Kaksi (nuorten)kirjaa mielenterveydestä

Sanotaan, että itsemurhan tekeminen ei päätä tuskaa, se vain siirtää sen jollekulle muulle. Jay Asherin kirjassa Kolmetoista syytä Hannah Baker on päättänyt varmistaa tuskansa siirtymisen nauhoittamalla seitsemän kasettia, joissa hän kertoo itsemurhansa syistä ja taustoista. Kaseteilla hän kertoo ihmisistä, jotka vaikuttivat hänen kohtaloonsa, toiset tietoisemmin kuin toiset. Siinä kai on koko homman juju. Kukaan meistä ei tiedä varmasti, miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään. Useimmiten emme tiedä siitä mitään. Ja silti meillä vain on.

Kirjassa yksi nauhoilla esiintyvistä henkilöistä kuuntelee kasetit ja vertaa Hannahin kertomaa siihen, mitä itse tietää samoista henkilöistä ja tapahtumista. Jokin muistoistani kääntyy päälaelleen jokaisen kasetin jokaisella puolella. Joku ihminen muuttuu minulle tunnistamattomaksi. Tärkein kysymys lienee, olisiko kasetteja kuunteleva poika tai joku muu voinut huomata ja puuttua, estää teon ajoissa?

Kirjana Kolmetoista syytä on minusta hiukan heppoinen, mutta teemat ovat tärkeitä. Kirjan - ja siitä tehdyn tv-sarjan - toivoisi toki vaikuttavan niin, että jokainen huomaisi ympärillään olevista ihmisistä vaaran merkkejä eikä ainakaan tietoisesti pahentaisi kenenkään tilannetta vaikkapa juoruamalla ja kääntämällä selkäänsä juuri silloin, kun toinen tarvitsee eniten tukea.

Jay Asher: Kolmetoista syytä
Alkuteos 13 Reasons Why, 2007
Suom. Annika Eräpuro
Otava, 2014
249 s. + kirjailijan kiitokset ja tietoa siitä, mistä saa apua mt-ongelmiin
(oma kirjaostos).

Holly Bournen kirjassa Oonko ihan normaali? 16-vuotias Evie on aloittanut opinnot uudessa koulussa. Hän haluaisi kovasti olla normaali, sulautua joukkoon, tehdä niitä asioita, joita muutkin 16-vuotiaat tekevät. Ainoastaan yksi hänen ystävistään tietää, kuinka pohjalla Evie on edellisten vuosien aikana käynyt: hänellä on OCD eli pakko-oireinen häiriö, ja sen myötä hän on sairastunut syömishäiriöön ja joutunut sairaalakuntoon. Evie haluaisi jättää tämän taakseen, ja ensin se tuntuukin onnistuvan. On kaksi uutta ystävää, on deittejä, ihastuksia ja bileitä. Evie käy terapiassa, kirjoittaa parantumispäiväkirjaa ja on jo pääsemässä masennuslääkkeistä eroon. Miksipä siis kertoa kenellekään, että entiset oireet ovat palaamassa?

Kirjassa on hyviä huomioita mielenterveysongelmiin suhtautumisesta. Ihmiset ovat niistä nykyisin tietoisempia kuin ennen ja vakuuttavat ymmärtävänsä, mistä on kyse, mutta onko silti tilanne todellisuudessa tämä: Kun joku tiesi... Kun joku sai selville - sääli tuli aina ensin... ja sen jälkeen ärsyyntyminen siitä, etten ollut vielä parantunut, vaikka minulle oli jo oltu niin ymmärtäväisiä.

Bournen kirjaan sisältyy myös feministinen sivujuonne. Evien ystävistä erityisesti Amber haluaa, että he puhuisivat muustakin kuin pojista, ja ehdottaa siksi vanhapiikakerhon perustamista. Kerhossa on tarkoitus keskustella kaikesta muusta kuin pojista, esimerkiksi kuukautisiin suhtautumisesta. Kirjan juoni rakentuu silti vahvasti Evien mielenterveyden lisäksi hänen ihastustensa ympärille, eivätkä tytöt juuri puhu vaikkapa opinnoista, yhteiskunnallisista asioista tai tulevaisuudestaan. Bournen kirja on kuitenkin avausosa trilogialle (toinen osa on jo suomennettukin), joten toivoa sopii, että tyttöjen maailma hiukan laajentuisi seuraavissa osissa.

Oonko ihan normaali? on sivumäärästään huolimatta todella nopealukuinen ja synkistäkin puolistaan huolimatta melko kepeään tyyliin kirjoitettu. Evien kerrontaan on helppo eläytyä ja hypätä 16-vuotiaan maailmaan.

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Alkuteos Am I Normal Yet?, 2015
Suom. Kristiina Vaara
Gummerus, 2017
402 s. + kirjailijan haastattelu ja kiitokset
(kirjastolaina).
____________________
Bloggaustahtini on hiukan hiljentynyt, koska olen aloittanut uudessa työpaikassa ja alkusyksy on hujahtanut vauhdilla. Olen kyllä lukenut koko ajan, mutta täytyy miettiä nyt tarkemmin, mistä kirjoista ehtii blogata.

Tietokirjaviikko: Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon

Tällä viikolla on vietetty tietokirjaviikkoa. Viikon päättää huomenna sunnuntaina valtakunnallinen Lue tietokirjaa -päivä. Kirjabloggareillakin on oma pieni tietokirjahaasteensa Klassikkojen lumoissa -blogissa, kiitos Lukumadolle siitä! Luen varmasti jotain tietokirjaa huomennakin, mutta tässä panokseni haasteeseen.

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon
Julkaisija: Skepsis ry
Kustantaja Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2017
227 s.
(kirjastolaina)

Tiina Raevaaran toimittama artikkelikokoelma Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon on ajankohtainen teos. Kuten kirjassa kuvataan, vaikka kaikki tieto on nykyisin hyvin helposti saatavissa, keskitymme silti entistä enemmän valikoimaan joukosta vain itseämme miellyttäviä näkökulmia. Elämme siis omissa kuplissamme, ja esimerkiksi hakukoneiden ja sosiaalisen median toimintamekanismit entisestään vahvistavat niitä: näemme sellaista sisältöä, jollaisesta olemme aiemminkin olleet kiinnostuneita.

Teoksessa pohditaan esimerkiksi tieteen olemusta ja tieteellisen tiedon luonnetta, vaihtoehtohoitoja, koulun roolia kriittisyyden opettamisessa, humpuukitekniikkaan kuten magneettirannekkeisiin tai korvavaloihin luottamista ja yliluonnolliseen uskomista. Kirjoittajat ovat tutkijoita, tietokirjailijoita ja oman alansa asiantuntijoita, esimerkiksi Kari Enqvist ja Hannu Lauerma. Kirjan on julkaissut Skepsis ry, ja kirjassa esitellään myös Skepsiksen haaste, johon voi ilmoittautua, jos uskoo pystyvänsä tekemään jonkin paranormaalin teon valvotuissa olosuhteissa.

Pidin paljon varsinkin kirjan alkupuolen artikkeleista. Koska olen opettaja, minusta oli kiinnostavaa lukea, mitä Arno Kotrolla on sanottavaa kouluopetuksen annista kriittiseen ajatteluun. Kotro nostaa esille sen, että argumentointia opetetaan sekä filosofiassa että äidinkielessä, mutta toisistaan poikkeavalla tavalla (Kotro ottaa esimerkiksi virkkeitä jostakin äidinkielenkirjasta, jossa hänen mielestään opetetaan virheargumentteja argumentointitapoina). Tärkeä on kuitenkin Kotron huomio siitä, että kriittisen ajattelun opettaminen kuuluu useisiin oppiaineisiin: vaikkapa terveystiedossa on syytä puhua vaihtoehtohoidoista ja huuhaan erottamisesta oikeasta, tutkitusta tiedosta. Yllättävän mielenkiintoinen oli myös Markku Myllykankaan artikkeli "Lääketiedekään ei aina vaikuta", jossa kerrotaan, kuinka lääkärit eivät useinkaan luota vaikuttavuustutkimuksiin vaan uskovat enemmän omaan näppituntumaansa hoitojen määräämisessä. Artikkelissa esitellään useita terveydenhuollon toimia, joiden vaikuttavuutta ei ole pystytty osoittamaan tai jotka on osoitettu vaikuttamattomiksi, mutta joita silti käytetään. Esimerkiksi rintasyöpä- ja eturauhassyöpäseulonnat eivät vähennä kuolleisuutta näihin sairauksiin.

Päällimmäiseksi ajatukseksi minulle jäi kirjasta lievä harmistus: ne, joiden pitäisi tällaisia kirjoja lukea, eivät niihin tartu vaan pitäytyvät sitkeästi omissa harhaluuloissaan ja uskomuksissaan, vaihtoehtoisissa faktoissaan ja salaliittoteorioissaan.  Vesa Linja-aho ja Tiina Raevaara penäävätkin kirjassa myös median vastuuta: ei ole oikein, että tieteellisen seulan läpikäyneet tutkimustulokset asetetaan usein vastakkain jonkun yksittäisen "kokemusasiantuntijan" kanssa. Esimerkiksi kännykän terveysvaikutukset eivät ole mielipidekysymys. Kuten Kari Enqvist kirjoittaa, tiede on hidas, itseään korjaava prosessi. Se ei perustu kompromisseihin, demokratiaan eikä huutoäänestykseen, vaan useimmiten jokin näkökanta on yksinkertaisesti väärässä.

Kuva Klassikkojen lumoissa -blogissa tietokirjahaastetta vetävältä Lukumadolta.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Rauhoitu, mieletön sydän, sillä syy ei ole sinun, vaan kaikki mitä maailmassa tapahtuu on mieletöntä eikä hyvyydellä ja pahuudella ole tarkoitusta, vaan ahneus, viha ja himo hallitsevat maailmaa. Syy ei ole sinun, Sinuhe, vaan ihminen pysyy samanlaisena eikä ihminen muutu. 

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Alkuteos WSOY, 1945
(Luin 68. painoksen, painovuotta ei mainittu, 786 s.)
Omasta hyllystä

Kohtaamisiani Sinuhen kanssa

Joskus vuonna 2006. Nuori opettaja, uransa alkuvaiheessa. Kuulee lukioikäisen siskonsa lukeneen huvin vuoksi Sinuhen. Kohtaa myös opiskelijoita, jotka ovat lukeneet Sinuhen. Uskoo, että nuorisossa on sittenkin vielä toivoa. Harmittelee hiukan, ettei ole kyseiseen kirjaan tullut tarttuneeksi, muttei ehdi tehdä asialle mitään.

Lukuvuonna 2010-2011. Keski-ikää vahvasti lähestyvä opettaja, asuu viikot työn vuoksi toisella paikkakunnalla. Kuvittelee, että iltojensa iloksi ehtii lukea lukemattomia klassikoita. Lainaa luokan hyllystä mm. Sinuhen. Lukee kyllä vuoden mittaan kaikenlaista, mutta Sinuhe palautuu luokan hyllyyn, kirjanmerkki sivulla 120. 

Kesä 2016. Ostaa kirja-alesta kirjoja, myös Sinuhen. Ei kuitenkaan avaa sitä koko kesänä.

Loppuvuosi 2016. Päättää lukea Sinuhen tammikuiseen klassikkohaasteeseen.

Tammikuu 2017. Lukee klassikkohaasteeseen Pitkän päivän illan.

Toukokuu 2017. Päättää lukea Sinuhen heinäkuiseen klassikkohaasteeseen. Kuuntelee Radioteatterin dramatisointia teoksesta kolmen jakson verran ja silmäilee siinä sivussa ne samat 120 sivua, jotka on kirjasta lukenut jo aiemmin. Ihmettelee, miksi kirja jäi aikanaan kesken.

Kesä- ja heinäkuu 2017. Kirja etenee 5-10 sivua kerrallaan. Pääsee ajoittain kerronnan otteeseen. Ihmettelee silti, miksi on koskaan elämässään halunnut lukea yhtään kirjaa, kun tämä on näin kertakaikkisen hankalaa. Klassikkohaasteen postauspäivää edeltävälle viikonlopulle kasaantuu kaikenlaista menoa, joten loppukiri kirjan kanssa jää ottamatta.

Elokuu 2017. Ymmärtää ensimmäistä kertaa elämässään opiskelijoita, jotka eivät pidä lukemisesta. Lukee kuitenkin Sinuhen sisulla loppuun. Toivoo, että pääsee joskus tästä lukujumista eroon. On silti tyytyväinen, ettei lopettanut lukemista kesken.

Summa summarum: Sinuhessa on kiinnostavia teemoja, kuten uskonnon vaikutusvalta, ihmisten itsekkyys, rikkauksien tavoittelu, vallanhimo, yksinäisyys, rakkauskin - päällimmäisenä silti kaiken turhuus. Kirjan maailmankuva on jokseenkin pessimistinen. Ovatko vain tyhmät ihmiset hyviä toisiaan kohtaan? Onko jokainen lopulta kuitenkin itsekäs - ihminen on raateleva leijona ihmiselle? Kirjassa on paljon julmuutta, verenvuodatusta ja väkivaltaa. Kirjaa on luettu jokseenkin suoraan toisen maailmansodan allegoriana, mutta se ei liene ainoa lukutapa. Kirja on valittu oman vuotensa edustajaksi myös Ylen Kirjojen Suomi -sivuston 101 kirjaa -listalla. Sinuhe on neljäs kirja hyllynlämmittäjä-pinostani, eli pahasti näyttää siltä, etten kaikkia kahtatoista saa luettua tänä vuonna (puhumattakaan kaikista niistä kirjoista, joita olen taas ostellut).

P. S. Nuorisossa on edelleen toivoa. Minulla on lukion ÄI6-kurssillani kolme opiskelijaa, jotka ovat jo kesällä aloittaneet Sinuhen lukemisen kyseistä kurssia varten. Hauska kuulla, millaiseksi heidän lukukokemuksensa on muodostunut. Ehkä heille taas voi olla lohdullista kuulla, että joskus äikänopellekin lukeminen voi olla tervanjuontia?

Kirjametron kyytiin?

Tänään kirjablogeissa hypätään kirjametron kyytiin! Kyse on Oulun kaupunginkirjaston julkaisemasta metrokartasta, jossa yhdeksälle metrolinjalle on koottu tiettyyn teemaan liittyviä teoksia.

Metrokartan linjat myös risteävät keskenään, niin kuin metrossa kuuluukin. Lukija voi edetä metrossa haluamallaan tavalla: pysähtyä haluamilleen asemille ja vaihtaa halutessaan linjaa. Kirjoista voi keskustella esimerkiksi kirjametron Facebook-ryhmässä.

Esittelen tässä postauksessa lyhyesti ne kirjametron linjoilta löytyvät kirjat, joista olen aiemmin blogannut. Suosittelen siis esimerkiksi näitä pysäkkejä:

Perheen kesken -linjalla on nähtävästi hyvin erilaisia perhekuvauksia eri maista ja eri aikakausilta. Olen lukenut tältä linjalta vain nigerialaisen Chigozie Obioman teoksen Kalamiehet, joka kertoo neljän veljeksen tarinan. Kirja oli hyvin vahva lukukokemus ja sai pohtimaan vihaa, pelkoa, kostoa ja sisarussuhteita.

Törpöt ja tunarit -linjalta löytyy esimerkiksi Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta. Kirja on kolmen linjan risteyskohdassa: siihen voi päätyä myös Aseiden kaiku - tai Oi maamme -linjoilta. Kirjassa käydään kuvitteellista sotaa Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä. Törpöt ja tunarit sopii kuvaamaan yhden kirjan keskushenkilön johtamaa sotilasjoukkiota, jolle ei lopulta voi antaa sen vastuullisempaa tehtävää kuin lumen kolaaminen. Tämä ei ehkä ollut aivan minun kirjani, mutta Heikkinen kirjoittaa sujuvaa ja nopealukuista tekstiä. 

Toisenlaista aseiden kaikua kuvataan Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuoressa. Kirja sijoittuu Meksikon maaseudulle, jossa varsinkin tyttöjen elämää varjostavat ja uhkaavat huumebisnes ja siihen liittyvä ihmiskauppa. 

Metsän siimes, joen syli -linjalla on monta lukulistallani olevaa kirjaa, esimerkiksi Maja Lunden Mehiläisten historia ja Anni Kytömäen Kultarinta. Ainoa kirja, jonka olen tältä linjalta lukenut, on Emmi Itärannan hieno, soljuvasti kirjoitettu Teemestarin kirja. Kirja on dystopia maailmasta, jossa juomakelpoinen vesi on tiukasti säänneltyä ja moni asia yhteiskunnassa on ottanut aikamoista takapakkia.

Itärannan teoksesta voi jatkaa Murtuneet maailmat -linjalle. Siellä suosittelen pysähtymään Cormac McCarthyn hyytävän Tie-teoksen kohdalla. Tiestä voi puolestaan hypätä Kulkurit ja kodittomat -linjalle, josta löytyy Sami Lopakan mustan huumorin sävyttämä kiertuekuvaus Marras.

Ihme ja lumous - sekä Vaarallinen rakkaus -linjat ovat blogissani vielä koluamatta. Molemmilta linjoilta olen lukenut kyllä kirjoja ennen blogiaikaani: Ihme ja lumous -linjalta Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon ja Vaarallinen rakkaus -linjalta Margaret Mitchellin mahtipontisen Tuulen viemää -romaanin. 

Omassa lähikirjastossani järjestetään kirjametroon liittyviä lukupiirejä, ja niitä silmällä pitäen olen napannut lukupinooni Heidi Köngäksen Luvatun, joka on tuon Vaarallinen rakkaus -linjan pysäkki. Mitä muuta metrokartalta löytyvää suosittelisitte? 

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä

Huomio vastaisen varalle: ennen kuin yrität riistää henkesi, muista käydä kusella.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Alkuteos All the Bright Places, 2015
Suom. Leena Ojalatva
Karisto, 2017
397 s. + kirjailijan kommentti ja kiitokset
(arvostelukappale kustantajalta)

Viimeistä vuotta lukiota käyvät Theodore Finch ja Violet Markey eivät ole aiemmin juuri kiinnittäneet huomiota toisiinsa. Kirja alkaa dramaattisesti, kun he kohtaavat toisensa koulun kellotornin huipulla olevalla ulokkeella. Theodore suostuttelee Violetin olemaan hyppäämättä, mutta kaikki uskovat tilanteen menneen toisin päin.

Theodore on nimittäin koko koulun tuntema friikki, joka keksii mitä erikoisimpia tempauksia ja jonka tyyli vaihtelee äärilaidasta toiseen. Hän saakin kestää julmaa pilkkaa. Säännöllisin väliajoin Theodore häipyy;  kaverit ja perhe kuittaavat sen toteamuksella Finch nyt vain on sellainen. Tosiasiassa Finch vajoaa masennukseen, mustaan pyörteeseen, jossa päässä soivat äänet toistavat hänen olevan turha ja typerä. Olen rikki. Olen huijari. Minua ei voi rakastaa.

Violet puolestaan kuuluu suosittujen porukkaan - tai on kuulunut, kunnes hänen siskonsa menehtyi autokolarissa eikä Violet ole jaksanut enää kirjoittaa heidän suosittua blogiaan tai jatkaa huutosakkiharrastustaan. Muut jatkavat elämäänsä kuten ennenkin, enkä minä taida pysyä mukana. Ehkä en edes halua. Olen hyvä vain yhdessä asiassa, ja siihen en enää kykene.

Finch ja Violet alkavat tehdä yhdessä maantiedon projektia, jossa he kiertelevät Indianan nähtävyyksiä. Finchillä on kyky löytää yksinkertaisiinkin asioihin kiehtova näkökulma, ja hän näkee kaikessa kauneutta. Siinä sivussa he keskustelevat kirjallisuuslainauksin (kukapa äikänope ei tykästyisi tällaisiin päähenkilöihin!), ja Violet löytää taas rakkautensa sanoihin.

Jos luulee, että tämä on perinteinen tarina, jossa tyttö tapaa pojan ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, niin silloin joutuu kuitenkin pettymään. Yksi täydellinen päivä on toki kirja rakkaudesta, mutta myös surusta, syyllisyydentunteesta ja masennuksesta ja siitä, voiko niistä aina selvitä. Kirja muistuttaa siitä, että kenellä tahansa meistä voi olla kuorensa alla kannettavanaan monenlaista painolastia. Lukiessa herää myös kysymys vastuusta ja huomaamisesta. Kirjan nuorten vanhemmat eivät osaa olla lastensa tukena. Violetin vanhemmat ehkä yrittävät parhaansa, mutta ovat toisen tyttärensä kuolemasta murtuneita, Finchin eronneet vanhemmat eivät puolestaan suostu muista syistä näkemään, että Finchillä voisi olla jotain oikeasti hätänä. Koulukuraattorit kysyvät pakolliset kysymykset, mutta eivät pysty saavuttamaan nuorten luottamusta. Niinpä Violet ja Finch ovat ainoat, jotka tietävät toistensa salaisuudet, pelot ja toiveet.

Ennen kuin kuolen, haluan...

että minulla on väliä.

lakata pelkäämästä.

kokea täydellisen päivän.

Muissa blogeissa: Dysphoria-kirjablogin Heidi ihastui kirjaan ja odottaa myös elokuvaversiota. Yksi pieni lukupäiväkirja -blogin Mirzu on kuunnellut kirjan englanninkielisenä äänikirjana ja kiittelee, että nuorten mielenterveyttä käsiteltiin teemana rohkeasti. Sivujen välissä -blogin Hannalla kirja jäi puolestaan kesken - ymmärrän kyllä, että kirja jakaa teemansa ja sen käsittelytavan vuoksi mielipiteitä. 

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

- Jos mä saisin edes yhden ihmisen lupaamaan mulle tämän asian, mä jaksaisin taas elää, selitän.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava, 2017
252 s.
Kansi: Kirsti Maula
(kirjastolaina)

Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin päähenkilö on viisikymppinen kirjailija Anita, joka haluaa kuolla. Hän puhuu kuolemantoiveistaan ystävilleen ja etsii jopa jotakuta, joka haluaisi avustaa häntä kuolemassa. Samaan aikaan hänen alullaan oleva kirjaprojektinsa etenee hitaanlaisesti, mutta välillä tulee hyväkin päivä. Masennus saa hänet myös tarkastelemaan omaa elämäänsä kriittisesti ja karsimaan asioita, joita hän ei enää kaipaa: Miten vapauttava ajatus, että kaiken voi jättää kesken. Elokuvat voi jättää kesken. Ihmiset voi jättää kesken.

Kirjasta nousi pienoinen somekohu, kun HS:n kriitikko pohti sitä, onko kirjan Anita uskottavasti masentunut: hänhän esimerkiksi jumppaa ja käy kekkereillä ja juttelee siellä ihmisille. Jossain määrin ironista ehkä, mutta kirjan Anita käy samaa keskustelua myös itsensä kanssa:

Pesen hiukseni silloinkin kun olen masentunut. Saanko edes kutsua itseäni masentuneeksi, vaikka olen jokseenkin toimintakykyinen? Saan. Juuri toimintakykyinenhän kykenee tappamaan itsensä.

Vaikka kyse on vain romaanihenkilöstä, minusta on ylipäätään vaarallista aina, jos sanotaan, ettei joku voi olla masentunut, koska hänellä on sitä tai tätä. On absurdi ajatus määritellä, kuka saa masentua ja kuka ei. Ikään kuin se olisi oma valinta. Siksi kirjakritiikistä seurannut keskustelu oli minusta oikein tervetullutta.

Voisi ajatella, että kirja, jonka päähenkilö haluaa kuolla, olisi synkkä ja ahdistava. Toki ilottomiakin ajatuksia kirjassa kuvataan, mutta huomasin myös monta kertaa pyrskähtäväni nauruun jonkin osuvan repliikin kohdalla. Härkönen taitaa pistävän dialogin ja mustan huumorin. Kirja on myös kiinnostava kuvaus kirjailijantyöstä ja suhteesta kritiikkiin.

Härkönen on ennenkin kirjoittanut vakavista aiheista: siskonsa itsemurhasta romaanissaan Loppuunkäsitelty ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta romaanissa Heikosti positiivinen. Kaikki näistä ovat olleet vahvoja ja mieleenjääviä lukukokemuksia. (Sen sijaan esimerkiksi Kaikki oikein ei antanut minulle kovinkaan paljon. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja komediaksi se taipuneekin hyvin.)

Valomerkki on luettu esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Mari A:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin.

Vuoden 2017 ensimmäisen puoliskon käsitöitä

Blogini alaotsikossa luvataan satunnaisia käsitöitä. Olen blogannut käsitöistä viimeksi tammikuussa, joten tässäpä koontia, mitä olen vuoden 2017 aikana tähän mennessä tehnyt. Linkkaan ohjeet mahdollisuuksien mukaan.

Hypistelymuhveja muistisairaille 

Muhvit on tehty hyväntekeväisyyteen vanhusten psykiatriselle osastolle. Mallia olen ottanut näkemistäni muhveista Facebookin Muhvimimmit-ryhmässä. Sen kummempaa ohjetta ei ole.

Pöllöjen silmät on pujotettu lankaan neuloessa ja napit on kiinnitetty äärimmäisen huolellisesti.

Muhveissa on hypisteltävää myös sisäpuolella. Hauskaa, että nämä käsityökorissa pyörineet virkkauskokeilutkin tuli käytettyä johonkin.

Vauvanpeitto

Tästä peitosta ei tullut otettua kuvaa, mutta onneksi sain vauvan äidiltä tämän otoksen. Tein peiton lahjaksi joulukuussa syntyneelle vauvalle. Lankana Gjestal Janne ja Viking Ville (ei mitään parhaita vauvalankoja, tiedän, mutta tämä peitto syntyi jämälankaprojektina, ja ovat nämä kuitenkin pehmeämpiä kuin vaikkapa 7 veljestä -lanka).

Peitto on tehty todella helpolla, ilmaisella ohjeella, joka löytyy Ravelrysta: Chevron baby blanket. Ohje on englanniksi, mutta siinä on vain kaksi kerrosta, jotka toistuvat. Englanninkieliset lyhenteet voi helposti selvittää esim. Ullaneuleen sanaston avulla.

Lisää vauvaneuleita...

En käsitä, miten tämän vuoden syntyvyys voi olla ennätysalhainen, kun omaan tuttavapiiriin näitä vauvoja nyt vain putkahtelee! Yllä olevat tennaritossut annoin alkuvuodesta toisen ystäväni vauvalle. Tossut on virkattu merinovillalangasta Puikkojen polut -blogin ohjeella. 

Alla olevat sukat olen tehnyt Novitan ohjeella, mutta uskoakseni sama vauvan ryppyvarsisukkien ohje on Yhteishyvän sivulla. Lankana on Gjestal Maija (Novitan Nallen vahvuista).

Suomi 100 vuotta -vauvansukkia

Käsityöihmisten tavoitteena oli neuloa sinivalkoiset sukat kaikille Suomi 100 -juhlavuoden vauvoille. Tavoite täyttyi jo alkuvuodesta. Sitä ennen ehdin itse neuloa kaikkiaan kahdeksat sukat keräykseen. Alimmassa kuvassa olevat sukat luovutin eräälle erityisen tärkeälle juhlavuosivauvalle: minusta tuli vastikään täti ensimmäistä kertaa!

Tätiydestä höpsähtäneen tuotoksia

(Ohje tennareihin. Lankana Hjertegarn extrafine merino 120.)

Kypärämyssyn ohje Novitan sivulta. Malli on hyväksi havaittu - olen tehnyt näitä vauvoille varmaan jo viitisentoista vuotta. Villatakki on tehty Novitan Muksu extra -lehden ohjeella (lehti vuodelta 2008). Lankana näissäkin Hjertegarn Extrafine Merino 120, kuten myös alla olevissa tumpuissa. Tumput on tehty junasukan mallia mukaillen, ilman kantapäitä tietysti.

Tähtipipo on tehty Novitan ohjeella. Vaihdoin langan ohueen puuvillalankaan (Cotton soft bio, 50 g = 180 m) ja vähensin hiukan välikerroksia, mutta olisi pitänyt vähentää myös silmukoita, koska pipo on kuitenkin vastasyntyneelle hiukan iso. (Yritin kyllä mitata, että ympärysmitta olisi ollut 32 cm.)

Vielä viimeisenä vauvaneuleprojektina: vaunulelu! Googlailin erinäisiä vaunuleluja, ja niistä siskoani eniten miellyttivät norsuaiheiset. Ihan omasta päästä tai kuvien pohjalta en tällaista osaisi tehdä, ja olin jo epätoivoinen ohjeen löytymisen suhteen, koska esimerkiksi The one little birdie -blogissa oli satakunta pyyntöä saada suomenkielinen ohje. Onneksi kuitenkin löysin Kirsten Villan blogissa lyhyesti selitetyn ohjeen ja virkkauskaavion, ja johan alkoi norsuja syntyä. Alla kuvat valmiista lelusta - viimeistelyn eli norsujen ja helmien kiinnittämisen kuminauhaan teki tuore äiti itse, jotta lelusta tuli varmasti juuri heidän vaunuihinsa passeli.

Jotain omiinkin jalkoihin... 

Tuntuuko joskus siltä, että on pakko nostaa jalat ylös? No, ainakin silloin, kun yritän saada järkevää kuvaa polvisukista. Olen haaveillut pitkistä, maltillisen värikkäistä polvisukista pitkän aikaa, ja nyt vihdoin sain ne tehtyä. Eiväthän ne täydelliset, mutta tyytyväinen olen, yhtä kaikki. Sovelsin näissä sukissa Kalajoki-sukkien ohjeen polvisukaksi. Lankana on Viking Aurora.

Ja lopuksi vielä jotain omalle muksulle

Tyttäreni (kuvassa kaksi vuotta, nykyisin kuusi vuotta) käy Oulussa Valveen sanataidekoulua. Valveella on jo vuosien ajan järjestetty Lumotut sanat -sanataideviikot, joihin liittyy lastenkirja-aiheinen näyttely ja monenlaista muuta ohjelmaa. Sanataideviikoilla oli jo aiemmin esillä Karoliina Pertamon piirtämä Riimikissa, ja tänä vuonna se oli näyttelytilan eteisessä. Tyttäreni - ja varmaan aika monen muunkin mielestä - tämä jättikissa oli kertakaikkisen hurmaava. Hän pohti, miksei Riimikissa-pehmoleluja ole myynnissä, ja tämähän johti sitten siihen, että minun oli sellainen tehtävä.

Sovelsin kissan virkkaamiseen Novitan virkatun nuken ohjetta (julkaistu Novitan kevät 2012 -lehdessä, löytyy linkistä Novitan arkistosta). Vähensin vain kerroksia jonkin verran. Lankana on Lankamaailmasta ostettu tarjouslanka nimeltä Carolina (50 % puuvillaa ja 50 % akryylia, 50 g = 140 m). Anna Anttoselle ja ja Kati Inkalalle kiitos ihanan hahmon keksimisestä ja Karoliina Pertamolle taitavasta kuvittajantyöstä!