maanantai 22. huhtikuuta 2019

Elämää kuoleman jälkeen

Vaikka mietin päivittäin mitä ihmeellisimpiä maailmankaikkeudellisia asioita ja väittelen nuoruuden ylemmyydessä hoippuvien ihmisten kanssa väsyksiin saakka, on sitä harvoin miettinyt, millaisen sotkun jättää jälkeensä, jos sattuu kuolemaan kauppareissullaan.
Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa
Atena, 2019
237 s.
(kirjastolaina)

45-vuotias äidinkielenopettaja Ilona jää talvisena päivänä auton alle. Hän kuolee, mutta ajatustoiminta jatkuu vielä ruumiinavauspöydälläkin. Pian hän pystyy irtautumaan ruumiistaan ja lentelemään Helsingin kattojen yllä. Ilona kantaa huolta siitä, miten mies, aikuistuvat lapset ja muut läheiset selviävät hänen kuolemastaan. Hän pohtii, miksei pääse eteenpäin: onko jotain sellaista, mitä hänen pitäisi vielä tämänpuoleisessa tehdä? Hiljalleen Ilonalle alkaa selvitä, miltä kaikelta hänen läheisensä ovat häntä suojelleet, mitä he ovat jättäneet kertomatta. Olisiko pitänyt huomata tai oivaltaa kysyä?

Jokainen pysähtyy varmaan joskus pohtimaan sitä, mitä jäisi jälkeen, jos juuri nyt yllättäen kuolisi. Ainakin itse olen pohtinut tätä kysymystä paljonkin viime kesän jälkeen, kun isäni kuoli - ei yllättäen, mutta äkkiä kuitenkin. Jos elämäni olisikin tässä, olisinko tyytyväinen siihen, mitä tein, mitä koin, ennen kaikkea siihen, millainen olin? Tämäkin kirja antoi siinä suhteessa ajattelemisen aihetta. Eilittä kirjoittaa ilmavaa tekstiä, jota on helppo lukea. Ihmiskuvaus on luontevaa ja kertojan ajatuksenkuluissa on lempeää tarkkanäköisyyttä niin itseään kuin läheisiäänkin koskevissa huomioissa. Ihminen toimii aina kulloisenkin järkensä mukaan, sanoo Ilonan äiti kirjassa, ja niin kai se hyvin pitkälti on. Itseään ei voi loputtomiin syyllistää, eikä kaikkeen kerta kaikkiaan voi varautua.

Eilitän esikoisromaania on luettu aika monissa kirjablogeissa, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata.

Minua vaivasi kirjaa lukiessa jossain määrin, kuinka vähän päähenkilö hyödyntää sitä, että voisi liikkua minne tahansa kenenkään näkemättä. Hän tyytyy pysyttelemään kotikulmillaan ja tarkkailemaan miestään, lapsiaan, tätiään ja vanhempiaan. Ymmärrän tietysti, että se on kirjan sanoma: emme tiedä läheisimmistäkään ihmisistä kaikkea. Kirjan lajityyppi olisi kokonaan toisenlainen, jos päähenkilö lähtisi tirkistelemään tuntemattomia ja liihottelemaan pitkin maailmaa. Mielessäni kuitenkin väikkyi näistä syistä toinen lukukokemus vuosien takaa, ja teki mieli palata sen pariin.

Arto Paasilinna: Herranen aika
WSOY, 1980 (äänikirjaversio vuodelta 2010)
Äänikirjan kesto 6 t 3 min, lukijana Veikko Honkanen
(kuunneltu Storytelistä)

Olimmeko siis taivaassa vai helvetissä, vai minne olin joutunut? -- Kuolleet ihmiset jatkavat elämäänsä ajatuksissaan, eräänlaisessa unessa. Elinaikainen aivokäyttäytyminen on koonnut vainajalle henkisen minän, joka ei ruumiin kukistuttua kuolekaan, vaan jatkaa totuttuun tapaan elämäänsä. 
Toimittajamies jää auton alle ja jää maan päälle henkiolennoksi. Pian hänelle selviävät tuonpuoleisen elämän säännöt: haamuelämää on luvassa sitä pidempään, mitä enemmän ihminen on eläessään kerännyt henkistä pääomaa. Esimerkiksi vauvat ja aivonsa rappeuttaneet alkoholistit haihtuvat olemattomiin tuota pikaa, samoin muuten vain tyhmät ihmiset. Mitäpä typerä ihminen toisella elämällä tekee, pohtii  rovasti, jonka kertoja tapaa kuolemansa jälkeen. Pisimpään tuntuvat elävän erinäiset historian suurmiehet: kertoja tapaa esimerkiksi lukuisan joukon suomalaiskirjailijoita, paavi Pius IX:n ja lopulta itse Jeesuksenkin. Kertoja siis ottaa kaiken irti siitä, että voi liikkua silmänräpäyksessä paikasta toiseen, matkata niin maapallon toiselle puolelle kuin kuuhunkin asti. Hän käy kiintoisia dialogeja eri aikoina kuolleiden ihmisten kanssa. (Muutamat episodit jäävät tosin hiukan irrallisiksi, ja loppua kohti alkaa vaivata se, ettei kirjassa ole selkeää juonta, vaikka toki sivupoluksi jäävä rakkaustarina pitää sitä jollain tavoin koossa.)

Mies on ensin kuolemaansa tavallaan tyytyväinen: eipä tarvinnut ainakaan ottaa eroa vaimosta, jonka kanssa ei ollut erityisen onnellinen. Muutenkin kuolema tuntuu vapauttavalta. Kuoleman jälkeisen elämän jatkuessa mies kuitenkin oivaltaa, ettei tehnyt elämässään paljonkaan merkittävää. Olisiko mihinkään maailmassa mahdollista vaikuttaa enää kuoleman jälkeen? Kun kertojalle selviää, että hän voi lukea elävien ajatuksia ja vaikuttaa näiden uniin, tuntuu siltä, että jonkinlainen tehtävä kuoleman jälkeenkin voisi olla.

Paasilinnan teos ei ehkä ole hänen tunnetuimpiaan tai parhaitaan varsinkaan juonellisesti. Ajatusrakennelma kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksista on silti kiinnostava. Lisäksi kirjassa on monenlaista huumoriin verhottua kritiikkiä yhteiskuntaa, ihmisluontoa ja jopa lestadiolaisuutta kohtaan. Kertoja päätyy seuraamaan esimerkiksi Bolivian veristä vallankaappausta, Kekkosen toimintaa presidenttinä ja lestadiolaisesta seurakunnasta televisionkatselun vuoksi erotetun vanhan mummon elämää pienessä pohjoisessa kylässä. Kirja on julkaistu vuonna 1980 ja sijoittuu juuri tuohon julkaisuaikaansa, eli nykylukijalta yhteiskuntaa koskevat huomiot voivat mennä osin ohikin. Nykyajan kiireisen elämän kritiikki osuu kuitenkin maaliinsa yhä, lähes neljäkymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen. Myös vastaantulijoiden ilmeet kertoivat paljon siitä, olivatko he elossa vai meikäläisiä. Elävällä suomalaisella on jollakin tapaa hätääntynyt, kireä ilme. Hän on kiireinen ja hermostunut. Kuolleet puolestaan, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, ovat rauhallisia ja melko tyytyväisen näköisiä. He eivät turhaan kiirehdi eteenpäin. Heillä on aikaa katsella ja kuunnella puiston näkymiä ja lintujen laulua.

Paasilinnan teosten naiskuvaa voi ehkä kritisoida sovinistiseksi. Ainoastaan sitkeät mummot - joita tässäkin kirjassa on pari kappaletta - tuntuvat olevan positiivisen kuvaamisen kohteena, ja muut naiset typistyvät sääriksi ja tuheroiksi (mikä hirveä sana). Kaiken kaikkiaan tässä kirjassa on kuitenkin varsin yleisinhimillinen sanoma siitä, että voisimme tehdä toisille ihmisille hyviä asioita.

Viime syksynä menehtynyt Arto Paasilinna on kansainvälisesti tunnetuimpia kirjailijoitamme. Luin hänen kirjoistaan useita joskus yläaste- ja lukioikäisenä, koska Paasilinna oli pitkään isäni suosikkikirjailijoita ja minä taas luin kaiken, mitä käsiini sain. Monia Paasilinnan kirjoista voisi hyvinkin lukea uudestaan - esimerkiksi Jäniksen vuoden, Hirtettyjen kettujen metsän ja Suloisen myrkynkeittäjän.

Tämä kirja ja Paasilinnan tuotanto muutenkin ovat tehneet vaikutuksen myös kirjailija Antti Heikkiseen, selviää tästä Ylen sivulla julkaistusta kolumnista Kiitos, Arto Paasilinna.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Aino Leppänen: Positiivinen yllätys

– Kyllä minä vaihtoehtoni ymmärrän. Tuossa on oja ja tuossa on allikko. Tämä päätös on täysin minun, mutta minulta tässä ei näytetä kysyvän yhtään mitään.
Aino Leppänen: Positiivinen yllätys
Docendo, 2019
195 s.
(arvostelukappale)

Muut lukiolaistytöt keskustelevat tulevista vanhojentansseista, mutta 17-vuotiaan Ainon mielessä myllertää: hän epäilee olevansa raskaana. Käynti terveydenhoitajalla varmistaa asian, ja edessä on vaikea päätös ja sen myötä suuri elämänmuutos.

Omakohtaisessa esikoisromaanissaan Aino Leppänen kuvaa uskottavasti, miltä nuoresta tuntuu, kun koko siihenastinen maailma kääntyy päälaelleen. Asiaa ei auta se, että poikaystävää kiinnostaa enemmän pleikkarin pelaaminen ja pilistely (pienen pohjoisen kylän ainoa huvi, kahden liikenneympyrän välillä ajelu). Myöskään hoitohenkilökunta ei aina osaa suhtautua nuoreen äitiin, vaan vielä synnytyssalissakin varmistellaan, onko äiti todella pitämässä lapsensa.

Positiivinen yllätys sai tunteet pintaan: poikaystävän ja osin hoitohenkilökunnan käytös nuorta tulevaa äitiä kohtaan suututtivat, vanhempien tuki ja toisaalta kertojan oma päättäväisyys sekä halu selviytyä liikuttivat. Kirjassa on siis kaiken kaikkiaan monenlaisia sävyjä. Polku äidiksi ja äitinä sisältää tunteita laidasta laitaan ja hyvin konkreettisesti myös verta, hikeä, kyyneleitä ja muitakin eritteitä. Kirjaan huumoria tuovat kertojan suorapuheisuus ja ironiset kommentit.
– Täällä vaihdetaan vaippoja, opetellaan sitä sitten huomenna.  
Katselin omahoitajaani kulmat koholla. Ai että oikein opetellaan? Kuinkahan pitkän luennon täti meinaa saada aikaiseksi tarravaipan käytöstä? Oletusarvo ilmeisesti oli, että näin nuori ei ole koskaan vaihtanut vaippoja.  
– Tässä voit pestä hampaat.  
– Harjoitellaanko sitäkin huomenna? 
Olisin voinut jatkaa Ainon tarinassa mukana pidempäänkin kuin lopun pieneen epilogiin. Toki kirjan ajallinen rajaus on ymmärrettävä. Kirja toi mieleen omia tunteita raskaudesta ja synnytyksestä, vaikka sainkin lapsen paljon vanhempana. Varmasti aika moni voi samastua siihen, kuinka äitinä tunteet heittelevät ja voi olla vaikea enää hahmottaa sitä, mikä on normaalin rajoissa. Erityisesti fyysiset muutokset kehossa ja sosiaalisen elämän kuvioiden meneminen uusiksi vauvan ehdoilla voivat olla sellaisia näkökulmia, jotka korostuvat juuri nuorena äitinä, ja niistäkin kirja antaa pohtimisen aihetta.

Bloggauksen taustaksi on mainittava, että olen saanut kirjan arvostelukappaleena kustantajalta, ja kirjailija Aino Leppänen on minulle tuttu myös vuosien takaa ala-asteelta ja sittemmin äikänopekollegana. Ilahduttavaa, että taitavat ihmiset uskaltavat toteuttaa kirjallisia unelmiaan.

Tuore esikoisromaani on ehditty esitellä myös Kirjarikas elämäni -blogissa.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Faktaa ja fiktiota Minna Canthista

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Otava, 2014
431 s.
(oma kirjaostos)
Herkkä, hellä, hehkuvainen  Minna Canth (2014) on Canthista väitöskirjankin tehneen Minna Maijalan kirjoittama perusteellinen elämäkerta tästä kirjallisuutemme suurnaisesta ja aikansa yhteiskunnallisesta vaikuttajasta.

Teos on jaettu kolmeen osioon. Ensin valotetaan Canthin elämää, kuvataan taustaa, hänen vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman nousua ja heidän haluaan kouluttaa tyttärensä. Kerrotaan Canthista lehtorin vaimona Jyväskylässä ja lopulta kirjailijana ja kauppiaana Kuopiossa. Toinen osio keskittyy Canthin kirjailijantyöhön ja kolmas hänen ajatuksiinsa luonnollisestikin naisasiasta, mutta myös muista teemoista, kuten uskonnosta. Rakenne aiheuttaa sen, että teoksessa on jonkin verran toistoa, mutta ei häiritsevästi.

Teos monipuolisti kovasti omaa kuvaani Canthista ja selkeytti käsitystäni Canthin elämänkaaresta. En esimerkiksi tiennyt, että Canth kärsi melankolisista kausista. Vaikutuin, kuinka Canth otti vuosikymmenten ajan kantaa moniin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja teki kovasti töitä esimerkiksi sen eteen, että tytöt saisivat muutakin koulutusta kuin seurapiirielämän ja käsitöiden opetusta, jotka painottuivat tyttökouluissa. Hän halusi raivata naisille tien yliopistoon ja laittoi esimerkiksi oman tyttärensä Lyylin ruotsinkieliseen lyseoon, koska suomenkieliseen tyttöjä ei huolittu.

Maijalan teos perustuu lukuisiin lähteisiin: aiempien elämäkertojen lisäksi esimerkiksi Canthin kirjeenvaihtoon eri henkilöiden kanssa. (Ja myös muihin kirjeisiin: hauska huomata, että esimerkiksi Elisabet Järnefelt kutsuu kirjeessään Juhani Aholle Canthia Rouva C:ksi.) Lopussa on pitkähkö epilogi siitä, mitä tulikaan Canthin seitsemästä lapsesta ja heidän jälkeläisistään. Kirjassa myös surkutellaan Kuopiossa rapistuvan Canthin kotitalon Kanttilan kohtaloa – jos asia kiinnostaa, sen pelastamiseksi on menossa mesenointikampanja.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus, 2018
367 s.
(oma kirjaostos)

Minna Rytisalon Rouva C. on huomattavasti tarkkarajaisempi teos tietystä vaiheesta Minna Canthin elämässä. Se on romaani eikä pyrikään olemaan yksi yhteen todellisuuden kanssa. Rouva C. on kuvaus nuoresta naisesta, joka ei voi olla hiljaa havaitessaan vääryyttä. Vaikka opettajaopinnot on keskeytettävä avioliiton solmimisen vuoksi, ei Minnaa voi hiljentää.
Minnan sisällä  tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.
 Nuori lehtorinrouva haluaa ottaa kantaa esimerkiksi köyhien asemaan ja heidän sivistämiseensä, alkoholin vaaroihin ja tyttöjen kasvatukseen. Hän innostuu jostain asiasta aina perin pohjin, kirjoittaa lehtiin ja pyrkii vaikuttamaan. Innostuskausien kanssa vaihtelevat mustat, synkät kaudet, jolloin Minna ei halua edes poistua kotoaan. Yleensä ne liittyvät lasten syntymään. Lapsia Cantheille syntyykin seitsemän. Tuohon aikaan lastenhoidossa oli toki säätyläisperheissä apuna imettäjä ja muitakin palkollisia, ja kirjaa lukiessa rupesinkin miettimään, milloin asia muuttui niin, että pidettiin taas normaalina sitä, että äiti itse imettää oman lapsensa.

Joka tapauksessa Minnalla on aikaa osallistua yhteiskunnallisiin asioihin – ja aviomies, joka tukee häntä. Tuohon aikaan mies olisi voinut halutessaan rajoittaa vaimonsa elämää paljonkin. Minnan ja Ferdinandin parisuhde ja avioliitto kuvataan kauniisti. Kirja oli käsiteltävänä lukupiirissämme, ja siellä nousi esiin, kuinka vähän kirjallisuudessa oikeastaan onkaan onnellisten liittojen kuvauksia. Tämä oli siis virkistävää vaihtelua.
Tällainen oli avioliitto, tällainenkin: toinen tietää, mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista.
Rytisalon kieli ja kerronta on vaivatonta. Minnaa kuvataan aitona ihmisenä kaikkine puolineen, myös seksuaalisena olentona. Minulle olisi tosin riittänyt, että teos olisi pysytellyt pelkästään Minnan näkökulmassa, eli en täysin ymmärrä näkökulman vaihtelua, joka tuntuu olevan nykykirjoissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Kirjassa ilahduttivat epäsuorat viittaukset Canthin tuotantoon, esimerkiksi Anna Liisaan ja Työmiehen vaimoon. Teoksessa siis esimerkiksi tällä tavoin pohjustetaan sitä, miten Minnasta tulee kirjailija.

Teos keskittyy vain rajalliseen osaan Canthin elämästä, ja teos voi ehkä siksi tuntua hiukan keskeneräiseltä, ellei Canthin myöhempää elämää tunne. Ehkä tämän pariksi voi siis suositella ainakin silmäilemään tuota Maijalan teosta.

Canthin elämästä ja tuotannosta on ilmestynyt monia teoksia 175-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Suosittelen tutustumaan Yöpöydän kirjat -blogin #minullaoncanthia-haasteen kautta, mitä kaikkea Canthista onkaan kirjoitettu.


P. S. Tein Canthin päivän kunniaksi Minna Canthin kakun huomiseksi työkavereille. Pakkohan sitä oli maistaa, ja kuivakakuksi oikein hyvää ja mehevää. Minna itse ei tainnut olla oikein keittiöihminen ainakaan Rouva C:n kuvauksen mukaan, mutta onneksi hänellä oli mahdollisuus keskittyä omiin vahvuuksiinsa ja jättää maailmaan vähän pysyvämpiä jälkiä.

maanantai 25. helmikuuta 2019

Kirjablogeissa ihastuttiin yönaisiin (Blogistanian Tieto 2018 -tulokset)


Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018) on ylivoimaisella äänten enemmistöllä kirjabloggarien valinta vuoden 2018 tietokirjaksi. Teos on sekoitus matkapäiväkirjaa ja tietoteosta. Kankimäki esittelee teoksessaan joukon kiehtovia historiallisia seikkailijoita ja taiteilijoita, jotka uskalsivat seurata omaa intohimoaan. Näitä naisia kutsutaan teoksessa yönaisiksi, jotka johdattavat eteenpäin unettomina öinä.

Teosta äänestäneet luonnehtivat sitä esimerkiksi näin:

”Löytöretki näiden erikoislaatuisten naisten maailmaan on jatkuvaa ihmetystä ja hengen haukkomista. Historiatieto, omakohtainen tutkimusmatka ja kaunokirjallinen kerronta sulautuvat vastustamattomaksi kokonaisuudeksi.” – Kirjaluotsi-blogi

”Täysi, upea ja riemastuttava kirja, joka tuskastuttaa, hämmästyttää, ihailuttaa ja kiihdyttää. Ja ennen kaikkea herättää voimaannuttavan tunteen siitä, että nainen voi tehdä ihan mitä tahansa. Siis aivan mitä tahansa. Valinta on oma.” – Kulttuuri kukoistaa -blogi

Toiselle sijalle äänestyksessä sijoittui Michelle Obaman omaelämäkerta Minun tarinani (Becoming, suom. Ilkka Rekiaro, Otava, 2018), ja kolmanneksi ylsi Maggie Nelsonin Argonautit (The Argonauts, suom. Kaijamari Sivill, S&S, 2018), jossa yhdistyvät omaelämäkerrallinen kerronta ja sukupuolisuutta käsittelevä tieto.

Voittajasta äänestettiin kirjablogeissa sunnuntaina. Ehdolle sai asettaa tietokirjallisuuden lisäksi elämäkertoja, esseekirjallisuutta ja erilaisia oppaita. Tietokirjaäänestykseen otti osaa kaikkiaan 26 kirjabloggaria, joiden äänet jakautuivat 40 eri kirjalle. Yksi bloggari sai nimetä enintään kolme ehdokasta ja antaa niille pisteet yhdestä kolmeen. Kaikki äänestyspostaukset on linkitetty tämän ääntenkeräyspostauksen kommentteihin.

Kärjen saamat pisteet:

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018) - 27 pistettä

Michelle Obama: Minun tarinani (Becoming, suom. Ilkka Rekiaro, Otava, 2018) - 12 pistettä


Minun tarinani on paitsi mukaansatempaava ja samaistuttava tarina, myös yksi inspiroivimmista teoksista, joita olen vähään aikaan lukenut. Michelle Obama on roolimalli, jonka kokemuksiin työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta on helppo samaistua. Toisaalta hänen pyrkimyksensä olla paitsi hyvä äiti ja puoliso myös tehdä asioita, jotka aidosti edistävät yhteistä hyvää, ovat ihailtavia ja rohkaisevia.” – Amman lukuhetki

Maggie Nelson: Argonautit (The Argonauts, suom. Kaijamari Sivill, S&S, 2018) – 8 pistettä


"Maggie Nelsonin Argonautit on herättelevää luettavaa tavallisesta elämästä, jossa normit on pakko murtaa. Nelson yhdistää tietoa ja tutkimusta oman elämänsä kanssa saumattomaksi dialogiksi. Syntyy oivalluksia, joiden valossa lukija joutuu tarkastelemaan omaakin elämäänsä uudenlaisesta vinkkelistä." – Luettua elämää -blogi

Kolmen kärkeä yhdistävät siis vähintäänkin jonkinasteinen omaelämäkerrallisuus sekä se, että kaikki teokset ovat naiskirjailijoiden tuotoksia. Naiset jyräävät kaiken kaikkiaan Blogistanian Tieto-äänestyksessä, sillä äänestys järjestettiin nyt kuudetta kertaa ja kaikki edellisetkin voittajat ovat olleet naisten kirjoittamia. Aiemmin on palkittu Koko Hubaran Ruskeat tytöt – tunne-esseitä (Like 2017), Mari Mannisen Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Atena 2016), Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like 2015, suom. Petri Stenman) Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013).

Muut tänä vuonna ääniä saaneet tietokirjat ensimmäisen tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä (linkki vie jonkun äänestäjän bloggaukseen ko. teoksesta):

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Antti Aro, Antti Tuisku ja Anton Vanha-Majamaa: Antti Tapani  
Airin Bahmani & Bruno Jäntti: Syyrian sota  
Rutger Bregman: Ilmaista rahaa kaikille
Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin
Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä
Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä
Silvia Hosseini: Pölyn ylistys
Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
Anne Lene Johnsen & Elin Natås: Ymmärrä matematiikkaa: 23-metodilla menestykseen
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni 
Juho Kuorikoski: Pelitaiteen manifesti 
Petri Leppänen & Lari Salomaa: Kahvivallankumous
Herman Lindqvist: Villit Vaasat 
David Lynch & Kristine McKenna: Tilaa unelmoida  
Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia  
Mari Manninen: Kiinalainen juttu
Henna Mäkelin: Kuolema
Hans Rosling: Faktojen maailma
Helena Ruuska: Hugo Simberg
Eeva Sallinen Simard & Essi Kivitie: Suominaiset maailmalla
Ville Similä ja Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä
Morten A. Strøksnes: Merikirja
Maria Veitola: Veitola
Sinikka Vuola & Tommi Melender - Maailmojen loput 
Tara Westover: Educated (Opintiellä)
Hannu Ylönen: Myyrän salainen elämä



Kiitos kaikille äänestykseen osaa ottaneille!

Muiden äänestyskategorioiden voittajat:
  • Blogistanian Finlandian vie Olli Jalosen Taivaanpallo (lisää tietoa Tuntematon lukija -blogista)
  • Blogistanian Globalian eli parhaan käännöskirjan palkinnon saa Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (lisää tietoa Kirjamies-blogista)
  • Blogistanian Kuopuksen eli parhaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnon saavat Magdalena Hain Kolmas sisar sekä Maria Turtschaninoffin Maresin voima (lisää tietoa Yöpöydän kirjat -blogista).
Kaikkien sarjojen voittajat. Kuopus-palkinto jaetaan kahdelle kirjalle, koska äänet ja sijoitukset menivät täysin tasan.

Kunkin äänestyksen voittaja on siis teos, joka sai eniten pisteitä kyseisessä kategoriassa. Mikäli kaksi tai useampi kirja oli kärjessä samoilla pisteillä, voittaja on ratkaistu vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa Finlandian voitti näin ollen kirja, jolla oli eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrattiin myös kakkossijoituksia, mutta Kuopuksen kärkikaksikolle ei saatu eroa tälläkään tavalla, joten päädyttiin palkitsemaan kaksi kirjaa.

Järjestelyt ja palkitseminen

Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja, ja voittajat kukitetaan. 

Yleisölle avoin palkitsemistilaisuus järjestetään Helsingin keskustakirjasto Oodissa Kirjataivas-tilassa keskiviikkona 13.3. klo 18. 

Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden ääntenlaskuvastuusta kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2018: Omat ääneni

Vuonna 2018 julkaistiin paljon hienoja kirjoja, joista minulla on vielä lukematta iso osa. Joitakin sellaisia kirjoja olen kuitenkin lukenut, joille haluan suoda huomiota Blogistanian kirjapalkintojen äänestyksessä.


Annan Blogistanian Finlandiassa ääneni näille teokselle:

Finlandian ääntenlaskijana on Tuntematon lukija -blogi.

Annan Blogistanian Globaliassa ääneni vain yhdelle teokselle:
  • 3 pistettä Elena Ferranten Napoli-sarjan päätösosalle Kadonneen lapsen tarina (WSOY, 2018, suom. Helinä Kangas).
Globalian ääntenlaskun hoitaa Kirjamies-blogi.
  
Annan Blogistanian Kuopuksessa ääneni seuraaville teoksille:
  • 3 pistettä Salla Simukan novellikokoelmalle Sytytä valot!/Sammuta valot! (Tammi, 2018, esitelty tässä postauksessa
  • 2 pistettä Hannele Lampelan kirjalle Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut (Otava, 2018, esitelty tässä postauksessa)
  • 1 piste Mervi Juusolan kirjalle Kuinka minusta tuli rohkea (Otava, 2018, esitelty tässä postauksessa).
Kuopuksen äänet kokoaa Yöpöydän kirjat -blogi.

En valitettavasti äänestä omassa vastuukategoriassani eli Tiedossa. Olen kyllä lukenut tietokirjallisuuttakin tänä vuonna, mutta iso osa siitä on liittynyt meneillään olevaan työprojektiini. Aion kuitenkin kerätä mojovan listan tietokirjavinkkejä muiden äänestyspostauksista.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Ekaluokkalaiselle luettua

Tähän kirjoitukseen olen koonnut muutamia kirjoja, joita olen lukenut ekaluokkalaiselle ääneen viime syksyn ja tämän talven aikana. Vaikka hän on osannut itsekin lukea jo reilusti yli vuoden, ääneen lukeminen jatkuu meillä niin kauan kuin hän vain suinkin haluaa kuunnella. Toistaiseksi ainakin kirjallisuus kiinnostaa erittäin paljon ja yhteiset lukuhetket ovat mielekkäitä myös aikuiselle, kun lapsi jaksaa kuunnella pitkiäkin kirjoja. Kirjoista syntyy myös hyviä keskusteluja.


J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Alkuteos 1998. Tämä Jim Kayn kuvittama versio ilmestyi alun perin 2015 ja suomenkielisenä 2016, Tammen kustantamana. Oma kirjaostos. 259 s.)

Kirjasarjan toisessa osassa Harry kohtaa vaikeuksia päästä Tylypahkaan. Lopulta hän ja Ron matkaavat sinne lentävällä Ford Anglialla, ja potkut koulusta uhkaavat moisesta uhkarohkeudesta. Pimeyden voimilta suojautumista opettaa tänä lukuvuonna oikea julkkis, kirjailija Gilderoy Lockhart. Paha vain, että tositilanteissa pöyhkeästä luikurinlaskettelijasta ei ole mitään hyötyä. Tositilanteita on taas edessä, sillä koulussa tapahtuu useita hyökkäyksiä oppilaita kohtaan. Uhrit kangistuvat ja kestää kuukausia, että heitä elvyttävä alruunarohto saadaan valmistettua. Harry, Ron ja Hermione tahtovat selvittää, kuka on hyökkäysten takana ja mikä on salaisuuksien kammio, josta hyökkäilevä hirviö ilmeisesti on vapautettu.

Tämän kirjan klassisia kohtia ovat lentävän auton lisäksi esimerkiksi kohtaaminen Hämäkäkin kanssa Kielletyssä metsässä sekä tietenkin kotitonttu Dobby, joka kovasti yrittää pelastaa Harryn mutta tulee sen sijaan aiheuttaneeksi tälle monenlaisia ongelmia. Itseään rankaisevasta Dobbysta lukeminen ei ollut mitenkään mukavaa, ja ekaluokkalaista jännitti kovasti myös kirjan loppu, jossa kohdataan nuori Voldemort. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että jännitys pysyy kohtuuden rajoissa eikä vie yöunia. Välillä, oikein jännässä kohdassa, lapsi pyytää: "Lue äiti vähän aikaa itsekseen ja mieti uskaltaako sitä lukea mulle." Aika suloista.

Jim Kayn kuvittamia Pottereita on ilmestynyt tähän mennessä kolme, ja olemmekin jo aloittaneet Azkabanin vangin lukemisen. Liekehtivän pikarin pitäisi ilmestyä vuonna 2019 englanniksi, joten jospa suomenkielinenkin versio tulee pikapuoliin sen jälkeen.


Mervi Juusola: Kuinka minusta tuli rohkea? (Otava, 2018. 59 s. Kuvitus Anni Nykänen. Oma kirjaostos.)

Ekaluokkalaisen Tildan vanhemmat eroavat, ja hän muuttaa pieneltä paikkakunnalta uuteen kaupunkiin. Miten voisi saada uusia kavereita? Mitä voi tehdä, jos kaveri kohtelee epäreilusti tai jos joku kiusaa? Tällaisten kysymysten äärellä ollaan Mervi Juusolan kirjassa Kuinka minusta tuli rohkea. Kirjassa neuvotaan puolensa pitämiseen ja hyviin kaveritaitoihin.

Kirjan tarinan lomassa on lapsen kanssa pohdittavia kysymyksiä ja tehtäviä. Lapsi saa esimerkiksi nimetä omat supervoimansa. Kirjan liitteenä on myös kortit, joiden avulla voi nimetä tunteita ja pohtia, miten niitä voi käsitellä. Kirjassa on ilmaisuvoimainen kuvitus, josta vastaa sarjakuvataiteilija Anni Nykänen.

Ostin tämän kirjan ekaluokkalaiselle kirjamessuilta. Hän piti kirjasta erittäin paljon ja meinasi, että se olisi hyvä esitellä koulussa, niin kaikki tietäisivät, ettei saa kiusata. Erityisen paljon keskustelimme sivusta, jossa pohdittiin sitä, että kaikki katsovat maailmaa omasta näkökulmastaan. Sivun kuvituksena on erilaisia silmälaseja, ja pohdiskelimme sitä, kuinka silloin kun on vaikkapa kiukkuinen, on päässä sellaiset kiukkusilmälasit, että kaikki näyttää kiukuttavalta.

Juusola on neuropsykiatrinen valmentaja, kuvataideterapeutti ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut lasten tunnetaidoista myös aikuisille suunnattuja kirjoja.

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut (Otava, 2018. 54 s. Kuvitus Ninka Reittu. Lapselle lahjaksi toivottu kirja.)

Tutustuimme Prinsessa Pikkiriikkiin pari vuotta sitten, kun sain yhdestä blogiarvonnasta palkinnoksi ensimmäisen kirjan tämän mainion hahmon seikkailuista. Kyseisen kirjan ainoa ongelma oli, että sen kolme tarinaa olivat aika pitkiä iltalukemistarkoituksiin. Tässä astetta paremmat iltasadut -kirjassa taas on seitsemän juuri iltasaduksi sopivan mittaista tarinaa. Meillä saattoi mennä parikin tarinaa kerralla.

Vaikka ei olisi prinsessa Pikkiriikistä aiemmin lukenut, se ei tämän kirjan maailmassa haittaa ollenkaan. Kirjan seitsemän tarinaa ovat muunnelmia tunnetuista saduista: uuden version saavat niin Ruma ankanpoikanen, Pieni merenneito, Ruusunen, Lumikki, Punahilkka kuin pari muutakin satua.

Satujen arvomaailma, rooliodotukset ja opetukset on käännetty sopivasti päälaelleen. Sen sijaan, että prinsessa jäisi odottamaan ikävän ennustuksen toteutumista, että hän vaipuu uneen sadaksi vuodeksi ja vain prinssi voisi hänet herättää, prinsessa tajuaa hankkia herätyskellon. Punahilkka ei sekoita mummoa ja sutta ("ei kukaan voi olla niin pöhölö"), mutta saa joka tapauksessa tärkeän opetuksen. Makkara-koira tajuaa, että ei voi olla ankka - eikä haluakaan. Virkistävä lukukokemus, suosittelemme. Sisältää myös sopivasti pieru- ja kakkahuumoria, joka ei ole haitaksi kenellekään.

maanantai 18. helmikuuta 2019

Kirjabloggari! Äänestä viime vuoden parasta tietokirjaa Blogistanian Tieto -äänestyksessä!

Kirjabloggarit äänestävät viime vuoden parhaista kirjoista neljässä kategoriassa ensi sunnuntaina eli 24.2. Tänä vuonna tietokirjallisuuteen keskittyvän Blogistanian Tieto -äänestyksen ääntenlaskijablogina on tämä Hannan kirjokansi -blogi. 

Vuoden parhaaksi tietokirjaksi voi äänestää kotimaisia vuonna 2018 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2018 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa. Äänestäjän on luonnollisestikin täytynyt lukea kirjat ja esitellä ne blogissaan (tai vlogissaan). Tarkat äänestysohjeet löytyvät tästä postauksesta - lue huolellisesti esimerkiksi pisteytysohjeet.

Jos haluat äänestää Blogistanian Tieto 2018 -palkinnon saajaa, julkaise sunnuntaina 24.2. kello 10.00 omassa blogissasi postaus, jossa kerrot, mitä kirjoja haluat äänestää. Linkitä postauksesi tämän minun postaukseni kommenttikenttään, josta minä käyn linkatut postaukset lukemassa ja laskemassa äänet yhteen. Muistathan merkitä postaukseesi, montako pistettä kullekin kirjalle annat, jos äänestät useampia kirjoja! (Ts. lue aiemmin linkittämäni äänestysohjeet.)

Myöhästyneitä ääniä ei huomioida, eikä ääniään myöskään saa julkaista etukäteen. Äänestyspostauksensa voi toki ajastaa etukäteen ilmestymään sunnuntaina, ja linkin voi tuoda tähän postaukseen kommenttina jo ennen äänestyspäivää.

Äänestystulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 25.2. klo 10 ja samalla tiedotetaan voittajien palkitsemistilaisuudesta - pysy siis kuulolla!

Blogistanian kirjallisuuspalkintoäänestyksen muiden kategorioiden ääntenlaskijablogit löytyvät seuraavista linkeistä (edit: linkit vievät nyt suoraan ääntenkeräyspostauksiin):



Toivon, että kaikki, jotka ovat esitelleet blogissaan edes yhden vuonna 2018 julkaistun tietokirjan, ottavat osaa tämänkin kategorian äänestykseen ja tuovat siten näkyvyyttä lukemilleen tietoteoksille. Kiitos osallistumisestasi!


Aiempien vuosien Blogistanian Tieto -palkinnon voittajat. Komea kavalkadi!