lauantai 28. joulukuuta 2013

Luettua: Keinulaudalla


Päivi Storgårdin Keinulaudalla (2013) on hänen ensimmäinen romaaninsa. Olen tietoisesti vältellyt Storgårdin haastatteluja, koska halusin lukea kirjan kaunokirjallisena teoksena - romaanina, kuten alaotsikkokin sanoo. En siis halunnut etukäteen tietää liikaa, kuinka omaelämäkerrallinen se on. Sen verran kuitenkin tiedän, että Storgård sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Kirjan päähenkilö on Outi Hagström, tv-toimittaja. Ei siis kovin etäännytettyä. Toki on helpointa kirjoittaa siitä maailmasta, joka on itselle tuttu. Tv-työn stressaavuus ja vaativuus myös sopii romaanin kontekstiksi. 

Outi on henkilönä jokseenkin raivostuttava. Hän ei tunnista merkkejä - väsymystä, hoitamatta jääviä asioita, itkukohtauksia - vaan antaa aina tilanteen ajautua pisteeseen, jossa sairaalaan on mentävä päivystyksen kautta. Ymmärrän tietysti, että tilanne vastaa todellisuutta: sairauden haluaa kieltää ja haluaa kuvitella pärjäävänsä. Toisessa ääripäässä Outilla ovat järjettömät tempaukset, kuten kesämökin pihan uusiksi laittaminen nilkka venähtäneenä. Niille saadaan selitys vasta pitkän ajan päästä, kun diagnoosi saadaan kuntoon.

On hyvä, että mielenterveysongelmista puhutaan. Kirjassa tulee esiin päähenkilön kokema häpeä ja myös hänen läheistensä suhtautuminen. Esimerkiksi Outin mies, Aaron, haluaa suhtautua sairauteen järjellä. Hän odottaa, että se voidaan lääkitä ja se pysyy poissa. "Täähän on ihan biologialla selitettävissä", hän toteaa lukiessaan välittäjäaineiden epätasapainosta. Kun se olisikin niin helppoa.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Virkattu huolisyöppö II


Myös oman perheen kaksivuotias sai huolisyöpön. Tämä valmistui nopeasti, samoin kuin edellinenkin. Ohje on edelleen Novitan Ipana-ekstralehdestä. Langanmenekiksi sanottiin 100 g eli yksi kerä Teddyä, ja se tähän kuluikin (toki voi säädellä menekkiä hiukan sillä, tekeekö ohjeen mitoilla nuo jalat ja kädet).

Minulla on kesken yhdet kirjoneulesukat, joiden toisen varren tein jo kertaalleen ja totesin liian ahtaaksi. Niiden parissa saisi kulutettua vaikka koko loman, mutta kun ne kerran eivät ehtineet pukinkonttiin, en aio pitää niiden kanssa kiirettä vaan teen sitä mukaa kun jaksan. En liiemmin pidä kirjoneuleen tekemisestä, nyt sen taas muistan.

Jottei mene pelkästään käsitöistä kirjoitteluksi, niin seuraavana lukemista odottavat nämä kolme kirjaa:

Storgårdin kirjaa kohtaan ei ole suuria odotuksia, sillä jostain arvostelusta jäi negatiivinen käsitys kirjasta. Aihe kuitenkin kiinnostaa. Tuon toisen kirjan lainasin, koska sillä oli hauska nimi ja sitä kehuttiin Lukuneuvojan blogissa. Nälkäpeliä lukemaan ajaa puolestaan se, että monet opiskelijani puhuvat näistä kirjoista ja niistä tehdyistä elokuvista.

tiistai 24. joulukuuta 2013

Virkattu halihirviö/huolisyöppö

Teddy-langasta virkattu halihirviö, ohje Novitan Ipana-lehdestä.



Teddyä kului koko kerä eli 100 g ja lisäksi hiukan Nalle-lankaa silmän virkkaamiseen. Isoin työ oli suun virkaa toimittavan vetoketjun ompeleminen käsin paikoilleen.

Tämä halihirviö menee lahjaksi. Pehmoleluinakin tämäntyyppisiä on myynnissä, ja jossain lehdessä näin, että näitä nimitetään huolisyöpöiksi. Idea siis on, että huolensa voi kirjoittaa paperille ja tunkea sen tuonne vetoketjulliseen suuhun. 

Hyvää joulua! 

Paksumpi myssy omaan päähän



Tein itselleni myssyn tuollaisesta Lumio-langasta (akryylia ja heijastinlankaa). Lankaa kului n. 100 g, kerästä riittäisi vielä isoon tupsuun. Kympin puikoilla pipo valmistui parissa tunnissa.


Salamavalossa myssy näyttää tältä. 

lauantai 21. joulukuuta 2013

Luettua: Älä hikeenny pikkuasioista

"Kun pikkuasiat lannistavat meidät ollessamme ärtyneitä, vihaisia ja helposti harmistuvia, liioitellut reaktiomme paitsi aiheuttavat pettymyksiä, myös todella estävät meitä saamasta mitä haluamme. Emme näe sitä mikä on tärkeää, keskitymme kielteiseen--. Lyhyesti sanottuna elämme kuin elämä olisi yhtä suurta vastoinkäymistä."

Näin sanotaan Richard Carlsonin teoksen Älä hikeenny pikkuasioista (1997) johdannossa. Lainaus osuu ja uppoaa. Jos voittaisin lotossa, keksisin siitäkin varmaan ensimmäisenä jotakin negatiivista sanottavaa. Olkoon uudenvuodenlupaukseni siis, että yrittäisin 
- olla stressaamatta pikkuasioista
- nähdä kaikessa enemmän hyviä puolia
- miettiä aina hetken ennen kuin sanon ääneen kaikki ne huonot ja negatiiviset asiat. 

Kirja koostuu sadasta elämänohjeesta, joiden avulla elämä voisi olla vähemmän stressaavaa. Alkupuolelta mieleen jäi kaksi toisten huomioon ottamiseen liittyvää ohjetta: "Suo kunnia muille" ja "Anna muiden olla useimmiten oikeassa". Ensimmäinen ohje koskee esim. sitä, että kun joku kertoo jonkin jutun, ei yritä kertoa kahta parempaa juttua sen jatkoksi vaan oikeasti kuuntelee toista. Toinen ohje taas käsittelee esimerkiksi sitä, onko useinkaan loppujen lopuksi mitään hyötyä siitä, että osoittaa toisen olevan väärässä jossain asiassa. 

Kirjan "menetelmissä", kuten Carlson niitä kutsuu, korostuu positiivisten tunteiden voima. Pitäisi tietoisesti vahvistaa kiitollisuuden ja rakkauden tunteita eikä velloa pettymyksissä ja vihassa. Tämä on varmasti totta. "Elämä ei ole onnettomuus, ellet itse sitä sellaiseksi tee."

Silti en ole ihan samaa mieltä siitä, että kielteisiä ajatuksia ei saisi lainkaan tutkia ja analysoida. En myöskään ajattele, että ainoa keino saada omaa aikaa olisi herätä neljän aikaan aamulla, muutama tunti ennen muuta perhettä. 

Kaiken maailman elämäntaito-oppaat on helppo leimata hömpäksi ja humpuukiksi. Ajattelen kuitenkin, että tämäkin kirja herätti joitakin ihan hyviä ajatuksia siitä, ettei ihan kaikesta tarvitsisi stressata niin paljon kuin minulla on tapana. Aika monet asiat ovat myös hyvin.

Kirjan kansi on muuten todella ankea, ja siitä henkii, että teos on vuodelta 1997.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Perusasioiden äärellä käsitöissä


Tänä syksynä aikaa käsitöille ei ole juuri ollut. Kolmet tämäntyyppiset perussukat olen tehnyt lahjaksi, kuvattua tuli vain nämä yhdet. Lisäksi tein yhdet lapaset Otava-langasta, mutta niistäkään en muistanut ottaa kuvaa ennen kuin ne päätyivät yhden pikkumiehen käsiä lämmittämään.

Lankana näissä sukissa on Novitan Nalle Luontopolku Kaarna sekä ruskea jämälanka lankalaatikostani, luultavasti Nallea sekin. Sukkien vastaanottajan jalan koko on 31, joten toivottavasti nämä mahtuvat. Malli on siis ihan perussukka, jollainen syntyy minulta ilman ohjeita.

Joulupukin konttiin pitäisi saada vielä yhdet sukat ja yksi yllätys tehtyä, saapa nähdä, riittääkö aika. 

maanantai 2. joulukuuta 2013

Luettua: Veitsen terällä

Rakas parempi puoliskoni lukee paljon elämäkertoja, itse en kovinkaan usein. Luetutan kuitenkin paraikaa opiskelijoillanikin tietokirjoja, ja oikeastaan siksikin tartuin tähän kirjaan.

Christer Lybäck on elänyt rankan elämän, ja on hienoa, että hän haluaa jakaa elämäntarinansa. Veitsen terällä -kirjan on kirjoittanut Arno Kotro, joskin kirjassa on myös lyhyitä minämuotoisia katkelmia, jotka on kirjoitettu puhekielellä - ilmeisesti ne ovat Lybäckin omaa käsialaa.

Lybäck ajautui jo nuorena rikollisille teille: hän varasteli autoja, imppasi, ryyppäsi ja lintsasi koulusta. Melko pian hän syyllistyi myös muihin omaisuusrikoksiin ja pahoinpitelyihin. Heti kun hän oli teoistaan rikosoikeudellisessa vastuussa, hän päätyi vankilaan. Yhä syvempään kierteeseen joutumisesta on aika rankkaa lukea. Olin yllättynyt, kuinka lyhyitä tuomioita Lybäck rikoksistaan sai. Ulos pääsemisen jälkeen sama kuvio toistui aina.

Jossain vaiheessa Lybäck tajusi, että alkoholi on syypää hänen kaikkiin ongelmiinsa. Siitä erossa pysyessään hän sai asiat sujumaan ja opiskeli vankilassa ylioppilaaksi. Vapautumisen jälkeen hän päätti opiskella lääkäriksi ja toteuttikin tämän päätöksen erinäisten vaiheiden kautta.

Lybäckistä tuli siis arvostettu kirurgi. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan oppinut pitämään huolta raha-asioistaan, ja eron jälkeen hän ajautui ulosottoon ja toimeentulotukiasiakkaaksi. Kirjassa kuvataan, kuinka hän asui asuntovaunussa leirintäalueella ja teki samaan aikaan lääkärintöitä. Tuntuu uskomattomalta, että näin voi oikeasti käydä.

Kirjan loppuosa onkin sitten täysi vastakohta tälle kurjuuden kuvaukselle. Lybäck on nykyisin yksityisen lääkäriaseman osaomistaja ja ilmeisen varakas. Hänen elämäänsä kuuluu urheiluautoja, julkkisystäviä ja ulkomaanreissuja. Hienoa tietysti, että näin kävi, mutta ehkä tämän osion olisi voinut kirjoittaa lyhyemmin tai jotenkin eri sävyyn. Kyllä tämä silti oli lukemisen arvoinen kirja.

torstai 21. marraskuuta 2013

Tiikeriäidin taistelulaulu - hämmentävää luettavaa



Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulu (2011) sai aika paljon huomiota ilmestyessään. Kirjan alussa kerrotaan, että teoksen tarkoituksena oli kertoa kiinalaisten kasvatusoppien paremmuudesta. 

Kirjassa kerrotaan kiinalaistaustaisen äidin ja amerikkalaisen miehen perheestä, jossa on päätetty, että lapset saavat isänsä juutalaisen uskonnon ja äitinsä oppien mukaisen kasvatuksen. Siihen kuuluu esimerkiksi seuraavia periaatteita:
"Tyttäreni Sophia ja Louisa eivät saaneet:
* käydä yökylässä
* kutsua leikkikavereita kotiin 
* katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
* valita itse harrastuksiaan
* tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja."

Chua siis kuvaa kiinalaisten tai kiinalaistaustaisten vanhempien ankaria kasvatusmetodeja. Hänen lapsensa harjoittelevat tuntikausia päivässä viulun- ja  pianonsoittoa, ja harrastaminen on hyvin tavoitteellista: pitää voittaa palkintoja ja päästä parhaiden opettajien oppiin.

Kinnostavinta kirjassa on, miten Chua oikeuttaa metodejaan. Hän sanoo, että on lapsen arvostamista, että uskaltaa vaatia tältä enemmän. Esimerkiksi kun hänen lapsensa olivat 4- ja 7-vuotiaat, hän sai nuoremmalta syntymäpäiväkortin, johon oli piirretty hymynaama ja onnentoivotus. Näin hän reagoi:
"En minä tätä tätä halua", sanoin. "Haluan paremman - sellaisen, johon olet käyttänyt vähän enemmän aikaa ja vaivaa."

Chuan mielestä kiinalaislapset menestyvät monessa asiassa niin hyvin, koska heiltä odotetaan vahvuutta ja heidän uskotaan pystyvän hyviin suorituksiin. Lapsen itsetunto vahvistuu, kun hän oppii asioita, joihin ei ensin uskonut pystyvänsä. Chua myöntää kuitenkin sen, ettei tällaisessa kasvatuksessa ole sijaa epäonnistumiselle eikä sitä osata käsitellä.

Kirjan alussa siis määriteltiin, että kirjan tarkoitus olisi ollut kertoa, että kiinalaiset kasvatusopit ovat parempia kuin länsimaiset. Kirja kuitenkin päätyy kertomaan muustakin, eikä Chuan ajattelu ole ollenkaan niin ehdotonta, kuin kirjan alkupuoli antaa ymmärtää. Hänen lapsensa ovat keskenään hyvin erilaiset, eivätkä samat opit päteneetkään molempiin. Kirjan viimeisessä osiossa tytöt ovat kasvaneet, ja myös heidän äänensä pääsee teoksessa kuuluviin. Se on tarpeellinen näkökulma ja tuo teokseen myös huumoria.

(Blogini kuvat ovat jokseenkin ankeita kännykkäkameraräpsyjä kirjankansista, mutta en halua kopioida niitä netistä.)

Ei kovinkaan timanttinen Musta timantti


Mooses Mentulan novellikokoelma Musta timantti (2011) olisi ollut joskus aiheena lukupiirissämme, mutten saanut sitä silloin käsiini. Ajattelin kuitenkin, että novellit olisivat hyvää junalukemista. Luinkin kirjan parin junamatkan aikana.

Kirjan novellit eivät ole erityisen mieleenpainuvia. Takakannessa kuvataan, että novellit "tekevät irtiottoja realismin arkipaidasta". Mielestäni juuri sitä monetkaan novellit eivät tee. Esimerkiksi novellissa Muutto teinityttö hankkiutuu raskaaksi, jotta poikaystävä ei jättäisi - aika tavanomainen tarina siis. 

Luimme lukupiirissä kirja-arvosteluja, joissa Mentulan teosta oli kuvattu sanalla tragihirtehinen. Pitäisi varmaan katsoa sanakirjasta, mikä tarkalleen ottaen on hirtehisen määritelmä. Huumoria joissakin novelleissa kyllä on. Esimerkiksi novellissa Tauti opettajamies saa laivareissulla klamydian ja aikoo syöttää vaimolleen salaa antibioottikuurin. 

Kokoelman niminovellissa ja ainakin yhdessä toisessakin alkupuolen novellissa on lapsinäkökulma, ja niistä pidin eniten. Monesta novellista jäin kuitenkin kaipaamaan sellaista konkreettisen tarinan takana oleva toista tasoa, syvempää ajatusta, jota lukijana haluaisin jäädä novellin jälkeen pohtimaan. 

lauantai 26. lokakuuta 2013

Käännöksiä (Girl in translation)


Jean Kwokin vuonna 2011 suomennettu Käännöksiä (Girl in translation) sattui kirjastossa käteen. Aika harvoin lainaan kirjoja sillä tavoin; yleensä etsin tiettyjä kirjoja joko lehtien tai ystävien suositusten perusteella. 

Käännöksiä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Se kertoo Kimistä, joka muuttaa yksitoistavuotiaana äitinsä kanssa Hongkongista Yhdysvaltoihin. Matkan on järjestänyt äidin sisko, joka vastaa myös siitä, että äiti saa töitä ja Kim pääsee kouluun. Elämä New Yorkissa ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä he ovat kuvitelleet. Kielitaidoton äiti raataa orjapalkalla tehtaassa, ja huippuarvosanoihin tottunut Kim saa tehdä kaikkensa, että selviäisi kokeista läpi. Kielitaidon karttuessa ja uusien mahdollisuuksien avautuessa Kim tajuaa, että hänen täytyy raivata perheelle tie parempaan elämään. 

Käännöksiä on myös rakkaustarina. Siltä osin se on vähän kliseinen ja jotenkin kovin amerikkalainen. Kiinnostavinta antia kirjassa on siis kuvaus Kimin kasvusta ja selviytymisestä vaikeissa oloissa. Tällaiset vaikeuksista voittoon ja ryysyistä rikkauksiin -tarinat onnistuvat usein viehättämään.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Mainio myssy

Tämmönen siitä tuli...

Ja tältä se näyttää päässä:

Lanka on Alpaca silk hjertegarn, sitä meni reilu 50 g. Ohje on Dropsilta.

Talven kylmille tämä ei sovi, on niin pitsinen. Ostettuna onkin jo lankaa toiseen pipoon. Sitä ennen teen ehkä yhdet sukat pukinkonttiin ja jatkan yhtä ikuisuusprojektiani.


torstai 10. lokakuuta 2013

Myssy omaan päähän, luultavasti



Olen aiemminkin tehnyt tällä Dropsin ohjeella myssyn, mutta lanka oli silloin eri. Saapa siis nähdä, mahtuuko tämä omaan vai kaksivuotiaan päähän. 

tiistai 8. lokakuuta 2013

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu

Lukupiirimme valitsi siis seuraavaksi käsiteltäväksi teokseksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (2013). Yleensä emme lue ihan uusia kirjoja, jotta kaikki piiriläiset varmasti ehtivät saada teoksen käsiinsä. Tällä kertaa kuitenkin osa oli jo lukenut Taivaslaulun ja muillakin se oli joko kesken tai lukulistalla, joten päätimme, että käsittelemme sitä marraskuussa. Luin kirjan parissa päivässä, enkä tiedä, mitä muistan siitä enää silloin, joten yritän nyt kirjoittaa joitakin ajatuksia ylös.

Taivaslaulun päähenkilöt ovat Vilja ja Aleksi. He tutustuvat vanhoillislestadiolaisissa piireissä, mutta Aleksia miellyttää Viljassa heti se, että tyttö tuntuu ajattelevan muutakin kuin suurperhettä ja suviseuroja. Silti heillä on kuuden avioliittovuoden jälkeen neljä lasta. Tilanne alkaa tuntua Viljasta jokseenkin toivottomalta, sillä hän on taas raskaana.

Aleksi miettii uskonkysymyksiä laajemminkin ja kirjoittaa niistä blogia, joka on kommentteineen osa kirjaa. Näin näkökulma laajenee yhdestä pariskunnasta koko liikkeen oppia ja toimintatapoja käsitteleväksi.

Minua teos kiinnosti siksi, että olen itsekin kotoisin paikkakunnalta, jossa lestadiolaisia on paljon. Minulle on lapsuudesta tuttua se, että toiset uskovat vakaasti, että joidenkin takana kulkee valkoinen enkeli, kun taas toisia musta enkeli ajaa tulimereen. Tämä teos avasi tilannetta lestadiolaisten näkökulmasta.

Kiinnostavaa oli myös se, miten Aleksin ja Viljan vanhin tytär Kaisla jaottelee leikeissään tyttöjä barbeihin, nukkeihin ja mollamaijoihin. Lestadiolaisissakin on erilaisia ryhmiä. Mietin asiaa omien opiskelijoideni kautta - onko tällainen jako todella olemassa? Mihin he haluavat samaistua? Muutenkin mietin niitä viljoja ja alekseja, joita olen opettanut. Miten se vaikuttaa elämään ja vaikkapa opiskeluun, jos ajattelee kaikkien muiden olevan vääräuskoisia, maailmallisia ja tuomittuja kadotukseen? Entä jos samaan aikaan ei olekaan enää varma, kuuluuko itsekään siihen puhdasoppisten joukkoon, onko "oikeasti uskomassa"? Rauhalan teoksessa nousee esille myös se puoli, että lestadiolaislapsia syrjitään ja kiusataan monien sellaisten asioiden vuoksi, joihin on helppo tarttua, kuten se, että kuuntelee erilaista musiikkia tai ei katso tv:tä.

Rauhalan runsas kuvakieli on saanut vaikutteita luonnollisesti Raamatusta ja Siionin lauluista, mutta myös Kalevalasta ja muusta runoudesta. Ajoittain sitä on hiukan raskastakin lukea. Kuvallisuutta on kuitenkin lähinnä Viljan minä-muotoisissa osuuksissa. Aleksin blogitekstit, Aleksista kertova hän-muotoinen osuus sekä Kaislan leikkikieli on kirjoitettu hyvin eri tavalla. Tyylin vaihtelu  elävöittää teosta. 

Teoksen aihe on tärkeä, ja on hyvä, että siitä puhutaan. Näin varmasti entistä useampi uskaltaa tuoda julki sen, jos uskonnon sanelema rooli ja kohtalo tuntuu omalle kohdalle väärältä. Rauhala itse on korostanut teoksen lempeää sanomaa ja sitä, ettei uskontoa käsitellä siinä yksioikoisesti.

Jäin miettimään sitä, millaiseksi Viljan ja Aleksin elämä muotoutuu sen jälkeen, kun he tekevät oman ratkaisunsa. Onko elämä sen jälkeen pelkkää auringonpaistetta?

maanantai 7. lokakuuta 2013

Taivaslaulun kimppuun

Seuraava lukupiirikirjamme on Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013). Aloitan sen nyt, junassa. Katsoin viikonloppuna aiemmin tallentamani Inhimillinen tekijä -keskusteluohjelman jakson, jossa Rauhala, tiedottaja Rebekka Naatus ja pappi Meri-Anna Hintsala keskustelivat naisen roolista ja paikasta vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Se loi odotuksia teosta kohtaan, ja onhan tämä yksi syksyn puhutuimpia kirjoja, eli siinäkin mielessä lukemisen arvoinen.

Lukupiirikirja luettu, myöhässä tosin


Kuulun noin kahdeksan naisen muodostamaan lukupiiriin, joka kokoontuu parin kuukauden välein. Elokuussa kirjamme olisi ollut Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta. En ehtinyt sitä silloin lukea, mutta teos vaikutti niin kiinnostavalta, että luin se nyt. 


Mitä tiedän Vera Candidasta (suom. 2011) kertoo neljän sukupolven naisista, jotka elävät kuvitteellisella Vatapunan saarella sekä Lahomerian kaupungissa. Rose Bustamente on prostituoitu, joka saa vielä vanhoilla päivillään tyttären, Violetten. Violette synnyttää hyvin nuorena Vera Candidan. Vera jää Rosen kasvatettavaksi, kunnes päättää lähteä Vatapunasta. Vera Candida irtautuu jollain tavoin sukunsa naisten vaikeiden kohtaloiden ketjusta, ja hänen tyttärellään, Monica Rosella, on siihen vielä paremmat mahdollisuudet. 

Ovaldén kirjasta tuli jostain syystä mieleen aikoinaan kesken jäänyt Sadan vuoden yksinäisyys. Tyylissä on ehkä jotain samaa, mutta nyt olen kypsempi lukija ja jaksan kahlata hengästyttävät kuvaukset läpi. 

Lukuneuvojan blogi  kertoo kirjasta enemmän. Sieltä kirja bongattiin myös lukupiiriimme.

Blogi alkuun

Tämä blogi on käsityö- ja lukupäiväkirjani. Toiveeni olisi, että tällä tavoin luetut kirjat ja tehdyt käsityöt pysyisivät muistissa ja niitä olisi helppo selata jälkeenpäin.