lauantai 26. lokakuuta 2013

Käännöksiä (Girl in translation)


Jean Kwokin vuonna 2011 suomennettu Käännöksiä (Girl in translation) sattui kirjastossa käteen. Aika harvoin lainaan kirjoja sillä tavoin; yleensä etsin tiettyjä kirjoja joko lehtien tai ystävien suositusten perusteella. 

Käännöksiä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Se kertoo Kimistä, joka muuttaa yksitoistavuotiaana äitinsä kanssa Hongkongista Yhdysvaltoihin. Matkan on järjestänyt äidin sisko, joka vastaa myös siitä, että äiti saa töitä ja Kim pääsee kouluun. Elämä New Yorkissa ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä he ovat kuvitelleet. Kielitaidoton äiti raataa orjapalkalla tehtaassa, ja huippuarvosanoihin tottunut Kim saa tehdä kaikkensa, että selviäisi kokeista läpi. Kielitaidon karttuessa ja uusien mahdollisuuksien avautuessa Kim tajuaa, että hänen täytyy raivata perheelle tie parempaan elämään. 

Käännöksiä on myös rakkaustarina. Siltä osin se on vähän kliseinen ja jotenkin kovin amerikkalainen. Kiinnostavinta antia kirjassa on siis kuvaus Kimin kasvusta ja selviytymisestä vaikeissa oloissa. Tällaiset vaikeuksista voittoon ja ryysyistä rikkauksiin -tarinat onnistuvat usein viehättämään.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Mainio myssy

Tämmönen siitä tuli...

Ja tältä se näyttää päässä:

Lanka on Alpaca silk hjertegarn, sitä meni reilu 50 g. Ohje on Dropsilta.

Talven kylmille tämä ei sovi, on niin pitsinen. Ostettuna onkin jo lankaa toiseen pipoon. Sitä ennen teen ehkä yhdet sukat pukinkonttiin ja jatkan yhtä ikuisuusprojektiani.


torstai 10. lokakuuta 2013

Myssy omaan päähän, luultavasti



Olen aiemminkin tehnyt tällä Dropsin ohjeella myssyn, mutta lanka oli silloin eri. Saapa siis nähdä, mahtuuko tämä omaan vai kaksivuotiaan päähän. 

tiistai 8. lokakuuta 2013

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu

Lukupiirimme valitsi siis seuraavaksi käsiteltäväksi teokseksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (2013). Yleensä emme lue ihan uusia kirjoja, jotta kaikki piiriläiset varmasti ehtivät saada teoksen käsiinsä. Tällä kertaa kuitenkin osa oli jo lukenut Taivaslaulun ja muillakin se oli joko kesken tai lukulistalla, joten päätimme, että käsittelemme sitä marraskuussa. Luin kirjan parissa päivässä, enkä tiedä, mitä muistan siitä enää silloin, joten yritän nyt kirjoittaa joitakin ajatuksia ylös.

Taivaslaulun päähenkilöt ovat Vilja ja Aleksi. He tutustuvat vanhoillislestadiolaisissa piireissä, mutta Aleksia miellyttää Viljassa heti se, että tyttö tuntuu ajattelevan muutakin kuin suurperhettä ja suviseuroja. Silti heillä on kuuden avioliittovuoden jälkeen neljä lasta. Tilanne alkaa tuntua Viljasta jokseenkin toivottomalta, sillä hän on taas raskaana.

Aleksi miettii uskonkysymyksiä laajemminkin ja kirjoittaa niistä blogia, joka on kommentteineen osa kirjaa. Näin näkökulma laajenee yhdestä pariskunnasta koko liikkeen oppia ja toimintatapoja käsitteleväksi.

Minua teos kiinnosti siksi, että olen itsekin kotoisin paikkakunnalta, jossa lestadiolaisia on paljon. Minulle on lapsuudesta tuttua se, että toiset uskovat vakaasti, että joidenkin takana kulkee valkoinen enkeli, kun taas toisia musta enkeli ajaa tulimereen. Tämä teos avasi tilannetta lestadiolaisten näkökulmasta.

Kiinnostavaa oli myös se, miten Aleksin ja Viljan vanhin tytär Kaisla jaottelee leikeissään tyttöjä barbeihin, nukkeihin ja mollamaijoihin. Lestadiolaisissakin on erilaisia ryhmiä. Mietin asiaa omien opiskelijoideni kautta - onko tällainen jako todella olemassa? Mihin he haluavat samaistua? Muutenkin mietin niitä viljoja ja alekseja, joita olen opettanut. Miten se vaikuttaa elämään ja vaikkapa opiskeluun, jos ajattelee kaikkien muiden olevan vääräuskoisia, maailmallisia ja tuomittuja kadotukseen? Entä jos samaan aikaan ei olekaan enää varma, kuuluuko itsekään siihen puhdasoppisten joukkoon, onko "oikeasti uskomassa"? Rauhalan teoksessa nousee esille myös se puoli, että lestadiolaislapsia syrjitään ja kiusataan monien sellaisten asioiden vuoksi, joihin on helppo tarttua, kuten se, että kuuntelee erilaista musiikkia tai ei katso tv:tä.

Rauhalan runsas kuvakieli on saanut vaikutteita luonnollisesti Raamatusta ja Siionin lauluista, mutta myös Kalevalasta ja muusta runoudesta. Ajoittain sitä on hiukan raskastakin lukea. Kuvallisuutta on kuitenkin lähinnä Viljan minä-muotoisissa osuuksissa. Aleksin blogitekstit, Aleksista kertova hän-muotoinen osuus sekä Kaislan leikkikieli on kirjoitettu hyvin eri tavalla. Tyylin vaihtelu  elävöittää teosta. 

Teoksen aihe on tärkeä, ja on hyvä, että siitä puhutaan. Näin varmasti entistä useampi uskaltaa tuoda julki sen, jos uskonnon sanelema rooli ja kohtalo tuntuu omalle kohdalle väärältä. Rauhala itse on korostanut teoksen lempeää sanomaa ja sitä, ettei uskontoa käsitellä siinä yksioikoisesti.

Jäin miettimään sitä, millaiseksi Viljan ja Aleksin elämä muotoutuu sen jälkeen, kun he tekevät oman ratkaisunsa. Onko elämä sen jälkeen pelkkää auringonpaistetta?

maanantai 7. lokakuuta 2013

Taivaslaulun kimppuun

Seuraava lukupiirikirjamme on Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013). Aloitan sen nyt, junassa. Katsoin viikonloppuna aiemmin tallentamani Inhimillinen tekijä -keskusteluohjelman jakson, jossa Rauhala, tiedottaja Rebekka Naatus ja pappi Meri-Anna Hintsala keskustelivat naisen roolista ja paikasta vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Se loi odotuksia teosta kohtaan, ja onhan tämä yksi syksyn puhutuimpia kirjoja, eli siinäkin mielessä lukemisen arvoinen.

Lukupiirikirja luettu, myöhässä tosin


Kuulun noin kahdeksan naisen muodostamaan lukupiiriin, joka kokoontuu parin kuukauden välein. Elokuussa kirjamme olisi ollut Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta. En ehtinyt sitä silloin lukea, mutta teos vaikutti niin kiinnostavalta, että luin se nyt. 


Mitä tiedän Vera Candidasta (suom. 2011) kertoo neljän sukupolven naisista, jotka elävät kuvitteellisella Vatapunan saarella sekä Lahomerian kaupungissa. Rose Bustamente on prostituoitu, joka saa vielä vanhoilla päivillään tyttären, Violetten. Violette synnyttää hyvin nuorena Vera Candidan. Vera jää Rosen kasvatettavaksi, kunnes päättää lähteä Vatapunasta. Vera Candida irtautuu jollain tavoin sukunsa naisten vaikeiden kohtaloiden ketjusta, ja hänen tyttärellään, Monica Rosella, on siihen vielä paremmat mahdollisuudet. 

Ovaldén kirjasta tuli jostain syystä mieleen aikoinaan kesken jäänyt Sadan vuoden yksinäisyys. Tyylissä on ehkä jotain samaa, mutta nyt olen kypsempi lukija ja jaksan kahlata hengästyttävät kuvaukset läpi. 

Lukuneuvojan blogi  kertoo kirjasta enemmän. Sieltä kirja bongattiin myös lukupiiriimme.

Blogi alkuun

Tämä blogi on käsityö- ja lukupäiväkirjani. Toiveeni olisi, että tällä tavoin luetut kirjat ja tehdyt käsityöt pysyisivät muistissa ja niitä olisi helppo selata jälkeenpäin.