Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Kun minä olen uudessa paikassa ja näen kaiken, tilannetta voi verrata tietokoneeseen joka tekee liian monta asiaa yhtä aikaa ja keskusyksikkö menee jumiin, eikä päässäni ole enää tilaa muiden asioiden ajattelemiseen. Ja vielä rasittavampaa minusta on olla uudessa paikassa jossa on paljon ihmisiä koska ihmiset eivät ole samanlaisia kuin lehmät ja kukat ja ruoho vaan he voivat puhua minulle ja tehdä odottamattomia asioita joten minun on pakko huomata kaikki siellä olevat asiat ja minun on pakko ottaa huomioon myös se mitä siellä saattaa tapahtua. -- Ja sen takia minä olen hyvä šakissa ja matematiikassa ja logiikassa koska useimmat ihmiset ovat melkein sokeita eivätkä he näe useimpia asioita ja heidän päässään on paljon käyttämätöntä tilaa ja se täyttyy ajatuksilla jotka eivät liity toisiinsa ja jotka ovat hölmöjä, kuten "Voi kauhistus, jäiköhän se kaasuhella päälle?"

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Alkuteos The Curious Incident of the Dog in the Night-Time, 2003
Suom. Terhi Leskinen
Otava, 2003
272 s.
(kirjastolaina)

Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus -kirjan päähenkilön, 15-vuotiaan Christopherin, sanotaan takakannessa kärsivän Aspergerin syndroomasta. Hänellä on tyypillisiä Aspergerin piirteitä: Hän on esimerkiksi aistiyliherkkä eikä siedä koskettamista. Ihmisten katsominen silmiin on hänelle vaikeaa, ja hänen on erikseen pitänyt opetella tulkitsemaan kasvojen ilmeitä. Hän tulkitsee ihmisten sanomisia kirjaimellisesti ja siksi hänen on vaikea ymmärtää esimerkiksi metaforia, vitsejä tai vaikkapa kehotusta olla hiljaa. Kuinka kauan pitää olla hiljaa? Christopher on myös matemaattisesti lahjakas, mikä usein liitetään populaarikulttuurissa autismin kirjoon. 

Christopher ei ole mikään erityisen mukava henkilö. Hän pitää muita samaa koulua kanssaan käyviä kehareina (tätä sanaa hän käyttää) tai vähintäänkin tyhminä. Hän toki tiedostaa, että hänellä itsellään on sairaus, jota hän kutsuu käyttäytymishäiriöksi (kirjassa itsessään ei siis takakantta lukuun ottamatta puhuta Aspergerista tai autismista). Christopher suhtautuu muihin ihmisiin varsin ylimielisesti ja tunteettomasti, eikä tunnu olevan aidosti kiintynyt keneenkään. Hän myös kantaa puukkoa taskussaan ja uneksii siitä, että kaikki ihmiset, jotka pystyvät katsomaan toisiaan silmiin, olisivat kuolleet. 

Mark Haddon onkin itse sanonut, ettei kirjaa pitäisi tulkita esimerkkinä autismista. Minusta Christopherilla tuntuu todellakin olevan muita(kin) ongelmia. Hänen vanhempansa ovat ehkä yrittäneet parhaansa, mutta kovin hyvää kuvaa heistäkään ei kirjan pohjalta saa. Kirjassa käy silti tietenkin hyvin.

Ehkä Haddon kuitenkin tavoittaa jossain määrin sen kokemuksen, millaista on, kun arkinen vuorovaikutus on mahdottomuus tai vaikkapa uusien reittien kulkeminen ei onnistu joka puolelta vyöryvän uuden informaation vuoksi. Näin opettajana, jos haluan tietoa Aspergerista tai autismista, en tosiaankaan pitäisi tämän kirjan päähenkilöä siitä malliesimerkkinä. Kirjaa lukiessa muistin kuitenkin yhden entisen opiskelijani, joka suositteli tätä kirjaa minulle joskus reilut 10 vuotta sitten. Huomattavasti mukavampi tyyppi kuin Christopher, toivottavasti hänelle kuuluu hyvää.

Luin kirjan lukupiiriä varten jo jonkin aikaa sitten. Samassa lukupiirissä ollut Yöpöydän kirjat -blogin Niina on kirjoittanut kirjasta tarkemmin ja myös löytänyt siitä kiinnostavia aspekteja.

Miki Liukkonen: O

Miki Liukkosen romaanin O alaotsikkona on "tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat". Kun kirja ilmestyi viime vuonna ja nousi Finlandia-ehdokkaaksi, luin siitä joitakin kommentteja ja Liukkosen haastatteluja, ja tuli sellainen olo, että kirja ei ole minua varten. Minua kummastutti esimerkiksi, kun Liukkonen kommentoi, että kirjassa on tarkoituksella turhia kohtia (tai jotakin sinnepäin, en muista tarkkaa sanamuotoa). Miten voi olla tarkoituksella turhaa? Eikö se ole lukijan kiusaamista?

Miki Liukkonen: O. Romaani tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat.
WSOY, 2017
858 s.
(oma kirja)

Eräässä Facebook-ryhmässä, johon kuulun, virisi kuitenkin ajatus O-lukupiiristä, ja ajatus kirjaan tarttumisesta vertaistuen kanssa alkoi houkuttaa. Lähdin lukupiiriin mukaan marraskuussa, mutta totesin hyvin pian, etten pysty lukemaan kirjaa e-kirjana niin kuin olin ajatellut, koska haluan palata toistuvasti alussa olevaan henkilöluetteloon. Lukeminen pääsi vauhtiin vasta jouluaattona, jolloin sain kirjan fyysisenä teoksena. Kuvaan lukuprosessiani lineaarisesti kirjan viikonpäiviin jaetun rakenteen mukaan, mutta ei huolta - en paljasta kirjasta taatusti liikaa.

Keskiviikko - Alku aina hankalaa?

Kirjan alussa joku hyppää katolta. Ei mikään omaperäisin aloitus. Itsemurhaa sattuu todistamaan Jerome, uimari ja fysiikan opiskelija. Jännä hahmo, aika neuroottisen tarkka rutiineistaan. Jeromen äiti pelkää pyöreitä laseja, isällä taas on (ollut) pakonomainen tarve kehittää uudenlainen vesijohtojärjestelmä. Erinäiset pakkomielteet ja neuroosit taitavat sävyttää kaikkia tämän kirjan hahmoja.

On siis pelkoja, niin voimakkaita, että ne muuttuvat tosiksi, koska me teemme niistä tosia, mutta pois katsomisesta on jo tullut mahdotonta: maailma on ahdettu täyteen, se on ylensyönyt tietoa ja vaihtoehtoja, epävarmuutta, se on saatanallinen informaatiotsunami ja sitä pelkää kuin hataraa lasikattoa, joka saattaa koska tahansa pudota naamalle, eikä siksi voi kuin tuijottaa ylös, ja odottaa... (s. 47)

Kirjan henkilöistä Mikaelia kohtaa joka ilta H-hetki, liiallisen tietoisuuden aika, jolloin hän vatvoo ja stressaa asioita ja sitä, ettei saisi vatvoa ja stressata, ja on hyvinkin tietoinen vatvomiensa ja stressaamiensa asioiden banaaliudesta, mutta se ei vähennä vatvomisen ja stressin määrää. Samaistun.

Torstai - Liikaa kaikkea

Kohtaan kirjan sivuilla itsemurhan tehneen Emilian vanhemmat, jotka elävät Tanskassa ja joilla heilläkin on omat ongelmansa. Ääneen pääsevät myös Jeromen erikoiset opiskelu- ja uintikaverit, joista yksi esimerkiksi kirjoittaa kaikki kuviteltavissa olevat repliikit post-it-lapuille ennen kuin uskaltautuu dialogiin kenenkään kanssa. Puhutaan mahdollisuudesta muokata ajassa kulkevaa informaatiota [tähän teemaan palataan kirjassa todella paljon ja puhutaan Nikola Teslan teorioista ynnä muusta, mutta jos asia kiinnostaa, niin luette varmaan itse].

Epäilen vahvasti, saanko kirjaa luettua loppuun. Neuroosien evolutionäärinen tarkoitus on pitää ihmiset kiinni vielä jossain, "fobia antaa elämälle sisältöä" (s. 83). Ahdistus on seurausta liiallisesta itsetietoisuudesta. Tajuan tämän, mutta en tiedä, tarvitsenko sen tajuamiseen yhden sirkuksen ja yhden teatteriseurueen verran neuroottisia henkilöitä edellisten lisäksi.

"Mikael puhuu tiedon luonteen muutoksesta, joka vaikuttaa heidän ikäpolvensa tapaan olla ja ajatella ja jäsentää. Hän puhuu sirpaleisuudesta ja liiallisten mahdollisuuksien ja epävarmuuden ilmapiiristä yhä uudestaan ja uudestaan ja näkee niillä ehdottomasti yhteyden neurooseihin--" (s. 144).

Liialliset mahdollisuudet ja sirpaleisuus konkretisoituvat hyvin vahvasti tässä kirjassa.

Perjantai - Ei mitään muistikuvia

"Nähdyksi tulemisen tarve johtuu kuolemanpelosta. Todellinen taiteilija pelkää kuolemaa ja unohdusta ja tekee siksi kaikkensa tullakseen nähdyksi--." (s. 225)

Väistämättä ajattelen tässä kohtaa Liukkosta itseään tai ylipäätään sitä, mikä ajaa kirjailijan kirjoittamaan tällaisen kirjan. Jossain näillä main unohdan kirjan kuukaudeksi.

Perjantai/lauantai - Lukijan mielenterveys horjuu

Sivulla 293 mainitaan, että yksi henkilöistä on ostanut lampunvarjostimen ja kärsinyt sen jälkeen kummallisista oireista. Selaan neuroottisesti sivuja taaksepäin, ja kyllä, sivulla 106 puhuttiin merkillisesti kadonneesta lampunvarjostimesta. Että näin olennaisia huomioita jäi tästä kirjan osiosta mieleen.

Alan menettää mielenterveyteni tämän kirjan kanssa. Luin juuri viidentoista sivun kuvauksen henkilöstä, joka on asunut pari vuotta mahdollisimman hyvin tiivistetyssä ja hygieenisessä pihavarastossa eikä poistu sieltä OCD:nsa vuoksi ulos ollenkaan, ei tapaa edes vaimoaan, vaan tämän on tuotava hänelle ruoka luukun kautta varastoon. Miten tällaisia tyyppejä voi keksiä? Luin Kalevasta Liukkosen kolumnin, jossa hän kertoo kirjoittaneensa kirjaa 3,5 - 4 vuotta. Siinä ajassa toki varmaan syntyy kaikenlaista.

Lauantai - Sivulla 479 tajuan jotain ja lukeminen alkaa palkita

Eletään maaliskuuta, kirjan aloittamisesta on kulunut kolme kuukautta. Lupaudun vetämään lukupiiriä eteenpäin ja päätän deadlinen Lauantai.osion selättämiselle.

Aluksi kadun päätöstäni, koska hapuilen lauantaissa eteenpäin hahmojen virrassa enkä saa mistään otetta. "Vaihtoehtoja, miljoonasosia, loputtomasti toisiinsa linkittyviä lenkkejä." (s. 398)

Ärsyynnyn esimerkiksi romaniperheeseen, jonka kerrotaan kasvattavan ravihevosia, mutta sitten sanotaan, että yksi hevosista on sijoittunut toiseksi kilpailussa, jossa sillä ratsasti kilparatsastaja. (s. 456) Huudan mielessäni, että ravit ja kilparatsastus ovat eri asioita, kyllä kai kirjailijan pitäisi sellainen asia tietää, jos on vuosia tähän kirjaan uhrannut.

Teos on silti kuin ihmeen kaupalla lopultakin puolivälissä, ja herkuttelen mielikuvalla, jossa asetan O:n halkomapölkylle ja pätkäisen sen kirveellä puoliksi. Luen sopivasti HS:stä 24.3. julkaistun mielipidekirjoituksen "Kirja ei saa painaa yli puolta kiloa" (luettavissa valitettavasti vain tilaajille täällä), ja hei Ritva, mää oon ihan samaa mieltä. Kirjat siis puntarin kautta Finlandia-kisaan, kiitos.

Sivulla 479 tajuan kuitenkin jotain, mikä oikeastaan muuttaa suhteeni O:hon.

"- - periaatteessa, katsantokannasta riippuen kaikki mitä ympäristössä tapahtui oli triviaalia, sillä ympäristö koostui kaiken 'triviaalin'  yhteisestä vuorovaikutuksesta ja mukautui näiden vuorovaikutusten muutoksiin ja näin ollen muuttui kaiken aikaa, ja että tästä johtuen samaan aikaan mikään ei ollut yhdentekevää ja kaikki oli, ja se, mihin hän päätti tietoisesti tai tiedostamattaan kiinnittää huomiota ei kertonut ympäristöstä itsessään mitään vaan päinvastoin se kertoi jotain hänestä- -.”

Se, miten minä luen tätä kirjaa, kertoo minusta, ja kaikki muu tässä kirjassa, johon en kiinnitä huomiota, saa ollakin yhdentekevää. Ja se tuntuu kovin lohdulliselta ja helpottavalta.

Ja sitten tässä kirjassa tulee hieno kohta. Sivuilla 494-498 annan Liukkoselle - tai itselleni lukijana - anteeksi kaiken edellisen, koska nämä sivut luen kahteen kertaan ja ajattelen, että tästä otan kopion ja käytän sitä johonkin opetuksessa. Lyhyesti sanottuna tässä kohtaa eräs kirjan henkilöistä pohtii nykyajan informaatiotulvassa elämistä, mielipiteiden ja omakuvan muodostamista, tämän sukupolven "abstraktia pandemiaa". Minä jaoin tämän, katsokaa! Tämä kertoo jotain minusta. Some ylläpitää individualismin harhakuvaa... Tässä on niin hyvin sanottu monta sellaista asiaa, mitä olen itsekin pohtinut.

Sunnuntai - hukkuu kohinaan

Luen tekstiä, mutta en voi sanoa muistavani juuri mitään siitä mitä luen. Sunnuntai-osion viimeiseltä sivulta poimin muistiin virkkeen ”Tästä hetkestä Lars nautti vuorokaudessa eniten: kun kaikki painui alas ja hellitti otettaan, kun päivän suorituskeskeinen jännite raukesi ja elämä kävi reunoiltaan pehmeämmäksi.” (s. 639)

Tällaiset lyyriset kohdat hukkuvat Liukkosen teoksessa kaiken muun kohinan alle.

Maanantai - Kirjan alaotsikko onkin oikeastaan totta

Tässä osassa kuvattu radiohaastattelu on kirjan toiseksi paras kohta ja kannustaa lukemaan eteenpäin. Oikeastaan aloittaa voi sivun 646 repliikistä "Varsin yksinkertaista: me elämme hahmottomia aikoja." Tätä ajatusta puretaan seuraavilla sivuilla auki kiinnostavasti, mutta lainaan vain yhden katkelman:

"Lineaarinen ajatusprosessi, toisin sanottuna vanha kunnon keskittynyt ja rauhallinen mieli sysätään syrjään ja tilalle astuu lyhytjänteinen, nopeita ja päällekkäisiä infon- ja stimulaationtynkiä sokerikoukuttuneen lapsen tavoin kärttävä tajunnan tyyppi."

Eikö nykyihminen olekin juuri tällainen? Sosiaalisen median koukuttavuus, lukutaidon heikkeneminen, populismin ja valeuutisten nousu - eivätkö ne kaikki kuvaa juuri tätä? Kirja lupaa olevansa yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat, ja kyllä, tässä kohtaa alaotsikko tuntuu osuvalta.

Samaa teemaa puretaan vielä Maanantai-osion loppupuolella. S. 700 sanotaan, että koko elämämme on nykyään toisaalle katsomista omasta itsestämme. Täytämme siis elämämme jatkuvilla ärsykkeillä ja harhautamme jopa itseämme, elämme jatkuvassa paineessa luoda itsestämme yksilöitä sen sijaan että todella olisimme sellaisia. Mielestäni aika osuvaa.

Yhtenä sivujuonteena kirjassa tanskalainen teatteriseurue valmistelee näytelmäsarjansa kolmatta osaa, jossa he pyrkivät ruumiillistamaan nykyihmisen kokeman informaatioähkyn ja sen, että maailma käy yhä monimutkaisemmaksi. En voi olla ajattelematta, että juuri sitähän Liukkonen tekee tällä kirjalla: ruumiillistaa informaatioähkyn. Ja siksi tässä on tarkoituksella kaikkea näennäisesti turhaa.

Tiistai - Pinnallista teoretisointia vailla totuuspohjaa?

Kirja lähenee loppuaan. Dialogi sivulta 775 eteenpäin tiivistää hyvin sen, mistä kirjassa oli minun mielestäni lopulta kysymys. Lukekaa ja oivaltakaa itse, oletteko samaa mieltä. Joku voi ajatella niinkin, että "nämä jutut hämmennyksestä ja ahdistuksesta tuntuvat välillä vain pinnalliselta teoretisoinnilta, joka näyttää hyvältä paperilla, mutta jolla ei ole mitään totuuspohjaa."

Keskiviikko - Taas? Minä kun luulin, että tämä kestää viikon!

”Ei mitään loppuun saattamista olekaan niin kuin ei alkuakaan, ei universumissa eikä yhden ihmiselämän pilkahduksessa ajan valkoisessa äärettömyydessä. On vain ’on’. Tai pelkkä ’o’, välähdys ilman reunoja...” (s. 823)

_______________________________________

Kiitos Kirjakko ruispellossa -blogin Marille, joka tarpoi kanssani näitä sivuja eteenpäin. Moni ajatuskulkuni on varmastikin velkaa Marille tai jollekin muulle lukupiirissämme kirjaa alkuunsa lukeneelle.

Muita bloggauksia kirjasta löytää esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa -blogin kautta.

Helmet-haasteessa haluaisin täyttää O:lla kaikki mahdolliset kohdat, joihin se vain sopii, mutta sijoitan kirjan kohtaan 21, koska tässä oltiin kyllä hyvin kaukana omasta mukavuusalueesta. Jospa haastekin etenisi nopeammin nyt kun tämä tiiliskivi on pilkottu (metaforisesti vain, ainakin toistaiseksi, vaikka unelma halkomapölkystä kieltämättä elää edelleen).

Heidi Köngäs: Hertta

Jokaisella meistä on totuutemme ja minun on se, joka on puutteineenkin maailman työtätekevien ihmisten ainoa toivo: Punatähti.

Heidi Köngäs: Hertta
Otava, 2015
285 s.
(Oma kirjaostos)

Heidi Köngäksen Hertta on sopiva teos esiteltäväksi vappupäivänä. Vappuhan on työväen juhla, ja Hertta Kuusinen oli politiikassaan työväen asialla, tosin ehkä sokea edustamansa kommunistisen aatteen ongelmakohdille. Hertta keskittyy enemmän Hertan ja Yrjö Leinon suhteeseen kuin pelkästään politiikkaan. Leinosta tulee kirjassa melko vastenmielinen kuva: hän tavoittelee omaa etuaan, suojelee vain omaa nahkaansa ja toimii kaksinaamaisesti.

Hertta jäi minulle henkilönä jonkin verran etäiseksi. Selväksi tulee, että poliittisen aatteen hän on omaksunut jo nuorena. Koulussa häntä on avoimesti halveksittu isänsä Otto Wille Kuusisen vuoksi. Hentoon niskaani satoi pilkkaa ja tulikiveä. -- Olin punikki ja punikin lapsi, en kaivannut yhtään sääliä enkä koskaan asettunut uhrin asemaan. Kävelin pää pystyssä, uhallakin. 

Minun on vaikea käsittää sitä, että joku on valmis omistamaan elämänsä poliittiselle aatteelle ja istumaan sen vuoksi vankilassa kahteen otteeseen vuosikausia. Hertta myös joutuu piileskelemään talvisodan ajan henkensä kaupalla ja nälkäkuoleman partaalla. Molemmilla kerroilla vankilasta vapautumisen jälkeen Hertalla on kiire päästä taas puolueen toimintaan mukaan. Hertta ei suostu lannistumaan - ei vastustajiensa eikä myöskään miehensä takia, vaikka Leino on pitkän aikaa Hertalle jonkinlainen sokea piste, eikä Hertta osaa nähdä tässä mitään kielteistä.

On ylipäätään kiinnostava muistutus, että sellaisista ajoista, kun ihmisiä suljettiin aatteen vuoksi vankilaan Suomessakin, ei lopulta ole kovin kauan. Perspektiiviä Hertta-kirjaan tuli lukupiirissämme, jossa on ilahduttavan eri-ikäisiä ihmisiä, ja yksi meistä jopa muistaa Hertta Kuusisen kiihkeät radiopuheet.

Heidi Köngäs on eittämättä taitava kirjoittaja, ja Hertta on sujuvaa luettavaa. Kirja herätti myös kiinnostuksen lukea lisää 1930-1940-lukujen Suomesta. Historiankirjoissa sota-aikaa käsitellään niin toisella tavalla kuin fiktiossa, jonka kautta on helpompi ymmärtää yksilöiden valintoja, näkökulmia ja toimintaa. Herttaan voisi tutustua muuten myös tv-sarjassa, sillä Köngäs on ohjannut Kuusisen ja Leinon tarinasta minisarjan Punainen kolmio (The Red couple), joka on katsottavissa Netflixissä.

Helmet-haasteessa sijoitan Hertan kohtaan 46, kirjan nimessä on vain yksi sana. 

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Alkuteos Eleanor Oliphant is Complitely Fine, 2017
Suom. Sari Karhulahti
WSOY, 2018
Kuunneltu/luettu Storytel-palvelusta
Äänikirjan kesto 12 t 41 min,
lukijana Krista Putkonen-Örn

Eleanor on melkein kolmenkymmenen. Viimeiset yhdeksän vuotta hän on ollut töissä samassa toimistossa. Hän elää rutinoitunutta elämää, ei puhu kenenkään kanssa eikä tapaa vapaa-ajallaan ketään. Viikonloppuisin hän juo itsensä tukevaan humalaan - tietenkin kotosalla, ettei hänestä olisi vaivaa muille. Miten ihmisen elämästä tulee tällainen? Sen lukija saa tietää pala kerrallaan, eikä kuva ole kaunis, vaikka Eleanor itselleen tavallaan muuta uskottelee. Hän ei osaa odottaa elämältä muutakaan. Mutta pitäisikö?

Jotkut ihmiset - heikot ihmiset - pelkäävät yksinäisyyttä. He eivät ymmärrä, että siinä on jotakin tajuttoman vapauttavaa. Kun tajuaa, ettei tarvitse ketään, pystyy pitämään huolta itsestään. Siinä se: on parasta pitää huolta vain itsestään. Muita ei voi suojella, vaikka miten yrittäisi.  

Arvaatte varmaan, miten tarina jatkuu? Eleanorin rutiinit rikkoutuvat, ja hän alkaa itsekin rikkoa niitä. Ensinnäkin hän ihastuu pikkutyttömäisesti erääseen paikalliseen muusikkoon. Toiseksi työpaikan uusi mikrotukihenkilö Raymond ei tunnu ymmärtävän, että arpinaamainen Eleanor on työpaikan kummajainen ja vitsien aihe, eikä sellainen henkilö, jonka kanssa mennään noin vain lounaalle.

Eleanoria kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa, kun lukijalle selviää vähä vähältä, millaisia kokemuksia hänellä on taustallaan. Hänestä on silti tehty myös jossain määrin huvittava hahmo: hän ei todellakaan osaa olla muiden ihmisten seurassa luontevasti. Eleanorin suorasukaiset ja odotustenvastaiset töksäytykset sosiaalisissa tilanteissa tuovat mieleen Rillit huurussa -sarjan Sheldon Cooperin (tämän mielleyhtymän saatuani asia oli googlattava, enkä ollut ainoa, jolla oli tullut sama ajatus mieleen, vaan myös joissain muissa blogeissa ja Goodreads-arvioissa asia mainittiin).

"Tiesitkö, että Loretta jää pois töistä toistaiseksi?"
"Täytyy sanoa, ettei se ole minulle yllätys", virkoin. "Olen epäillyt aina, ettei hän tunne arvonlisäverotuksen perusteita riittävän hyvin." Kohautin olkapäitäni. "Eli ehkä on parasta, että hän lopettaa työt."
"Lorettan miehellä on kivessyöpä", Bob sanoi. "Loretta haluaa hoitaa puolisoaan."
Mietin asiaa hetken.
"Heillä molemmilla on varmaankin erittäin vaikeaa", sanoin. "Mutta kivessyövän ennuste on hyvä, jos se havaitaan riittävän aikaisin. Se on todennäköisesti paras vaihtoehto, jos mies sairastuu epäonnekseen johonkin syöpään."

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on nopealukuinen kirja, ja luin/kuuntelin sen muutamassa päivässä. Kirjan juoni on toisaalta ennalta-arvattava, mutta ei sentään kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja toisaalta kun kirjassa käsitellään hyvin traagisia asioita, joista Eleanor on selvinnyt, on lukijalle varsin turvallista uskoa siihen, että kyse on kuitenkin selviytymistarinasta (sijoitan kirjan Helmet-haasteessa tähän kohtaan).

Kirja onnistui herättämään tunteita ja saamaan minut lukijana Eleanorin puolelle, ja oli siten taiten kirjoitettu. Ei tämä mikään ihan viiden tähden lukukokemus ollut, muttei kevyintä hömppääkään (eikä sellaista odottavan kannata kirjaan tarttuakaan). Kirja tullaan luultavasti filmatisoimaan, sillä ainakin elokuvaoikeudet on myyty. Kirjan voi helposti latistaa varsin yksioikoiseksi elokuvaversioksi, koska Eleanorin ajatuksiin ei voi elokuvassa päästä samalla tavalla kuin kirjassa, joten toivoa sopii, että elokuva tekee kirjalle oikeutta.

Kirjan esittelyjä muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä ja Rakkaudesta kirjoihin.

P. S. Kujerruksia-blogin Linnea on omistanut kokonaisen postauksen Krista Putkonen-Örnin lukemille kirjoille - minustakin Putkonen-Örnin elävää luentaa on ihana kuunnella!

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Hän oli luullut, että hänen maailmansa oli pysyvä ja vakaa ja toiset maailmat pysyisivät siitä kaukana, mutta nyt vieras maailma oli tullut uhkaavana ja julmana hänen kotikaupunkiinsa ja saanut sen sekaisin.

Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like, 2017
136 s.
(Kirjastolaina)

85-vuotias Amanda elää kaupungin laidalla omassa rauhassaan, pienessä talossaan, ilman sähköä tai puhelinta. Seurana on naapurin Jansson, jonka kanssa Amandalla on hiukan erikoinenkin suhde.

Kaupungin elämä on kuitenkin muuttunut, kun sinne on majoitettu tai majoittunut suuri joukko pakolaisia. Mitä yksittäinen ihminen voi lopulta tehdä toisen tai toisten auttamiseksi? Amanda kohtaa pakolaispojan, jonka auttaminen tuntuu olevan hänelle itsestäänselvyys, mutta onko siitä lopulta mitään hyötyä?

Amandan maailmat on sivumääräänsä suurempi kirja. Sitä lukiessaan voi jäädä pohtimaan isoja kysymyksiä moraalista ja ihmisyydestä.

Sahlberg kirjoittaa huikean hienoa kieltä. Pitää hillitä itseään, että malttaa pysähtyä lauseisiin ja virkkeisiin. Öisin Amandan pientä taloa hamuili tumma tuuli. Sen tiesi tummaksi, jos sitä kuunteli. Sen levottomuus toi Amandan mieleen ihmiset, jotka olivat kerran joutuneet johonkin paikkaan ja sitten huomanneet, että he seisoivat aina väärän oven takana. Joko paikka oli heille liian vanha, kauan sitten unohtuneen ajan varjo, tai he olivat huomaamattaan itse varjoja.

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan "surullinen kirja", vaikka on Amandan maailmoissa hyvyyttä ja lämpöäkin. Amandan näkökulma maailmaan on silti enimmäkseen raadollinen.

Talot olivat arkkuja, joihin ihmisten elämä oli piilotettu, vaikka he eivät olleet vielä kuolleet. Jylhään yksinäisyyteen kohottautuva kirkontorni oli jumalan varoittava sormi. Etäämpänä paksua savua sylkevät tehtaanpiiput muistuttivat ihmisen taipumuksesta liata omat lakanansa ja kaduilla ja teillä erottuvat autot hänen tarpeestaan yrittää unohtaa liikkumalla itsensä. 
--
Jos Amanda olisi tohtinut neuvoa toisia ihmisiä, hän olisi kehottanut heitä järjestämään jokapäiväisen elämänsä niin, että heidän ei tarvinnut paeta sitä.

Amandan maailmat on ensimmäinen kosketukseni Asko Sahlbergin tuotantoon, mutta toivottavasti ei viimeinen. Teos on voittanut Savonia-kirjallisuuspalkinnon ja oli myös Runeberg-palkintoehdokkaana. Sahlberg asuu Ruotsissa, ja Amandan maailmat voisi sinänsä sijoittua sekä Ruotsiin että Suomeen - paikkaa ei kirjassa sen tarkemmin nimetä. Kiinnostuin kirjasta ennen muuta muiden kirjablogien perusteella. Kirjan ovat esitelleet esimerkiksi Kirsin book club, Amman lukuhetki, Kirjan pauloissa, Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie, Järjellä ja tunteella, Kannesta kanteen, Kosminen K ja Kirjaluotsi. Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan postauksesta on linkit hänen esittelyihinsä myös muista Sahlbergin kirjoista. Lukulistani kasvaa taas nopeammin kuin sitä ehtii toisesta päästä lyhentää... Arjan postauksen kanssa yhtä aikaa ovat ilmestyneet Tuijata-blogin kirjoitus sekä Reader, why did I marry him -blogin kokeellinen postaus, jossa Omppu asettuu Amandan nahkoihin. 

Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Räinä & Ranta)

Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Like, 2017) on kuin kirjan mittoihin laajennettu HS:n kuukausiliitteen tai Suomen Kuvalehden reportaasi - ja tarkoitan tätä nimenomaan hyvässä mielessä. Kirjassa on perinpohjainen mutta ihmisläheinen ote asiaan, joka varmasti koskettaa jokaista suomalaista tavalla tai toisella, nimittäin maaseudun tyhjenemiseen. Kirjan tekijät toimittaja Jenni Räinä ja valokuvaaja Vesa Ranta ovat kiertäneet Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan sivukylillä kahden vuoden ajan - aluevalinta on perusteltu, sillä Pohjois-Pohjanmaalla muuttotappio on ollut vuonna 2015 määrällisesti suurin, Kainuussa taas suurin suhteutettuna asukaslukuun.

Jenni Räinä & Vesa Ranta (kuvat): Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä
Like, 2017
263 s.
(kirjastolaina)

"Kato harvaan asutulta eli syrjäiseltä maaseudulta on ollut niin suuri, ettei siellä juuri enää ole poismuuttajia." Keitä ovat ne, jotka ovat jääneet? Siihen tässä kirjassa perehdytään. Ääneen pääsevät harvaan asuttujen seutujen asukkaat itse, ja kirjan osioiden alussa on myös sopivassa suhteessa tietoa ja pohdintaa aiheesta.

Suomi on kirjan mukaan ollut kaupungistumiskehityksessä muuta Eurooppaa jäljessä jopa 15 vuotta monestakin syystä, esimerkiksi maa- ja metsätalousvaltaisuuden ja omistusasumiseen kannustamisen vuoksi. Nyt meneillään olevan muuttoliikkeen seurauksena kuntakentän ääripäät erkanevat toisistaan, sillä harvaan asutuille seuduille jäävät lähinnä eläkeläiset, maatalouselinkeinojen harjoittajat sekä ne, jotka haluavat pysyä kotiseudullaan työtilanteesta riippumatta. Kirjassa muistutetaan silti, että on Suomessa myös matkailun ja lähikaupunkien ansiosta hyvinvoivaa maaseutua.

Pidin paljon tämän kirjan tyylistä ja sävystä. Tekstistä ja kuvista välittyi aito kiinnostus ja kunnioitus haastateltavia, heidän tarinoitaan ja elämänpiiriään kohtaan. Esimerkiksi maaseudun ihmisten yhteisöllisyyttä ei maalailla korulausein, vaan annetaan sen näyttäytyä heidän itse kertomanaan. On myös hienoa, että monien haastateltavien luokse on kirjan kirjoittamisprosessin aikana palattu ja päivitetty heidän kuulumisensa.

"Siellä on oma maisema, oma taivas ja oma maa", kertoo runonlaulaja Jussi Huovinen kotikylästään Hietajärvestä. 

Oikeiden ihmisten elämäntarinat ovat joskus monin verroin kiehtovampaa kuin fiktio. Vai mitä sanotte Anitasta, joka kierteli myymässä tunnetun graafikkomiehensä taidetta ja esiintyi reissuilla tanssijana kapakoissa pitkin Suomea? "Kerran mustalaisrouva kertoi Anitalle, että hän kuolee kaukana kotoaan. Anita nauraa: 'En ole uskaltanut mihinkään kauemmas sitten lähteä.'" Mahtava tuttavuus ovat esimerkiksi myös japanilainen eläkeläispariskunta Mariko ja Keiichi, jotka ostivat talon Iin Luola-aavalta, vaikkeivät he osanneet juuri englantiakaan, saati sitten suomea. "Elämän tarkoitus on olla pellolla hyvällä säällä ja lukea kirjaa sisällä sateella", kertoo japanilainen sananlasku.

"Kaupungissa ihmiset ovat laumaeläimiä. Täällä voi olla oma itsensä", Anita Heinonen pohtii. 

Mietin, sijoittaisinko tämän kirjan Helmet-haasteessa kohtaan "kirja, jossa käsitellään yhteiskunnallista epäkohtaa". Onko kaupungistuminen kuitenkaan epäkohta? Ihmisellä on vapaus valita asuinpaikkansa. Jos valitsee asua maaseudulla, josta valtaosa väestöstä on kaikonnut, voiko enää odottaa palveluita? Ehkä epäkohta on siinä, jos palveluja ei edes yritetä järjestää mielekkäällä tavalla eikä nähdä kunkin alueen erityispiirteitä, kun päätökset tehdään kaukana niistä, joita ne koskevat. Kirjassa haastatellun tutkijan mukaan äänensävyt maalla asumista kohtaan ovat koventuneet: syrjässä saa asua, kunhan tulee toimeen omillaan. Silti maaseudulle kannattaisi miettiä toimivia palveluratkaisuja. Niistä esimerkkinä mainitaan Etelä-Karjalassa kiertävä terveyspalveluauto, jossa varataan aikaa myös kuulumisten vaihtoon. Iäkkäille ihmisille on usein mielekäs vaihtoehto jäädä asumaan tutulle seudulle. Iäkkäiden yksinäisyys on maalla harvinaisempaa kuin taajamissa, ja sen huomaa kirjan tarinoistakin. "Eilen vein lajitteluasemalle vähän muovia ja saunantuhkia. Juteltiin ja kateltiin ja kyllä siellä neljä tuntia kului", kertoo esimerkiksi Hyrynsalmella asuva Kalevi.

Reunalla-kirjassa mainitaan myös siitä, ettei pienten kyläkoulujen lakkautus tuo aina säästöjä, mutta kiihdyttää muiden palveluiden kaikkoamista.

Maaltamuutto ei ole siis mikään yksiselitteinen ilmiö. Esimerkiksi HS kertoi viime vuonna, että Suomesta on kadonnut yhden sukupolven aikana noin tuhat kylää, mutta virkkeen olisi voinut toki muotoilla niinkin, että Suomessa on yhä lähes 5000 kylää. Joihinkin kuntiin on syntynyt uusiakin kyliä ja taajamia. Reunalla-kirjassa ympäristöpolitiikan professori Pertti Rannikko puhuu jopa maaseudun täyttymisestä: maaseutupaikat ovat täynnä merkityksiä ja toimintoja, kuten kakkosasuntoja ja retkeilyä.

Kirja on esitelty myös ainakin seuraavissa blogeissa: Kirjavinkit, Kirjasta kirjaan ja Kirjojen keskellä. 

Elena Ferrante: Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät (Napoli-sarjan osa 3)

Ja nykyään näen asian näin: ei korttelimme ole sairas, eikä Napoli, vaan maapallo, maailmankaikkeus, tai maailmankaikkeudet. Ja taito on siinä, että pystyy salaamaan asioiden oikean laidan niin itseltään kuin muilta.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
Alkuteos Storia di chi fugge e di chi resta, 2013
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2018
448 s.
(oma kirjaostos)

Varoitus: Jos et ole tätä kirjaa (tai Napoli-sarjan edellisiä osia) vielä lukenut mutta suunnittelet sen/niiden lukemista, kannattaa ehkä jättää tämä postauskin lukematta.

Elena Ferranten Napoli-sarjan avausosa Loistava ystäväni valloitti minut keväällä 2016. Kaikki tuntui olevan kohdallaan: henkilökuvaus, miljöökuvaus, teemat. Lähes yhtä ihastunut olin viime kevään sarjan toiseen osaan Uuden nimen tarina.

Tartuin siis sarjan kolmanteen osaan suurin odotuksin. Edellisen osan lopussa minäkertoja Elena oli juuri julkaissut kirjan ja mennyt kihloihin vaikutusvaltaisen yliopistosuvun vesan Pietron kanssa. Toisessa osassa keskeisessä roolissa oli Nino, johon sekä Lila että Elena olivat ihastuneita mutta jonka Lila sai (väliaikaisesti) omakseen siitä huolimatta, että oli naimisissa toisen miehen kanssa. Ninon merkitys Elenalle yhä vahvistuu tässä osassa. Juonipaljastusvaroitus: ensimmäiseen neljäänsataan sivuun Elenalle ei kuitenkaan tapahdu juuri mitään, ja siksi tämä oli minusta verrattoman paljon tylsempi kirja kuin kaksi edellistä.

Myös kilpailu- tai ehkä paremminkin vertailuasetelma Elenan ja Lilan välillä jatkuu. Yhdessä tilanteessa Lila kohtelee Elenaa epäystävällisesti ja asettuu muiden puolelle Elenaa vastaan, toisessa taas uskoutuu Elenalle ja vakuuttaa, että tämä on ainoa henkilö, johon hän voi luottaa. Lila vuoroin nostaa ja kehuu Elenaa ja vuoroin painaa tätä alas, ja silti odottaa, että Elena on hänen apunaan ja käytettävissään aina tarvittaessa. En tiedä, osaako hän muuta - tuskin ainakaan rakastaa. Elenakin alkaa nähdä Lilan läpi, mutta on silti tämän mielipiteistä ja ajatuksista jollain tavoin riippuvainen lähes loppuun asti (ja sekin alkoi tuntua hiukan uuvuttavalta). Lilan kanssa ei voinut elää levollisesti, joka ikinen kiintopiste suhteessamme osoittautui ennemmin tai myöhemmin väliaikaiseksi; jokin hänen mielessään muuttui ykskaks ja horjutti meidän molempien tasapainoa. En käsittänyt, yrittikö hän sanoillaan pyytää minulta anteeksi vai teeskentelikö hän vain salatakseen tunteet joita ei halunnut paljastaa, vai oliko hänen tarkoituksensa hyvästellä minut lopullisesti.

Eniten kirjassa jäin pohtimaan sitä, miksi Elena päätyy niin jämähtäneeseen elämäntilanteeseen vuosikausiksi. Vaihtelua kirjaan tuo se, että toistuvasti Elenan on palattava Napoliin tai oltava tekemisissä nuoruudenystäviensä kanssa, ja hän tuntuu olevan myös aidon huolissaan joidenkin kotikorttelin asukkaiden kohtaloista. Onko sillä, joka päättää lähteä, kuitenkaan enää sanottavaa siihen, mitä tekevät ne, jotka päättävät jäädä tai joutuvat jäämään? Vaikka lähtisi, voiko juuristaan päästä eroon - ja haluaako Elena edes sitä? Mihin muuallekaan hän kuuluisi, millaista maailmaa hän ymmärtäisi? Kiinnostavaa nähdä, millaiseksi Elenan suhde Napoliin muotoutuu sarjan päätösosassa. Ja miten käy hänen siskonsa, Elisan, ja muiden Napoliin jääneiden? Selviääkö lopulta, mitä Lilalle on kirjan nykyhetkessä käynyt? Eli kyllä, vaikka tämä osa oli vähän jankkaava ja venytetyn oloinen, odotan sarjan päätösosan suomennosta paljon.

Kirjasarjan kolmannen osan taustalla kuohuu 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku, feminismi ja naisten jonkinasteinen vapautuminen sekä työväenluokan asema. Elena pyrkii parhaansa mukaan olemaan näistä teemoista kiinnostunut, mutta jollain tavoin kovin ulkokohtaisesti. Siksi ne jäivät minullekin lukijana aika etäisiksi.

Aloitin kirjasta keskustelun myös Twitterissä, ja siinäkin selvisi, että niin tämä osa kuin koko sarjakin jakaa vahvasti mielipiteitä. Oman bloggaukseni kirjoitettuani kävinkin kurkkimassa muita blogeja. Reader, why did I marry him? -blogin Omppu on nauttinut kirjassa nimenomaan siitä yhteiskunnallisesta sanomasta, joka minulle jäi etäiseksi. Omppu myös haluaisi pelastaa Lilan omalta elämältään siinä missä minä aloin tässä osassa enimmäkseen halveksia häntä. Tuijata puolestaan jakaa ajoittaisen tuskastumisen kirjan vatvomiselta tuntuvaan kerrontaan, mutta hänkin odottaa sarjan päätösosaa. Tuija on kysynyt postauksensa lopussa sen kysymyksen, jonka itsekin haluaisin esittää: miksei Elena saa itsestään irti sitä, mikä on hänelle tärkeää?

Muissa blogeissa kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Kirjaluotsi, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua elämää, Kirjojen keskellä, Lumiomena ja Mitä luimme kerran.

Suomentaja Helinä Kangas sai viime vuonna teoksen ensimmäisen osan kääntämisestä Jarl Hellemann -palkinnon, joka myönnetään korkeatasoisen kaunokirjallisen teoksen laadukkaasta suomennoksesta. Tästä syystä sijoitan kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteen kohtaan 15, palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Kankaan suomennosta on tosiaan ilo lukea - ja viimeinen osa on käsittääkseni luvassa jo syksyllä.