopussa avoimiksi. Toisaalta jokainen lukija voi rakentaa annetuista osasista sellaisen tarinan, johon uskoo. 

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Felicia Feldt: Näkymätön tytär

Felicia Feldtin omaelämäkerta Näkymätön tytär on julkaistu Ruotsissa vuonna 2011 ja suomennettu vuonna 2013. Feldtin äiti on Anna Wahlgren, ruotsalainen kasvatusasiantuntija, jonka Lapsikirja on ollut Suomessakin suosittu.

Feldt kertoo kirjassaan oman tarinansa lapsuudestaan. Kirjassa kuvataan äidin vaihtuvia miesystäviä, toistuvia muuttoja, äidin alkoholinkäyttöä ja manipuloivaa käytöstä. Sisarukset ovat vastuussa toinen toisistaan, kun äiti katoaa päiväkausiksi. Äidin majoittamat puolitutut ahdistelevat tyttöjä. Äiti konttaa humalassa pihalla, vaikka hänellä on hoidettavanaan muiden ihmisten vauvoja, jotka hänen pitäisi opettaa nukkumaan. Äiti keksii mielivaltaisia rangaistuksia ja yllyttää sisaruksia toisiaan vastaan. 


Kirjan julkaisun aikaan Felicia Feldt oli 44-vuotias. Olisi mielenkiintoista tietää, miksi hän halusi paljastaa nämä asiat äidistään vuosien jälkeen. Selvää lienee, että jokin lapsuudessa on ollut pielessä, kun tämä kirja on ollut tarpeen kirjoittaa. Toivottavasti prosessi on ollut kirjoittajalle terapeuttinen (kirjasta selviää, että ainakin vaihtuvat miehet ja alkoholinkäyttö yhdistävät äitiä ja tytärtä). Lukukokemuksena Näkymätön tytär ei ollut erityisen miellyttävä. Fragmentaarinen ja epäkronologinen rakenne (lyhyitä katkelmia vuorotellen eri vuosilta) vaikeutti asioiden hahmottamista, vaikka toisaalta linkitti tietyt eri aikojen tapahtumat toisiinsa.

Wahlgren on julkisesti kiistänyt monet Feldtin kirjassa käsitellyt asiat, mutta ilmeisesti kirjan julkaisulla on ollut melkoinen vaikutus hänen suosioonsa Ruotsissa. 

Seuraavaksi kaipaisin jotakin iloisempaa luettavaa. Lisää alekirjojakin ostin, eli ehkä jokin näistä? (Toisin sanoen Hakekaa kätilö! tai tuo toinen, ei Leiri 14, sitä olen aloittanut kerran ja se on ahdistava.)


perjantai 4. heinäkuuta 2014

Aleostoksia


Nämä neljä kirjaa olen ostanut alennusmyynneistä (4-7 e/kpl) viime talvena ja nyt kesällä sitä silmälläpitäen, että ne voisivat sopia luettavaksi lukiossamme ensimmäisellä äidinkielenkurssilla. Kurssilla pitää lukea jokin toiseen kulttuuriin (ei siis Suomeen) sijoittuva romaani.

Ajatus olisi siis lukaista nämä itse ja joko lahjoittaa koulun kirjastoon tai ainakin antaa tarvittaessa lainaan opiskelijoille. Työt siis mielessä kesälläkin, tavallaan, mutta olettaisin näiden myös olevan varsin hyviä kirjoja.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

"Paskin on se läppä, että ite muka sais päättää, miten oma nimi taipuu. -- Jengi kysyy multa että 'taipuuko sun nimi Pertun vai Perttun, sähän saat kato ite päättää sen.' MITEN NIIN! Miksen saa saman tien ite päättää et se taipuukin 'Perseen'?"

Näin pohtii stand-up-koomikko Linda Perttu Maija Vilkkumaan romaanissa Nainen katolla (2013).  


Lindan lisäksi romaanin näkökulmahenkilöinä ovat äidinkielenopettaja Ville, kotiäiti Silja, jolla lyhytaikainen muusikkomenneisyys, sekä juorutoimittaja Leila Hakkarainen. Romaanissa on joitakin osuvia huomioita nyky-yhteiskunnasta. Nauratti ja vähän ärsyttikin. Silti mietin, onko nykykirjallisuudessa lähes kokonaan kuollut usko siihen, että yksi kertoja ja yksi näkökulma voisi riittää yhteen romaaniin? Toki eri ihmisten suulla voi pohtia vähän erilaisia asioita. Linda on nuori ja useimmiten pinnallinen, Silja on väsynyt perheenäiti ja Villellä on mitä ilmeisimmin liikaa aikaa pohtia kaikkea, mitä mieltä hän on mistäkin ja miksi. 

"'Minun on vaikea kestää nykyaikaa. Tämä aika on minusta kauhea. En osaa päättää, johtuuko se siitä että olen viiltävä nyky-yhteiskunnan kriitikko vai jämähtänyt menneisyyden mies."

"Minä en saa upota samaan pilkkaan ja tyhmyyteen. Se on elintärkeää. Ei ole kummallista että ihmiset ovat tyhmiä, se on helpoin tie. Ja kaikille kätevin."

Luonnollisesti kirjan tarinat risteävät. Siljan mies on pelialan yrittäjä, jonka yrityksestä Lindan pitäisi tehdä kriittinen analyysi underground-lehteen, mutta Linda päätyykin lopulta Harrin kanssa suhteeseen. Silja puolestaan osallistuu Villen luovan kirjoittamisen kurssille ja elättelee romanttisia haaveita tästä. Ja niin edelleen. Kirjan lopetus antaa selityksen teoksen nimelle, mutta siihen en pureudu sen enempää. Kaiken kaikkiaan ei mitenkään huono esikoisteos.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki

"- - hän pysähtyi taas miettimään, kun seuraava postilaatikko ilmestyi eteen odottamattoman pian. Hän oli aloittanut jotain, vaikka ei oikein tiennytkään mitä, ja kun se kerran oli aloitettu, hän ei ollut vielä valmis lopettamaan."

Sain Suuresta suomalaisesta kirjakerhosta luettavaksi Rachel Joycen teoksen Harold Fryn odottamaton toivioretki (WSOY, 2014, alkup. teos 2012). Kirjoitan kirjasta kommentin kirjakerhon jäsenpaneeliin, mutta kirjoitan lyhyesti tännekin.

Ensimmäisessä luvussa piirretään varsin kliseinen kuva eläkkeellä olevasta miehestä, Haroldista, jonka elämässä ei koskaan tapahdu mitään. Vaimo on etäinen, eikä ruohoakaan voi joka päivä leikata. Harold saa kuitenkin kirjeen entiseltä työkaveriltaan, ja vastauskirjeen postitus sysää tapahtumat liikkeelle.

Harold päättääkin kävellä koko Englannin halki tapaamaan kirjeen lähettänyttä naista. Samalla hänellä on aikaa käydä läpi muistojaan, jotka eivät ole aina kauniita. Mitä kaksikymmentä vuotta sitten oikein tapahtui? Miksi Harold ja Maureen elävät valoverhojen takana, erillään muista ihmisistä ja myös toisistaan? Onko myöhäistä muuttua?

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Kati Hiekkapelto: Suojattomat


Kati Hiekkapellon toinen teos Suojattomat (Otava, 2014) on jatkoa Kolibrille, mutta toki itsenäinen teos. Eletään kevättä, ja edellisen kirjan tapahtumista on aikaa muutama kuukausi.

Teoksen alussa viritellään monia tapahtumaketjuja: Paperiton maahanmuuttaja metsästää huumeita ja tulee sekaantuneeksi vanhuksen kuolemaan. Teinitytöt löytävät lumisesta metsästä puukon ja verta; joku on tapettu siellä. Kansainvälinen rikollisjengi on rantautumassa Suomeen. Vanhempi konstaapeli Anna Fekete ja hänen työkaverinsa selvittelevät tietysti kaikkia näitä tapauksia.

Miljöö tuntuu nyt tutummalta kuin ensimmäistä kirjaa lukiessa: kirjan Koivuharju on tietysti Oulun Kaijonharju ja Rajapuro on Rajakylä, nimeltä mainittua Ruiskukkatietä myöten. Mietin, eikö joku poliiseista tai kuulusteltavista voisi puhua vähän Oulun murretta, mutta valinta on varmasti tietoinen.

Minua lukijana tuskastutti hiukan se, etten osannut arvata, mitkä kaikki asiat teoksessa lopulta liittyvät toisiinsa ja miten. Teksti on silti kirjoitettu vetävästi, ja lukemista on pakko jatkaa. 

Suojattomia ovat niin paperittomat pakolaiset, yksin asuvat vanhukset kuin vaikkapa Anna Feketekin. Anna miettii kirjassa paljon juuriaan, perhettään, kotiaan. Hänen perheensä lähti aikanaan Jugoslaviasta unkarilaisalueelta. Nyt alue kuuluu Serbiaan, ja Annan äiti on palannut sinne takaisin, mutta olisiko siellä mitään Annalle? Toisaalta onko Suomessakaan? Annan ja hänen työparinsa Eskon henkilökuvat syvenivät kirjassa hyvin, ja sarja saa varmasti jatkoa.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Kati Hiekkapelto: Kolibri


Luin aiemmin aika paljon dekkareita. Viime vuosina se on jäänyt, enkä ole lukenut oikein mitään tällä hetkellä pinnalla olevia suomalaisia tai muita pohjoismaisia dekkarikirjailijoita. Lukupiirissämme on kuitenkin joskus ennenkin ollut  kesäkirjana dekkari, ja tällä kertaa päätimme tarttua Kati Hiekkapellon esikoisteokseen Kolibri (2013). 

Kolibrin päähenkilö on Anna Fekete, ulkomaalaistaustainen poliisi, joka aloittaa uudessa työpaikassa ja saa heti rankkoja tehtäviä. Ammutun lenkkeilijän taustalta paljastuu monimutkainen suhdevyyhti, kun taas henkensä edestä pelkäävän kurditytön suojelu tuo teokseen yhteiskunnallista sanomaa. 

Kirjassa näkökulma vaihtuu, ja välillä syvennytään myös Annan työkavereiden kotielämään. Suunnitteilla on kai kokonainen teossarja, muuten nämä lonkerot tuntuisivat ylimääräisiltä muutenkin useaa tapahtumaketjua seuraavassa kirjassa. 

Hiekkapellon teos tuo mieleen Eppu Nuotion Pii Marin -dekkarit. Päähenkilöissä on vähän samaa esimerkiksi siinä, etteivät he ole ihan perisuomalaisia taustaltaan ja kohtaavat siksi ennakkoluuloja. Kumpikaan ei myöskään ole yksiulotteinen hahmo. Annallakin on omat traumansa setvittävinä, ja niihin varmasti palataan tulevissa kirjoissa.

Kuin kohtalon oikusta unohdin peruuttaa kirjakerhokirjan, ja tämän sarjan seuraava osa kolahti yllättäen postiluukusta juuri kun olin päässyt tässä alkuun. Se on siis seuraavana lukemistossani. 

P. S. Luin kirjasta muutaman arvostelun, ja niissä sanottiin kirjan sijoittuvan "pohjoiseen merenrantakaupunkiin" tai jopa "oululaismiljööseen". Itse en lukiessani kuvitellut Oulua vaan Helsinkiä, mutta täytyy lukea seuraavaa kirjaa vähän tarkemmin sillä silmällä, onko miljöössä jotakin pohjoista.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Maailmassa on ihan liikaa hyviä kirjoja, ja on yksinkertaisesti mahdoton tehtävä lukea kaikkea mitä haluaisi. Lisäksi niin moni asia tahtoo tulla lukemisen tielle. Viime viikkoina olen lukenut tenttikirjoja ja tehnyt remonttisuunnitelmia, joten kaunokirjallisuus on jäänyt paitsioon.

Halusin lukea Emmi Itärannan Teemestarin kirjan heti kun se ilmestyi pari vuotta sitten, mutta se muistui mieleeni nyt uudelleen, kun löysin sen koulun hyllystä. 

Eräs opiskelijani kuvasi nykykirjallisuuden trendejä jokseenkin seuraavasti: "Koko maailma on jotenkin pilalla ja tuhoutumassa ja sitten on tyyliin yks tyyppi tai muutama, jotka pystyy kääntään asiat paremmaksi." Tällaisista negatiivisista tulevaisuudenkuvista käytetään nimitystä dystopia, ja siihen genreen voidaan sijoittaa myös Teemestarin kirja. 

Kirjan perusidea on se, että maailman vesivarat ovat lähes lopussa, ja diktatuuri hallinnoi jäljellä olevia varoja. Myös entismaailman öljyyn pohjautuva teknologia on jouduttu hylkäämään, ja tiedon siirtyminen sukupolvelta toiselle on ollut rajallista tai rajoitettua. Tämän kaiken keskellä teemestarit ovat pitäneet yllä vuosisataisia perinteitään. 

Kirjan päähenkilö on Noria Kaitio, josta tulee teemestari. Muita keskeisiä henkilöitä ovat hänen perheensä sekä paras ystävänsä Sanja. Kirjassa käsitellään isoja teemoja: ystävyyttä, luottamusta, rohkeutta, kunnioitusta... Kielikin on sujuvaa ja kaunista. Hyvä kirja, jota voin suositella myös opiskelijoilleni. 


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Petri Vartiainen: Isäasentoja




"Veera haluaa lisää lapsia, mutta käyttäytyy ajoittain niin ettei vain tarvitsisi hoitaa niitä. Ymmärrän tämän kaiken niin hyvin, että ymmärrän olla hiljaa."

Petri Vartiaisen esikoisteos kertoo kolmikymppisestä miehestä, opettajasta ja isästä (liepeessä kerrotaan, että Vartiainen itse on vuonna 1977 syntynyt äidinkielenopettaja). Mies on ennen kaikkea isä, ja pohtii ja pyörittelee isyyttä eri näkökulmista. Kertoja pohtii esimerkiksi, että jos nainen saa keskenmenon, "äitiä pidetään äitinä, miestä pitää isänä vain hän itse." Pohdin tätä pitkään. Varmasti isän näkökulma ohitetaan tuossa tilanteessa helposti.

Kirjassa on muutenkin hyviä näkökulmia nykymiehen roolista ja vastuun jakautumisesta. Mieheltä odotetaan kaikkea, mutta liian täydellinen ei saa olla, sillä "mistä isää silloin voisi syyttää ja syyllistää?" Silti Vartiaisen kirjan sukupuoliroolit ja asetelmat tuntuvat itselleni osin vierailta - hyvä niin.

Isäasentoja käsittelee useita mieskohtaloita: isiä, iskiä, pappoja, setiä, enoja ja serkkuja. Välillä en pysynyt ihan kärryillä siitä, milloin kirjassa puhutaan tietystä henkilöstä, milloin miehistä yleensä. Joka tapauksessa kirjassa lomittuvat yksityinen ja yleinen taso. Vartiaisen kieli on tiivistä ja persoonallista.


sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän


Riikka Pulkkisen neljäs romaani Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava, 2014) eroaa paljon hänen aiemmista kirjoistaan. Se on kevyt ja pirskahteleva, helposti luettava kirja. Se onkin muokattu aiemmin ilmestyneestä Kauneus ja terveys -lehden jatkokertomuksesta.

Kirjan minäkertoja Iiris on itsekeskeinen - muttei liian ärsyttävä - ja velloo omissa mieshuolissaan samalla, kun ympärillä oleville ihmisille tapahtuu isoja asioita. Ammatiltaan hän on psykologi, ja työ koulupsykologina tuo kirjaan huumoria. Myös esimerkiksi dialogi siskon miehen kanssa sai nauramaan ääneen. "Olen kyllä tutustunut coituksen mekaniikkaan, voit mennä eteenpäin." Myös ankkakävelyä opettava gynekologi sai pyrskähtelemään. 

Iiris Lempivaaran levoton ja painava  sydän -kirjan yhteydessä on useassa arvostelussa mainittu chick lit -genre. En ole juuri lukenut lajityypin suomalaisia edustajia. Kira Poutasen Rakkautta au lait oli niin huono, että mietin koko ajan, onko se jonkinlainen chick lit -parodia. Ilmeisesti ei, koska se on saanut kaksi jatko-osaakin. 

Pulkkinen puolestaan osaa kirjoittaa ja vaihtaa tyyliä. Pidin Rajasta, sen sijaan Totta tuntui minusta osin keinotekoiselta ja vivahteikas kieli jo väkisin väännetyltä, ja Vieras-kirjan päähenkilössä oli minusta liikaa aineksia yhteen ihmiseen. Tämä kirja on täysin erityyppinen, mutta siinä on sopivasti ajatuksia naiseudesta pureskeltavaksi.

"Ihmettelen, mistä ne tahtomisen monimutkaiset kudelmat oikein syntyvät, ne, jotka ovat minulle tuttuja: kun haluaa mutta ei, kun tahtoo muttei pysty, kun pääsee tavoitteeseen, jonka uskotteli olevan tärkeintä maailmassa, ja haluaakin jo jotain muuta."

lauantai 29. maaliskuuta 2014

940 päivää isäni muistina

Hanna Jensenin teos 940 päivää isäni muistina (Teos, 2013) oli ehdolla Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi. Teos kertoo muistisairaan ihmisen läheisenä olemisesta ja antaa samalla runsaasti tietoa muistisairauksista. 

Jensenin isä sai diagnoosin muistisairaudesta kesällä 2009. Tätä ennenkin oli ollut jo kohtuullisen pitkään asioita, joista epäilykset siitä, onko kaikki kunnossa, olisivat voineet herätä. Jensen kertoo, kuinka avuttomaan tilanteeseen omainen tässä tilanteessa usein jää. Omaisille ei huomata, ehditä tai osata kertoa tarjolla olevista palveluista ja tukimuodoista. 

Jensenin isä olisi joutunut jäämään diagnoosin jälkeen terveyskeskuksen vuodeosastolle ties kuinka pitkäksi aikaa odottamaan kunnalta ryhmäkotipaikkaa, ellei Jensen itse olisi tarttunut toimeen ja hankkinut isälleen asuntoa, jossa oli mahdollisuus tukitoimiin. Näin isä pystyy elämään jonkin aikaa melko aktiivistakin elämää, mutta sairauden edetessä hän passivoituu ja eristäytyy.

Jensen ottaa myös toimittajan ammattitaidolla selvää diagnooseista ja lääkityksistä. Tämä varmasti auttaa käsittelemään hoitoalan ammattilaisilta saatua tietoa, kun tietää jo itsekin, mitä vaihtoehtoja, mahdollisuuksia ja tulevaisuudenkuvia on. 

Järkyttävä Jensenin kirjassa on kohta, jossa isä kotiutetaan uuden sairaalareissun jälkeen asuntoonsa, vaikka hänen kuntonsa on romahtanut niin, ettei hän pysty istumaan, syömään tai juomaan itse. Vasta kun isä kaatuu heti samana yönä, vuodeosastopaikka järjestyy. Tuntuu ristiriitaiselta, että vuodeosastolla makuutetaan ihmisiä, joilla ei ole muuta vaivaa kuin muistisairaus ja jotka tarvitsisivat aktiivista kuntoutusta, mutta sitten taas kun ei enää itse selviä, vuodeosastolle onkin näin vaikea päästä.

Jensenin kirja on tarpeellinen ja hyvin kirjoitettu. Muistisairaudet eivät kosketa minua kovin läheltä, mutta aihe on kuitenkin ajankohtainen.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Seuraava lukupiirikirja...


Lukupiirissämme päätettiin, että luemme seuraavaksi jonkin klassikon. Pohdimme Charles Dickensiä ja katselimme Wikipediasta, mitä teoksia hänelle olikaan. Kukaan ei ollut lukenut Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut -kirjaa, joten päädyimme siihen. Wikipediassa mainittiin sivumääräksi 335, mikä kuulosti kohtuulliselta. No, 876 sivua odottaa... Pitäisiköhän opetella kirjoittamaan Wikipediaan ihan vain tuon tiedon korjaamisen vuoksi?

Taskunovelleja

Nappasin junalukemiseksi novellikokoelman nimeltä Taskunovelleja (Karisto, 2013). Siinä on kaksitoista lyhyttä novellia, joista yksi on sarjakuvamuotoinen. Kokoelman novellit olivat osin pettymyksiä, vaikka mukana on sellaisia kirjailijoita kuin Riku Korhonen, Tuomas Kyrö ja Petri Tamminen.

Eniten pidin Sirpa Kähkösen novellista Sorbettisydän. Novellissa on päähenkilönä tyttö, joka on etelänlomalla äitinsä kanssa. Rannalla jäätelöä myyvä poika tuo hänen mieleensä jonkun toisen: pojan, jota on ikävä, vaikkei taida olla mitään ikävöitävää.

"Poika -- kumartui myymään jäätä tytölle, jonka sydäntä poltti. Kaksi euroa, se oli pieni hinta sydämen sammuttamisesta. -- Joutsenkolikkoon oli lyöty Immin haikeus, ikävä oli sykkinyt hänen sormenpäistään rahan kuluneeseen metalliin, ja poika vei sen pois, vei mennessään ja laski sen kiertoon, hiipumaan, kaikkoamaan. -- suru lehahti hänen sydämestään yöperhosten joukkoon."

Novellissa oli selkeä ajatus ja kaunista kieltä. Se sopisi myös luettavaksi äikäntunnille.

Annie Ernaux: Puhdas intohimo

Joskus - aika useinkin - käy niin, että opiskelijat valitsevat kirjaesseetä varten luettavakseen kirjoja vain sillä perusteella, kuinka pitkä kirja on. Luokan hyllyssä on jostain syystä Annie Ernauxin teos Puhdas Intohimo (1991), joka pienen kokonsa vuoksi - kapea kirja, harvaa tekstiä, noin sata sivua - saa aika monet tarttumaan siihen. Takakansiteksti saa kuitenkin aika monet jo palauttamaan kirjan takaisin hyllyyn: "Puhdas intohimo on ranskalaisen kirjailijan sensuelli ja älykäs kuvaus rakkaussuhteesta naisen näkökulmasta katsottuna. Kertoja, pariisilainen opettaja ja kahden aikuisen pojan äiti, on vuoden verran tapaillut itäeurooppalaista naimisissa olevaa miestä. --" Kuvaus opettajan seksielämästä - ei kiitos.

Lienee sanomattakin selvää, että opettajan näkökulmasta teos vaikuttaa aika kiinnostavalta. Juoni kuulostaa Harlekiini-romaanilta, joten lähinnä kiinnostaa se, miksi teosta on sensuellin lisäksi kuvattu sanalla älykäs. Kiinnostaisi myös se, miksi kirja on hankittu koulun hyllyyn, mutta sen tietää yksin joku entinen kirjastonhoitajamme.

Kirjan ensimmäisessä luvussa kuvataan: "Tänä kesänä katselin ensimmäisen kerran pornoelokuvaa televisiosta. -- Se minkä katsominen ennen lähes kuolettavan järkyttävää, on muuttunut yhtä helpoksi nähdä kuin kädenpuristus. Minusta tuntui, että kirjoittamisen tulisi pyrkiä juuri tähän, vaikutelmaan jonka sukupuoliaktin esittäminen synnyttää, tähän ahdistukseen ja järkytykseen, ilman moraalisia arvostuksia."

Kirja kuvaa siis kertojan rakkaussuhdetta ja on ilmeisesti aika elämäkerrallinen. Se ei silti kertojan mukaan ole ekshibitionistinen, koska ekshibitionisti haluaa paljastaa itsensä ja tulla nähdyksi samalla hetkellä, kun taas kirjoittaja voi kirjoitushetkellä ajatella kirjoittavansa vain itselleen, välittämättä mahdollisista tulevista lukijoista. Kertoja kuvaa kirjan tarkoitusta: "En halua selittää intohimoani, ainoastaan näyttää sen." Muutenkin teoksessa on tarinan ja kerronnan kommentointia, esim. "Siirryin imperfektistä preesensiin, koska en keksi parempaa ratkaisua."

Tämän metatason pohdinnan lisäksi kirjassa kuvataan toki sitä rakkaussuhdetta. Kiinnostavaa on sen sijasta esimerkiksi teoksen aikarakenne: se on kirjoitettu suhteen päättymisen jälkeen, ja loppupuolella teos sijoitetaan omaan aikaansa - elettiinhän 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa myös historiallisesti kiinnostavia hetkiä. Kai ne ovat nämä elementit, jotka nostavat yksipuolisen rakkaussuhteen kuvauksen kioskikirjallisuutta kummemmaksi. Teoksen lopussa on myös J. P. Roosin kirjoittamat jälkisanat, joissa pohditaan teoksen sosiologisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.


lauantai 1. helmikuuta 2014

Luettua: Marras


Henkilökohtainen avautuminen: Sentenced oli minulle todella tärkeä bändi erityisesti Frozen-levyn ilmestymisen aikoihin. Sami Lopakka oli siis kyseisen yhtyeen kitaristi. Olen myös Lopakan tavoin "suomen kielen maisteri" (kirjan liepeessä mainittu titteli). Nämä ovat siis taustani, joita vasten peilaan tätä lukukokemusta.

Marras kertoo nimeämättömäksi jäävän bändin Euroopan-kiertueesta. Kertojana on kitaristi Hautamaa (kaikilla muillakin jäsenillä on vastaavat huvitusta herättävän positiiviset nimet, mutta ulkonäkökuvaus vastaa Sentencedin soittajia). Kiertue on alusta loppuun asti piinaava erityisesti Hautamaalle, jota odottaa kotona raskaana oleva vaimo. Matkustaminen on raskasta, välit bändin kesken ovat kireät ja pitäisi olla tekemisissä uusien ihmisten kanssa, puhuakin heille. Hautamaa on helpottunut, kun mukana on valoteknikko, jonka hän tuntee entuudestaan. "Chris oli luonteeltaan puhelias, mutta osasi olla tarvittaessa myös hiljaa. Ja tarvittaessa tarkoitti meidän bändimme kohdalla melkein samaa kuin aina."

Alkoholi auttaa jaksamaan, mutta kuukauden mittainen ryyppyputki ei suju ilman negatiivisia sivuvaikutuksia. Jatkuvasta juomisesta, krapuloista, pelkotiloista ja tappeluista on ajoittain aika raskastakin lukea. Kerrontaa piristävät kohdat, joissa kuvataan ohimennen, muutamilla vaivattomilla virkkeillä, eurooppalaisia pääkaupunkeja ja niiden historiaa.

Kirjaa sävyttää myös vahvasti huumori, makaaberi sellainen. Bändin jäsenet esimerkiksi muistelevat hervottomasti naureskellen kuulemiaan itsemurhatarinoita. Olisin myös voinut ehkä elää ilman Hautamaan kuvausta vesiripulista, mutta toisaalta kohtaus, jossa hän selittää vaivaansa englanniksi farmaseutille, sai nauramaan ääneen junassa. Luultavasti omassa huumorintajussanikin on siis jotain kovin kieroutunutta.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Luettua: Nälkäpeli - Matkijanärhi


Nälkäpeli-trilogian päätösosan luettuani olen tyytyväinen, että tartuin tähän kirjasarjaan. Vaikka kyse on nuortenkirjoista, on Collinsin teossarjassa ajattelemisen aihetta aikuisellekin.

Viimeisessä osassa vyöhykkeet ovat avoimessa sodassa pääkaupungin hallintoa vastaan. Katnissilla on taistelussa rooli, jonka täyttäminen ei ole aivan yksinkertaista. Collins ei päästä päähenkilöitään helpolla, vaan kuvaa hyvin taisteluiden aiheuttamia fyysisiä ja henkisiä vaurioita. Tulevaisuuden yhteiskunnan lääketiede on kehittynyttä ja arpia voidaan parantaa, mutta henkiset tuskat ja mielen järkkyminen ovat vaikeampia hoitaa - ja kestää. Niitä käytetään myös sodankäynnin välineenä. Halutessaan lukija voi siis pohtia teoksen äärellä tappamisen oikeutusta ja sodankäynnin etiikkaa - tai sitten keskittyä juonenkäänteisiin ja vaikkapa kolmiodraamaan Katnissin, Peetan ja Galen välillä. 

maanantai 20. tammikuuta 2014

Luettua: Nälkäpeli - Vihan liekit

Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian toinen osa Vihan liekit on ilmestynyt 2009. 

Toinen osa oli minusta parempi kuin ensimmäinen. Ykkösosa keskittyi toimintaan ja Nälkäpelin käänteisiin, toisessa on enemmän myös Panemin yhteiskunnan ja eri vyöhykkeiden olojen kuvausta. Silti näkökulma on koko ajan Katnissin, koska kirjassa on minäkertoja. Mietin, että toisenlainen kertoja- ja näkökulmaratkaisu voisi antaa lukijalle enemmän - toisaalta taas nuoret lukijat luultavasti pitävät minämuodosta, koska Katnissin tunteisiin voi ehkä siten helpommin samaistua.

Toisen osan loppu on sellainen, ettei kolmatta osaa luonnollisestikaan voi jättää lukematta. Nälkäpeli saadaan jälleen päätökseen, mutta moni kysymys jää avoimeksi. Varmaa on kuitenkin se, että kapina Capitolia vastaan roihuaa laajemmalla kuin Katniss on olettanut.

Viimeisen Nälkäpeli-kirjan eli Matkijanärhen jälkeen lukusuunnitelmissani onkin ihan toisentyyppisiä kirjoja: Sami Lopakan Marras ja Juha Itkosen Hetken hohtava valo. Myös kaksi runokirjaa odottaa tutustumista.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Luettua: Nälkäpeli


Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2008. Se kertoo tulevaisuuden Amerikasta, Panemista, jossa köyhiltä alueilta valitaan vuosittain osanottajat julmaan tosi-tv-ohjelmaan. Voittaja on viimeisenä hengissä selvinnyt, loput kuolevat nälkään, janoon, luonnonoloihin tai toistensa tappamina.

Päähenkilö Katniss joutuu mukaan tähän Nälkäpeliksi nimettyyn peliin. Hänen kilpakumppanikseen valitaan Peeta Mellark, ja kirjassa on myös jonkinasteista romantiikkaa. 

Collins ei ole mikään Tolkien. Katsoin aiemmin ensimmäisen Nälkäpeli-elokuvan, ja olisin toivonut, että kirja olisi syventänyt elokuvan kuvausta henkilöistä ja heidän taustoistaan, mutta näin ei juuri ole. Toki jotkin asiat ymmärtää kirjasta paremmin, esimerkiksi kilpailijoiden arvonnan. Collinsin vahvuus on kuitenkin toiminnan kuvauksessa, ja kirja on siksi nopealukuinen. Jatko-osatkin aion lukea.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Joululomalukemista


Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove, 2012) ei ollut sellainen kirja, joka olisi temmannut heti mukaansa. Puolenvälin tienoille asti tuntui, että olen itse asiassa lukenut jo ihan tarpeeksi huumoria vanhoista vihaisista miehistä (tyyliin Mielensäpahoittaja) eikä itsemurhan epäonnistumisessakaan ole mitään kovin hauskaa tai epätavallista (tyyliin Paasilinnan Hurmaava joukkoitsemurha tai Nick Hornbyn A long way down). 

Backmanin kirjan päähenkilö, Ove, on kuitenkin moniulotteisempi hahmo kuin ensin ajattelisi. Kirjaan on myös koottu niin värikäs joukko sivuhenkilöitä, ettei heistä voinut olla pitämättä. 

Kirja nauratti, ärsytti ja vähän itkettikin - juuri sellaista lukemista, mitä tähän hetkeen tarvitsin.