tiistai 28. maaliskuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava, 2017
157 s.
(kirjastolaina)

Nyt parikymppisenä olen tietenkin ymmärtänyt, ettei Suomi voita Euroviisuja aina. Mutta joku luottamus siitä jäi, siitä että ensin uskoo voittoon ja sitten Suomi voittaa. Jos sellainen luottamus nyt sitten on pelkästään hyvä asia. Kun olen kuitenkin kuullut, että Suomen rakensivat ihmiset, jotka nimenomaan luottivat siihen, että Suomi ei voita Euroviisuissa. 


Petri Tamminen on niukan sanankäytön mestari. Se tiivistyy tässä 150-sivuisessa pikku kirjassa, joka kattaa koko itsenäisen Suomen historian merkittävät käänteet. Kirja rakentuu yksittäisten ihmisten muistoista, jotka on jäsennelty aikajärjestykseen. Tamminen on haastatellut kirjaa varten yli viittäsataa eri-ikäistä suomalaista, sekä yksittäin että erilaisissa ryhmätapaamisissa. Suuren maailman ja koko valtakunnan tason uutistapahtumat ovat siellä taustalla, mutta näkökulma on siinä, miten yksittäiset Ristot, Ainot, Ullat ja Matit nämä asiat kokivat. Toisaalla kuoli kili, jota perheen tyttäret itkivät samana päivänä kun Kekkonen haudattiin. Suomi järjesti olympialaiset, mutta keravalainen pikkupoika näki vain maratonjuoksun kääntöpaikan.

Suomen historia sai pohtimaan sitä, kuinka nopeasti asiat ovat lopulta muuttuneet. Sahanpuruilla eristetyssä talossa on nyt tuhannen megabitin langaton reititin. Millaiset asiat olivatkaan 1950- ja 1960-luvun suomalaisille harvinaisia ja erikoisia, ja mikä oli taas heille arkipäivää. Se viisikymmentäluvun toiveikkuus oli jotain aivan erikoista. Joka hyvästä oltiin iloisia. Nyt kun olisi paljon hyvää, ei tässä joka hyvä meinaa enää mitään. 

Kun kirjassa päästiin 1990- ja 2000-luvuille, aloin miettimään omia muistojani: mitä nostaisin esiin, mikä on ollut minulle merkityksellistä nyky-Suomessa. Syntyi halu kirjoittaa, kirjoittaa ihan pieniä arkisia asioita muistiin. Kiitos, Petri Tamminen.

Tamminen tavoittaa lyhyissä teksteissään niin paljon olennaista ihmiselämästä, ettei tätä kirjaa tee mieli ahmia. Liikutuin joidenkin tekstien äärellä, jotkut taas saivat hymähtelemään ja huvittumaan. En tiedä, miksi en ole pitkään aikaan lukenut Tammista, koska olen kyllä pitänyt hänen kirjoistaan (ennen blogiaikaani olen lukenut ainakin Elämiä-novellikokoelman [1994], Enon opetukset [2006] ja Mitä onni on? -romaanin [2008]).

Muista blogeista nostan esille muutaman lukukokemuksen: Lukuisa-blogin Lauralle kirjasta on tullut merkittävämpi kuin olisi ajatellutkaan. Kirsin book clubin Airi nimeää kirjan pieneksi suureksi kirjaksi. Airi kirjoittaa hyvin myös siitä, että lukija ikään kuin tuplaa kirjan sivumäärän pohtiessaan omia muistojaan kirjassa kerrottujen lisäksi. Kirjaluotsi on kahlannut kirjan tunnissa (siihen en itse olisi pystynyt), ja kuvaa hyvin kokemaansa tunteiden vuoristorataa, jollaista itsekin koin lukiessa. Näistä bloggauksista löytyy lisää linkkejä muihin blogeihin. 

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson: Sisar talossani
Alkuteos En syster i mitt hus, 2016
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2017
243 s.
(Kirjastolaina)

Viittäkymmentä lähentelevä Maria on ankeasta lapsuudestaan lähtien ollut jonkinlainen yksinäinen susi. Hän on muuttanut pois kotoa heti kuin mahdollista, asunut sitten vuosia Lontoossa ja joitakin vuosia sitten kotiutunut Espanjaan, Kataloniaan, pieneen Cadaquésin kylään. Maria ei ole koskaan ollut kovin läheinen sisarpuolensa Emman kanssa, ja he ovat tavanneet edellisen kerran kaksi vuotta aiemmin äitinsä hautajaisissa. Nyt Emma on kuitenkin tulossa Marian luokse vierailulle, eikä siskon astuminen Marian reviirille tunnu erityisen miellyttävältä ajatukselta.

Tunkeutuisi tilaan, jota pidin omanani, ja vaikuttaisi ilmapiiriin. Tietenkään hän ei tekisi sitä tahallaan. Ei, vika oli kokonaan minussa. Se, mikä on minun, tuntuu niin... En oikein tiedä, miten sitä kuvailisin. Ehkä hauraalta. -- En osaa jakaa sitä, mikä on minulle aidosti tärkeää. Ja kun olosuhteet pakottavat minut siihen, mieleni tekee vain lähteä pois ja jättää kaikki.

Maria ei siis ole halukas jakamaan omia asioitaan eikä usko niitten puhumalla muuttuvan. Mutta kuten Olssonin kirjoissa aina, tässäkin puhutaan lopulta paljon. Lopulta on oikeastaan väärä sana, koska jo toisena iltana siskokset alkavat lasketella puolen sivun mittaisia repliikkejä. Toki ne kipeimmät asiat pystytään purkamaan vasta myöhemmin.

Linda Olssonin lukeminen on vähän kuin istuisi iltaa ja joisi viiniä vanhan ystävän kanssa. Joskus jutut jäävät kiertämään kehää eikä ilta sisällä mitään kovin uutta tai oivaltavaa, mutta aika on yhtä kaikki kulunut rattoisasti. Minuun tämä kirja ei tehnyt likikään yhtä suurta vaikutusta kuin muut Olssonit. Kirja sai kuitenkin pohtimaan menneiden asioiden käsittelemistä ja niistä yli pääsemistä: Mutta eiväthän pelkät tapahtumat tee ihmisestä sitä, mitä hän on. Vähintään yhtä paljon vaikuttaa hänen suhtautumisensa niihin. Kiinnostavaa oli myös se, kuinka Maria alkoi hiljalleen oivaltaa, ettei suinkaan tiedä Emmasta kaikkea - meidän on usein niin helppo tehdä oletuksia, että toisen elämä on ollut varmasti helpompaa ja kivuttomampaa kuin omamme.

Muissa blogeissa sisarusten seurassa ovat menneisyyden ja nykyisyyden - ja siinä sivussa ehkä omankin elämän - solmuja purkaneet esimerkiksi KristaRiitta KLeena LumiUlla ja Marika Oksa. 

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Margaret Atwood: Orjattaresi

Parempi ei ole koskaan parempaa kaikille -- joillekuille se on aina pahempaa.
Margaret Atwood: Orjattaresi
Alkuteos The Handmaid's Tale, 1985
Suomennos Matti Kannosto (1. suomenkielinen painos 1986)
Lukemani painos Tammi, 1998
396 s.
(kirjastolaina)
Margaret Atwoodin Orjattaresi (1985) on yksi niistä dystopioista, jotka ovat nykyisessä poliittisessa tilanteessa nousseet takaisin myyntilistoille Amerikassa (ks. HS:n artikkeli 10.2.2017). Myös täällä Suomessa kotikaupunkini kirjastossa tähän on pienoinen lainausjono. Kirjasta on tulossa myös tv-sarja.

Kirjassa kuvataan yhteiskuntaa, jossa on vallalla fundamentalistinen hallinto. Ihmisten hedelmällisyys on laskenut huomattavasti, keskenmenot lisääntyneet ja iso osa lapsista syntyy elinkelvottomina, joten naiset, jotka ovat joskus osoittaneet lisääntymiskykyisyytensä, on alistettu synnytyskoneiksi, jotka kulkevat isännältä toiselle. Isännät ovat jatkuvaa sotaa käyvässä, Gileadiksi kutsutussa valtiossa korkeissa asemissa olevia komentajia. Pakotietä naisilla ei ole, yhteiskunnan silmiä on kaikkialla ja mikäli lasta ei määrätyssä ajassa ala kuulua, edessä on pakkotyö saastuneissa siirtokunnissa. Komentajien vaimot, jotka eivät itse ole onnistuneet saamaan lasta, alistetaan yhtä lailla: heidän pitää olla mukana seremoniassa, jonka esikuva on vanhassa testamentissa. Siinä Raakel antaa orjattarensa Jaakobille, jotta "hän synnyttäisi minun helmaani ja minäkin saisin lapsia hänestä".

Kirjan kertoja on vielä sitä sukupolvea, joka muistaa menneen ajan ja vapaudet. Ilmassa oli ollut pieniä merkkejä naisten aseman heikkenemisestä, mutta varsinainen muutos tapahtui hyvin nopeasti. Te olette välisukupolvi, sanoi Lydia-täti. Me tiedämme kyllä millaisia uhrauksia teiltä vaaditaan. Teillä tulee olemaan vaikeaa miesten solvatessa teitä. Mutta niillä jotka seuraavat jälkeenne on jo helpompaa. He hyväksyvät auliisti velvollisuutensa. Onko tosiaan näin, että jo yksi sukupolvi riittää siihen, että valtarakenteet alkavat tuntua itsestäänselvyyksiltä eikä kukaan osaisi edes toivoa muuta?

Kertoja saa kohdata kaltaisiaan, toisia orjattaria, rajatusti, ja aina silloin tällöin he onnistuvat välittämään pieniä tiedonmurusia esimerkiksi entisessä elämässään tuntemistaan ihmisistä ja näiden kohtaloista. Tämä on tietenkin äärimmäisen kiellettyä, koska orjattarilla ei pitäisi olla identiteettiä lainkaan: heidän nimensäkin on vain heidän kulloisenkin isäntänsä nimestä johdettu. Muutoinkin tiedonkulku on hyvin rajallista, koska naiset eivät saa lukea eikä kertoja tiedä satunnaisesti näkemistään uutisistakaan, voiko niihin luottaa. Ylipäätään luottamus on heikkoa: kenenkään vaikuttimista ei voi tietää, ja musta auto voi saapua noutamaan koska tahansa, jos joku tulee syyllistyneeksi tai jonkun väitetään syyllistyneen johonkin rikkomukseen. Julkiset teloitukset ovat toistuvia.

Kirjassa on paljon yhtymäkohtia todellisiin totalitaristisiin valtioihin ja niiden käyttämiin keinoihin hallita ihmisiä. Myös sen kuva naisen asemasta on karmiva juuri siksi, että se on monelle naiselle tässä maailmassa täysin totta.

Lukukokemuksena kirja oli yllättävän sujuva (mielikuvani Atwoodista ei ollut kovin positiivinen, koska en juurikaan ymmärtänyt hänen romaaniaan Yli veden). Orjattaresi on jäsennelty selkeästi osioihin, joissa vuorottelevat päivä ja yö. Kertojan menneisyydestä ja siitä, mitä valtiossa on tapahtunut, että se on päätynyt tähän pisteeseen, paljastetaan vähä vähältä lisää, tosin jotkut asiat jäävät selittämättömiksi. Lukija voi jännittää, onko toivoa olemassa vai onko kertojan kohtalo väistämättä surkea. Mielessäni häivähteli Orwellin Vuonna 1984. Jostain syystä muistin useamman kerran myös Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin, joka olisi kiinnostavaa lukea uudelleen nyt. Ainakin Tuijata on huomannut Itärannan Atwood-vaikutteet.

Innostuin Orjattarestasi ennen muuta Kristan ja Niinan bloggausten perusteella, kiitos teille.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (hyllynlämmittäjä-haaste)

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Otava, 2014
511 s.
(omasta hyllystä)
Niin maailma muuttuu, Eskoni, sanailtiin Aleksis Kiven Nummisuutareissa aikanaan. Maailman muutoksen 1960-luvulta nykyaikaan saa huomata myös elektroniikkakauppias Esko Vuori, joka on yksi päähenkilöistä Hetken hohtavassa valossa. Esko ihailee Amerikkaa, avaruuslentäjiä ja japanilaista tehokkuutta. Hän on vuosikymmeniä ajan hermolla ja edelläkävijä tulevissa trendeissä, mutta mikään ei kestä ikuisesti. Esko toivoisi poikiensa jatkavan jalanjäljissään, mutta hyväksyy yllättävän mutkattomasti, kun vanhinta heistä, Esaa, kiinnostaakin enemmän kirjoittaminen.

Esa on kirjan minäkertoja, joka muuttaa 1980-luvun alussa Tampereelle ja tutustuu yliopistolla opiskellessaan vasemmistolaiseen Marjaanaan. He saavat tyttären, Miian. Esa puhuttelee kirjassa tytärtään sinä-muodossa ja kertoo tälle suvun vaiheista. Syntyy vaikutelma, että nykyhetkessä he ovat jostain syystä hyvin etäällä toisistaan. Miian lapsuudessa Esa on kuitenkin ollut tyttärensä kanssa hyvin läheinen ja viettänyt vuosia kotona, satunnaisesti opiskellen ja kirjoitellen - edustanut isyyttä, jota 1980-luvulla vielä kummasteltiin. Kiinnostun ja haluan tietää lisää: mikä on nykytilanne? Sen suhteen Itkonen ei päästä lukijaa helpolla, koska Miia vain vilahtelee kirjassa siellä täällä. Vika on tietysti minussakin lukijana: tykästyin alkupuolella (tarkalleen sivulla 141) alla olevaan kohtaan, jossa Esa kuvaa vanhemmuutta, ja toivoin, että tätä teemaa käsiteltäisiin enemmänkin.

Kasvosi olivat nukkuvan lapsen levolliset kasvot. Ja silloin se tapahtui, sillä hetkellä, bussissa joka teatterin kohdalla juuttui pitkäksi aikaa liikennevaloihin; siinä vähäisessä valossa katselin sinua yhä omalta paikaltani ja ymmärsin ehkä ensimmäisen kerran mistä Jussi oli yrittänyt minulle puhua. Sinun erillisyytesi siis, sen tosiasian että kohta ei niin kovin kaukaisessa tulevaisuudessa matkustaisit busseissa ilman minua; että nämä bussit kuljettaisivat sinut lopulta minusta etäälle eikä minulla olisi välttämättä tietoa edes siitä minne ne menisivät. Minut valtasi ensimmäisen kerran se suru, jonka jokainen vanhempi joutuu kohtaamaan. Aavistus sen valtavuudesta.

En ollut niinkään kiinnostunut Liisasta ja Eskosta, pitkän avioliiton koukeroista eri vuosikymmenillä ja lopulta Liisan irtiotosta. Toki vanhemman - ja isovanhemman - roolia käsitellään heidänkin kauttaan: voiko lapsestaan lopulta koskaan lakata huolehtimasta ja onko isovanhemmalla vastuu olla saatavilla myös lapsenlapsilleen, vaikka tuota roolia olisi ensin kovalla kädellä rajoitettu?

Esa on ajoittain katkeran ja hyvin pessimistisen oloinen kertoja, vaikka yrittääkin muistuttaa itseään ja siinä sivussa Miiaa, että jokin tietty muisto tietystä ajankohdasta ei ole koko totuus. En ole niin murheellinen kuin tämä mies josta sinulle kerron. En edes tiedä olenko se mies. Luon hänet tässä ja nyt, valan hänet muistoistani, minua muistuttavan miehen, ja se ihminen joka oikeasti olen ollut pakenee otteestani. Häntä ei voi vangita sanoilla. Ketään ei voi. 

Pidän Itkosen tavasta luoda henkilöitä ja kuvata heidän kauttaan isoja teemoja. Tässä kirjassa kuitenkin tuntui, että vähemmätkin yksityiskohdat olisivat riittäneet. Kirjassa on paljon hyvää, mutta lukijana tunsin olevani välillä hukassa enkä saanut otetta siitä, mitä tarinaa minulle varsinaisesti haluttiin kertoa. Päällimmäiseksi jäi mieleen ajatus siitä, että ymmärrämme toisiamme vain hetkittäin. Tämän ajatuksen kertomiseen ei ehkä ihan viittäsataa sivua tarvittaisi.

Me kaikki ehdimme olla vähän mitä sattuu, elämä on niin pitkä, siihen mahtuu niin paljon hetkiä. Pinnalta katsoen ihmiset ovat yksinkertaisia, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi kun heihin kunnolla tutustuu.

Itkosen tuotannosta Anna minun rakastaa enemmän (2005) sekä sen jatko-osa Palatkaa perhoset (2016) ovat minulle tärkeitä ja merkityksellisiä kirjoja. Sen sijaan esimerkiksi Ajo (2014) ja Kohti (2007) ovat jääneet kohtuullisen yhdentekeviksi lukukokemuksiksi. Esikoisromaania Myöhempien aikojen pyhiä (2003) en ole jostain syystä edelleenkään lukenut - sen puutteen voisin jossain vaiheessa korjata.

Tämä kirja on toinen hyllynlämmittäjäpinostani lukemani. Ostin kirjan joskus alelaarista, ja sille on käynyt niin kuin kirjaostoksilleni usein käy: ellei niihin tartu heti, ne jäävät odottamaan sitä jotain parempaa hetkeä. En tiedä, ehkä tämän kirjan hetki olisi ollut joskus toisessa tilanteessa antoisampi.

Muissa blogeissa kirjasta ovat kirjoittaneet aikanaan varsin positiivisvoittoisesti esimerkiksi LumiomenaPieni kirjastoMari A ja Eniten minua kiinnostaa tie.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Sinun häätyy tämä ymmärtää: On olemassa kaksi Lappia. Se mikä näytetään ulos ja se, mikä pidethän visusti suljetussa piirissä.


Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää
Johnny Kniga, 2014
301 s.
(kirjastolaina)

Katja on päätynyt Helsingin kaupungin ympäristölautakunnan johdosta Muonion kunnanjohtajaksi. Puolisokseen hän on ottanut saamelaisen vaatesuunnittelijan Aslan, mutta alkuhuuman haihduttua miehen puhumattomuus alkaa raivostuttaa. Eikä kyse ole vain Aslasta: pimeän kylän päivisin palavien katuvalojen välitkin ovat liian pitkät, marketit hämäriä eikä kukaan halua kertoa Katjalle, miksi naisetkin kääntävät kasvonsa hänestä pois.

Asla on huomannut äitinsä mustat silmät jo pienenä. Hän on kasvanut siihen, että on asioita, jotka eivät puhumalla parane. Asla on kasvanut käytännössä ilman isäänsä Pieraa, joka on lähtenyt heavy metal -bändin roudariksi koko 1980-luvuksi, kunnes on kääntänyt kelkkansa ja päättänyt palata tuntureihin poroisännäksi. Asla haluaisi olla erilainen kuin isänsä ja etsii mallia Notting Hillin Hugh Grantista. Se on kuitenkin kohtuullisen haastavaa, kun terapeutin penkilläkin Aslasta irtoaa vain kaksi tunnetilaa: joko vituttaa tai ei vituta.

Kiinnostava hahmo kirjassa on myös Aslan äiti Liisa, joka on kahden kunnan ainoa poliisi ja muutenkin kyläyhteisössään aktiivinen nainen, mutta suljettujen ovien ja verhojen takana elää silti miehensä oikkujen mukaan. Vertaan ei voi valita, elämänsä voi - mutta joskus ne elämänvalinnatkin tuntuvat kovin rajallisilta ja tavoittamattomilta, ellei tapahdu jotain peruuttamatonta.

Kolmeensataan sivuun mahtuu paljon, traagista ja vähän koomistakin. Jääräpäässä on parisuhteiden, perhesuhteiden, sukupuoliroolien, väkivallan ja vaikenemisen perinteen lisäksi kyse myös kunnallispolitiikasta, Muonion ja Enontekiön suunnitellusta liitoksesta, jota Katja ajaa ja Piera etunenässä vastustaa. Piera esitetään kohtuullisen vastenmielisenä hahmona, joka käyttää kaikki keinot saadakseen etelän kärmeksen kuriin.

Sattuman oikusta olen nähnyt Oulun kaupunginteatterissa parhaillaan pyörivän dramatisoinnin Jääräpäästä jo kahteen kertaan. Sen vuoksi kiinnostuin lukemaan tämän kirjanakin: on kiinnostavaa verrata, mitä rönsyjä kirjasta on näyttämöversiossa karsittu ja mitä tarinalinjoja korostettu. Olen kertonut teatterikokemuksestani lyhyesti täällä. Toisella katsomiskerralla ihastelin vielä enemmän näyttämöllepanoa, mutta kärsin joidenkin näyttelijöiden puheesta, josta ei paikka paikoin meinannut saada selvää. Vastaavaa en muista syksyltä, eli olisiko sitten niin, että kun näyttelijä esittää samat repliikit kerta toisensa jälkeen, artikulaatio kärsii? Heikkisen eloisa teksti toimii kuitenkin esitettynäkin hyvin. Seurueessani Heikkisen Lappi-kuvaus ja se, missä valossa saamelaiset teoksessa esitetään, herätti vähän kahtalaisia ajatuksia. Siinä on toki aina riskinsä, kun vähemmistöä kuvataan yhteisön ulkopuolelta.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (novellihaaste)

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
WSOY, 2017
153 s.
(kirjastolaina)
Novellikokoelma Lihanleikkaaja (2017) on Tuuve Aron yhdeksäs teos. Olen itse aiemmin lukenut häneltä novellikokoelman Sinikka Tammisen outo tyhjiö (2001), jonka monet tekstit tekivät minuun vaikutuksen. Siihen sisältyvää, annettuun muottiin ja rooliin kasvamisesta kertovaa Isän pikku prinsessa -novellia olen käyttänyt äidinkielenopetuksessakin.

Lihanleikkaaja-kokoelman avaava Suojatie-novelli on samoin minulle jo entuudestaan tuttu: se on julkaistu Parnassossa ja olen käyttänyt sitä opetuksessa esimerkkinä näkökulman vaihtumisesta. Novellissa kuvataan kahden henkilön, teini-ikäisen Mariannen ja keski-ikäisen Timon, aamua, ja heidän kohtalonsa risteävät suojatiellä. Jotenkin nyt lukiessani tekstiä uudelleen kokoelman nimi tuntui antavan tällekin novellille vähän julmemman sävyn.

Kokoelman kahdessatoista novellissa tapahtuu odottamattomia käänteitä, elämät muuttuvat peruuttamattomasti. Joissakin teksteissä jää lukijan pääteltäväksi, mitä tästä arjen nyrjähdyksestä lopulta seuraa. Muutamissa novelleissa kaikki ei ole ihan arkijärjellä selitettävissä - esimerkiksi Heräämö-niminen novelli jäi tästä syystä kaihertamaan. Novellissa on kaksi henkilöä, jotka ovat sairaalassa täysin päinvastaisista syistä. Heräämössä heidän roolinsa ovat kuitenkin vaihtuneet. Jäin miettimään, halutaanko tässä leikitellä esimerkiksi sillä ajatuksella, että vaikka meidän on usein vaikea ymmärtää toisten elämänvalintoja, voisimme lopulta olla itsekin elämässämme aivan toisenlaisessa tilanteessa, jos jokin pieni sattumus olisikin muuttanut suuntaa.

Toinen erikoinen ja siksi mieleen jäänyt novelli on kiusatusta lapsesta kertova Ihmeolo. Kunpa tuollaisiin tilanteisiin olisikin jokin ihmeparannus olemassa. Osa teksteistä taas oli arkisempia tai ei muuten niin kolahtanut minuun, mutta novellikokoelmissa on se hyvä puoli, että kaikkia tekstejä ei toki tarvitsekaan jäädä niin perusteellisesti pureskelemaan, vaan voi jatkaa seuraavaan.

Novellihaasteeseen blogattuja novelleja: 20

(Olen lukenut enemmän, eli pitää muistaa blogata kaikki hajanaiset novellit ennen kuin haaste päättyy toukokuussa)

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Emma Cline: Tytöt

Laulut lietsoivat minun omaa oikeamielistä murhettani, kuviteltua ykseyttäni maailman perimmäisen traagisuuden kanssa. Miten ihanaa minusta olikaan tuskitella sillä lailla, ruokkia tunteitani kunnes ne kasvoivat sietämättömiksi. Halusin, että koko elämäni tuntuisi yhtä kuumeiselta ja pakahduttavan merkitykselliseltä, niin että jopa värit ja sää ja maut olisivat täyteläisempiä. Sitä lauluissa luvattiin, sitä ne luotasivat minusta esiin.

Emma Cline: Tytöt
Alkuteos The Girls, 2016
Suom. Kaijamari Sivill
Otava, 2016
298 s.
(oma kirjaostos)

14-vuotiaan Evien vanhemmat ovat eronneet, ja häntä ollaan lähettämässä sisäoppilaitokseen. Hän on yksinäinen, erkaantunut ainoasta ystävästään, kunnes törmää kolmeen tyttöön, joiden elämäntyyli vaikuttaa houkuttelevalta ja huolettomalta. Tytöt asuvat kaupungin ulkopuolella ranchilla kommuunissa, jota johtaa karismaattinen Russell. Kommuunin jäsenet ovat valmiita Russellin puolesta mihin vain ja uskovat tämän kykyihin sokeasti. Tämä johtaa karmeisiin tapahtumiin.

Evie tarkastelee tuota aikaa, 1960-luvun Kaliforniaa, kirjan nykyhetkessä vuosikymmeniä myöhemmin, aikuisen suodattimen läpi. Silti hän uskoo olleensa jo 14-vuotiaana harvinaisen tarkkanäköinen: "--olin tahtomattani alkanut huomata kaikki pikkuruiset muutokset valtasuhteissa ja tilanteen hallinnassa, väistöt ja pistot."

Jäin miettimään kirjan lyhyttä ja ytimekästä nimeä Tytöt. Ainakin se kuvaa kirjan kertojan, Evien, tapaa havainnoida ranchin tyttöjä, heidän tapojaan ja suhteitaan. Ylipäätään Evie pohtii hyvin aikansa naisen asemaa - ja toki lukija voi miettiä, ovatko samat asiat ajankohtaisia edelleen. Esimerkiksi parisuhteessa "Tytöt ovat hyviä värittämään harmittavat tyhjät kohdat" eli selittämään toisen käytöstä keksimällä sille itselleen mieleisiä syitä. Toivottavasti kuitenkin on päästy eteenpäin tämäntyyppisistä kuvioista: "Kaiken sen ajan, jonka minä olin käyttänyt valmistautumiseen - olin lehdistä oppinut, että elämä on pelkkä odotushuone, kunnes joku huomaa - pojat olivat käyttäneet omaksi itsekseen kasvamiseen" ja "Tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä."

Yleensä ottaen vieroksun todellisiin rikoksiin jollain tavoin pohjaavaa fiktiokirjallisuutta. Koen, että on väärin tehdä rahaa oikeiden ihmisten kuolemalla, ja lisäksi on vaarana kasvattaa jonkun murhaajan mainetta ja sitä kummallista mystiikkaa, joka joihinkin rikollisiin tuntuu liittyvän. Clinen kirjassa yhteyttä tositapahtumiin ei ole kirjoitettu auki tekstiin, vaan Charles Mansonin johtama kultti mainitaan vain kirjan liepeessä. En itse lukijana tuntenut tarvetta enkä halunnut käydä lukemassa, missä määrin kirjan tapahtumat muistuttavat Mansonin seuraajien tekoja. Mielestäni tuollaisia yksityiskohtia olennaisempaa on se, miten Cline kuvaa Russellia ja tämän tapaa käyttää valtaa. Kirja on yksi tulkinta siitä, mikä saa ihmiset mukaan tämäntapaisiin ryhmiin ja äärimmäisiinkin tekoihin.

Ns. kaikki ovat jo lukeneet tämän kirjan, ja mielipiteet tuntuvat hiukan jakaantuneen. Katjan mielestä moni seikka kirjassa jää pintaraapaisuksi, mutta kirja on silti vahva kuvaus viettelyksestä ja vaarasta, ja tästä olen kyllä samaa mieltä. Krista on pitänyt kirjasta, muttei rakastunut palavasti. Hennan mieleen kirja on palauttanut, millaista oli olla nuori ja elämänjanoinen. Vähän sama ajatus itsellänikin, tosin tässä suhteessa kirja vertautuu minulla Aino Kiven Maailman kauneimpaan tyttöön, jonka luin sattumalta juuri ennen tätä. MarikaOksa suosittelee tätä kesäkirjaksi, ja kieltämättä tätä olisi ollut mukava lukea rannalla tai vaikka kuistilla elokuun illassa. Kirjassa on toki paljon rumaa ja vastenmielistäkin, niin kuin Riitta K huomauttaa. Main mielestä Cline on kirjoittanut tällä teoksella itsensä suoraan tähtiradalle. Itsekin odotan, mitä Cline jatkossa kirjoittaa.

Itse olen tyytyväinen, että luin Tytöt. Kuten sanottua, eniten minua jäi kiinnostamaan se, miksi toiset ovat niin vaikutuksille alttiita ja valmiita äärimmäisiin tekoihin. Kirja antoi tämän pohtimiseen aineksia, ja siksi se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa.