torstai 21. marraskuuta 2013

Tiikeriäidin taistelulaulu - hämmentävää luettavaa



Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulu (2011) sai aika paljon huomiota ilmestyessään. Kirjan alussa kerrotaan, että teoksen tarkoituksena oli kertoa kiinalaisten kasvatusoppien paremmuudesta. 

Kirjassa kerrotaan kiinalaistaustaisen äidin ja amerikkalaisen miehen perheestä, jossa on päätetty, että lapset saavat isänsä juutalaisen uskonnon ja äitinsä oppien mukaisen kasvatuksen. Siihen kuuluu esimerkiksi seuraavia periaatteita:
"Tyttäreni Sophia ja Louisa eivät saaneet:
* käydä yökylässä
* kutsua leikkikavereita kotiin 
* katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
* valita itse harrastuksiaan
* tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja."

Chua siis kuvaa kiinalaisten tai kiinalaistaustaisten vanhempien ankaria kasvatusmetodeja. Hänen lapsensa harjoittelevat tuntikausia päivässä viulun- ja  pianonsoittoa, ja harrastaminen on hyvin tavoitteellista: pitää voittaa palkintoja ja päästä parhaiden opettajien oppiin.

Kinnostavinta kirjassa on, miten Chua oikeuttaa metodejaan. Hän sanoo, että on lapsen arvostamista, että uskaltaa vaatia tältä enemmän. Esimerkiksi kun hänen lapsensa olivat 4- ja 7-vuotiaat, hän sai nuoremmalta syntymäpäiväkortin, johon oli piirretty hymynaama ja onnentoivotus. Näin hän reagoi:
"En minä tätä tätä halua", sanoin. "Haluan paremman - sellaisen, johon olet käyttänyt vähän enemmän aikaa ja vaivaa."

Chuan mielestä kiinalaislapset menestyvät monessa asiassa niin hyvin, koska heiltä odotetaan vahvuutta ja heidän uskotaan pystyvän hyviin suorituksiin. Lapsen itsetunto vahvistuu, kun hän oppii asioita, joihin ei ensin uskonut pystyvänsä. Chua myöntää kuitenkin sen, ettei tällaisessa kasvatuksessa ole sijaa epäonnistumiselle eikä sitä osata käsitellä.

Kirjan alussa siis määriteltiin, että kirjan tarkoitus olisi ollut kertoa, että kiinalaiset kasvatusopit ovat parempia kuin länsimaiset. Kirja kuitenkin päätyy kertomaan muustakin, eikä Chuan ajattelu ole ollenkaan niin ehdotonta, kuin kirjan alkupuoli antaa ymmärtää. Hänen lapsensa ovat keskenään hyvin erilaiset, eivätkä samat opit päteneetkään molempiin. Kirjan viimeisessä osiossa tytöt ovat kasvaneet, ja myös heidän äänensä pääsee teoksessa kuuluviin. Se on tarpeellinen näkökulma ja tuo teokseen myös huumoria.

(Blogini kuvat ovat jokseenkin ankeita kännykkäkameraräpsyjä kirjankansista, mutta en halua kopioida niitä netistä.)

Ei kovinkaan timanttinen Musta timantti


Mooses Mentulan novellikokoelma Musta timantti (2011) olisi ollut joskus aiheena lukupiirissämme, mutten saanut sitä silloin käsiini. Ajattelin kuitenkin, että novellit olisivat hyvää junalukemista. Luinkin kirjan parin junamatkan aikana.

Kirjan novellit eivät ole erityisen mieleenpainuvia. Takakannessa kuvataan, että novellit "tekevät irtiottoja realismin arkipaidasta". Mielestäni juuri sitä monetkaan novellit eivät tee. Esimerkiksi novellissa Muutto teinityttö hankkiutuu raskaaksi, jotta poikaystävä ei jättäisi - aika tavanomainen tarina siis. 

Luimme lukupiirissä kirja-arvosteluja, joissa Mentulan teosta oli kuvattu sanalla tragihirtehinen. Pitäisi varmaan katsoa sanakirjasta, mikä tarkalleen ottaen on hirtehisen määritelmä. Huumoria joissakin novelleissa kyllä on. Esimerkiksi novellissa Tauti opettajamies saa laivareissulla klamydian ja aikoo syöttää vaimolleen salaa antibioottikuurin. 

Kokoelman niminovellissa ja ainakin yhdessä toisessakin alkupuolen novellissa on lapsinäkökulma, ja niistä pidin eniten. Monesta novellista jäin kuitenkin kaipaamaan sellaista konkreettisen tarinan takana oleva toista tasoa, syvempää ajatusta, jota lukijana haluaisin jäädä novellin jälkeen pohtimaan.