perjantai 23. kesäkuuta 2017

Essi Kummu: Hyvästi pojat

Olin opiskellut lapsen kasvattamista yksin jo vuosia, eikä se ollut minulle vieläkään helppoa, en ollut niitä jotka osaavat tehdä ruokaa ja vastata yksinkertaiseen kysymykseen yhtä aikaa, ja eksyin liikennevaloissa yhä Fiestallani, koska liikennemerkkejä oli ripoteltu sekavasti ja ennakoimattomasti aivan kaikkialle, eikä mikään reittisuunnitelmani ikinä pitänyt paikkaansa, vaikka kysymys oli kotikaupungistani. Samoin oli ollut myös elämäni suhteen.

Essi Kummu: Hyvästi pojat
Tammi, 2017
314 s.
(kirjastolaina)
Pari vuotta sitten Essi Kummun Lasteni tarina (2014) oli lukuhaasteessani "kirja, joka sai minut itkemään". Kirjoitin tuolloin, että omakohtainen teos ei ole suoranaisesti muistelma tai elämäkerta   "vaan kertomus raskaasta elämänvaiheesta, sen aiheuttamasta traumasta ja siinä sivussa sukupolvien yli vaikuttavista traumoista".

Lasteni tarinan vuoksi kiinnostuin myös Kummun uudesta kirjasta Hyvästi pojat. Kirja jatkaa autofiktiivistä kirjoittamistapaa, mutta on täysin itsenäinen teos. Kirjassa kertojan lapset ovat teini-ikäisiä, ja hän on eronnut lasten isästä jo vuosia sitten. Kirjailija tekee tiliä menneistä suhteistaan, potentiaalisista kumppaneista, joiden kanssa asiat eivät kuitenkaan sujuneet. Kehyksenä on se, että hän on rakastunut naimisissa olevaan naiseen ja ymmärtää, että on aika sanoa hyvästit pojille. Kirjan tyyli on terävämpi ja humoristisempi kuin Lasteni tarinan.

Kirja kertoo kuitenkin muustakin kuin miehistä tai pojista, itse asiassa paljon enemmän ja kiinnostavammin. Erityisesti minussa herättivät tunteita kohdat, joissa kuvattiin, millaista on olla kahden varhaisteini- tai teini-ikäisen tytön vanhempi. Vanhempi lapsista on oikukkaampi eikä anna edes koskettaa itseään muuten kuin kerran aamulla puoliunessa sallii pienen suukon ohimolleen, toinen taas seurankipeä, mikä vaatii äidiltä jatkuvaa ponnistelua. Varsinkin vanhemman tyttären kanssa kirjailija on napit vastakkain - kenties siksi, että tämä muistuttaa häntä itseään?

--hänen tunne-elämänsä mittakaava ei ollut normaali, siitä puuttui perspektiivi, se oli täysin suhteeton eli hän mitä todennäköisimmin päätyisi taiteilijaksi, mikä taas tarkoitti sitä että kaikki minun tekoni tulisivat elämään ikuisuuden, tai jos eivät ihan niin pitkään, niin ainakin syksystä jouluun. 

Tyttären kanssa voimia koetellessa eivät paljon auta Raisa Cacciatoren "aggression portaat", vaan helpottavammalta vaihtoehdolta tuntuu vaikkapa väestönsuojaan pakeneminen. Sitten taas toisessa hetkessä, kun vaikkapa silittää lentomatkaa jännittävän lapsen hiuksia, kirjailija muistaa, että vanhemmuudessa on myös antoisia hetkiä, jolloin hän osaa nauttia siitä, että häntä tarvitaan.

Lisäksi kirja kuvaa kirjailijantyötä. Kirjailija työstää käsikirjoitusta tanssiesitykseen ja yrittää myös kirjoittaa romaania, joka ei etene. On sen sijaan kirjoitettava siitä, mikä vaatii päästä paperille, ja siitä on siis syntynyt tämä kirja. Kirja, joka antaa lähes nelikymppiselle naiselle olla sellainen kuin mikä hänestä on tullut. Kirjailija kuvaa, kuinka antautuu kirjoittamiselle, sen sijaan, että odottaisi sanojen antautuvan hänelle. Tulos on on rosoinen ja ehkä hiukan hajanainenkin kirja, mutta kovin todentuntuinen. Minulle tämä kirja jäi silti vähän vieraammaksi kuin Lasteni tarina, mutta hyvä lukukokemus silti.

En huomannut, että kirjasta olisi vielä muita bloggauksia kuin Annelin lukuvinkit -blogissa. Anneli kuvaa Kummun tekstiä suorasukaiseksi ja hauskaksi ja luonnehtii tämän kirjoittavan "knausgårdilaisessa hengessä". Minua hiukan häiritsee se, että kaiken autofiktion kohdalla puhutaan Knausgårdista, koska niin moni muukin on kirjoittanut vastaavantyylistä kirjallisuutta. (Otetaan nyt esimerkiksi Pirkko Saisio, joka on kirjoittanut vuosina 19982003 trilogian "fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio" (Ks. Kirjasampo).)

Mielestäni lopulta ei ole juurikaan väliä sillä, missä määrin Kummu kertoo suoraan omasta elämästään. (Muuta kuin että bloggarille se aiheuttaa haastetta - pitäisikö puhua kertojasta, voiko puhua kirjailijasta viitaten kirjassa kirjoittavaan henkilöön, ei suoraan Kummuun.) Tieteen termipankissa määritellään, että autofiktiossa omaelämäkerrallinen aines sekoittuu sepitteelliseen ainekseen. "Sepitteellisyyden asteen epäselvyyden vuoksi omaelämäkerrallinen subjekti jää epävakaaksi", termipankissa väitetään, mutta en nyt sanoisi ihan näinkään. Loppujen lopuksi olen kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, mitä ajatuksia ja tunteita kirja minussa herättää kuin että yrittäisin miettiä, missä määrin tirkistelen nyt Kummun, saati hänen lastensa, oikeaan elämään. 

torstai 22. kesäkuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Halusin ostaa kesäloman alkajaisiksi jonkin kirjan. Silmäilin Suomen Kuvalehden kritiikin Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna -kirjasta ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin omistaa.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna
Siltala, 2017
194 s.
Kansi: Elina Warsta
Kuvitus: Remu Välisaari
(oma kirjaostos)
Kirjassa Saisio kertoo 3–6-vuotiaasta tyttärenpojastaan (ja tämän pikkusiskosta ja muista perheenjäsenistä), isovanhemmuudesta, arjesta lapsen kanssa mutta ei arkisesti. Lukemista aloittaessani olin silti hiukan kyyninen, kun minulle selvisi, että kirja perustuu Saision Facebook-päivityksiin, joita hän on karsinut ja muunnellut. Mietin, julkaistaisiinko kenen tahansa mummon huomioita lapsenlapsestaan. Mutta Saisio ei kyllä kirjoittajana ole kuka tahansa mummo. Kirjassa on samaa lämpöä ja oivaltavuutta kuin Tove Janssonin Kesäkirjassa.

Olen oman lapseni kanssa monesti miettinyt, että lapsi kasvattaa kyllä vanhempaansa yhtä lailla kuin vanhempi (yrittää kasvattaa) lastaan. Kasvattava vaikutus yltää Saision kirjan perusteella myös isovanhempaan. Kun Saisio esimerkiksi tuskailee autonratissa muiden törttöilyjä, nelivuotias taputtaa häntä polvelle ja sanoo: Sun pitäis kyllä olla enempi kärsivä. 

Monessa kohtaa tuli muutenkin mieleen oma lapseni, joka aloittaa syksyllä eskarin. Viisivuotias on oppinut sanomaan sekä geen että deen. Hienosti. Kuten sanassa vedengeidin.  Oman lapseni sanavarastossa on sellaiset sanat kuin 'hobea' ja 'geikka' (keikka). Myös Saision ja viisivuotiaan käymät kuolemaa koskevat keskustelut muistuttivat siitä, miten olemme käsitelleet samaa aihepiiriä oman lapseni kanssa.

Lapsen kanssa ei voi muutenkaan kaihtaa vaikeitakaan asioita. Mitä sanoa, kun viisivuotiaan paras kaveri on yhtäkkiä hylännyt tämän? Voi toki opettaa viisivuotiaan viheltämään, jos ystävyys on kerran siitä kiinni, Mutta siitähän se ei ole kiinni, sen ymmärtää Viheltävä viisivuotiaskin. 

Kirjaan on tykästynyt myös Hemulin kirjahyllyn Henna, jonka bloggauksen perusteella kirjaa voi suositella sellaisillekin, joilla ei ole itsellään lapsia. Ihminen välissä -blogissa ollaan jopa sitä mieltä, että kirjasta ei voi olla pitämättä, "paitsi jos vihaa lapsia, isovanhempia, elämää ja nauramista". Helmi Kekkonen kirjoittaa, kuinka Saisio tavoittaa isovanhemman ja lapsen välisen rakkauden "kauniisti, kirkkaasti ja viisaasti". Kirja on esitelty myös ainakin Kirjareppu- ja Donna Mobilen kirjat -blogeissa.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesän 2017 ensimmäisen lukumaratonin kooste


Kirjabloggarit järjestävät tänä kesänä peräti kolme lukumaratonia. Minulla oli ilo vetää niistä ensimmäistä viime lauantaina 17.6.2017.

Lukumaratonin ideana on lyhyesti siis se, että omistaudutaan lukemiselle, pisimmillään vuorokauden verran. Lukea saa mitä vain ja missä vain. Olennainen osa maratonia on myös yhteisöllisyys: yhteisen maratonin aikana on mukava seurata, mitä muut lukevat.

Maratonin ilmoittautumispostaukseen tuli 37 ilmoittautumista. Suuri osa heistä starttasikin maratonille. Lisäksi maratonpäivänä muutama lähti vielä spontaanisti mukaan. Tähän mennessä omasta maratonistaan on raportoinut 37 osallistujaa. Keräsin bloggarien linkkejä jo lähtölaukaus ja raportointi -postaukseen, mutta järjestän ne vielä tähän aakkosjärjestykseen. Linkki vie joko maratonpostaukseen tai erilliseen koontipostaukseen. Ilmoitathan, jos oman blogisi linkki puuttuu tai vie väärään paikkaan.
  1. 50 shades of books
  2. Carry on reading
  3. Geohound
  4. Hannan kirjokansi (oma maratonini raportoitu ko. postauksen lopussa)
  5. Hyllyntontun höpinöitä
  6. Kirja vieköön!
  7. Kirjan jos toisenkin
  8. Kirjasatama
  9. KirjojaLeffojaSarjoja
  10. Kirjojen elämänmullistava taika
  11. Kirjojen pyörteissä
  12. Klassikkojen lumoissa
  13. Lukuhumua
  14. Lukuisa
  15. Lukujonossa
  16. Mari A:n kirjablogi
  17. Mitä luimme kerran
  18. Mrs Karlsson lukee
  19. Orfeuksen kääntöpiiri
  20. Pauline von Dahl
  21. Rapatessa roiskuu
  22. Rinkka ja nojatuoli
  23. Sivu sivulta
  24. Sivujen välissä
  25. Sivutiellä
  26. Skies and Fairytales
  27. Taikakirjaimet
  28. Todella vaiheessa
  29. Tuntematon lukija
  30. Unelmien aika
  31. Yksi pieni lukupäiväkirja
  32. Yöpöydän kirjat

Lisäksi viisi maratoonaria kertoi suorituksestaan muissa some-kanavissa. Maria Kuutti maratoonasi 8-vuotiaan lapsensa kanssa ja kertoi siitä Twitterissä (@MariaKuutti). Kirjapallo luki neljä nuortenkirjaa eri vuosikymmeniltä ja "instabloggasi" niistä (Instagramissa @kirjapallo). Elina Pitkäkangas kertoi maratonistaan Twitterissä (@EPitkakangas). Scart_t -nimimerkin maratonia saattoi seurata Instagramissa, @scarbalo. Maratonpostaukset on merkitty #lukumaraton.

Nämä 37 maratoonaria lukivat vaihtelevasti jotain viidestä sivusta yli tuhanteen sivuun. Huikein suoritus oli 1364 sivua! Yhteensä kertyi (fanfaarien törähtelyä, rumpujen pärinää) 20134 sivua luettua kirjallisuutta. Jos tämän jakaisi tasan osallistujien kesken, se tekisi 544 sivua/maratoonari. Sivujen välissä -blogin Hanna kuunteli lisäksi 4,5 tuntia äänikirjaa.

Mitä maratonilla sitten luettiin? Muutamia huomioita (linkit mainittuihin maratonbloggauksiin löytyvät yllä olevasta listasta):

  • Muutama maratoonari oli liikkeellä yhden kirjan taktiikalla eli omisti maratonaikansa jonkin tiiliskiven lukemiselle joko kokonaan tai osittain. Mrs. Karlsson luki islantilaista dekkaria, KirjojaLeffojaSarjoja -blogin Annika taas Milja Kauniston Luxusta. Rapatessa roiskuu -blogissa luettavana oli Barbara Taylor Bradfordin Uuden ajan portailla. Taikakirjaimet-blogissa luettiin Brandon Sandersonin Viimeistä valtakuntaa. (Sandersonia luki muuten myös Hyllytonttu.)
  • Sivutiellä-blogin Sirri oli valinnut koko maratoninsa teemaksi feministisen kirjallisuuden. Feminismi näkyi maratonilla muutenkin, sillä Lukuisa- ja Todella vaiheessa -blogeissa luettiin (muun ohella) Roxane Gayn esseekokoelmaa Bad feminist. Mari A. puolestaan luki muiden kirjojen ohella Chimamanda Ngozi Adichien esseen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä.
  • Lukumaraton sattui dekkariviikolle, ja dekkareita luettiinkin ainakin muutamissa blogeissa. Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaan olivat tarttuneet Tuntematon lukija - ja Skies and Failytales -blogit sekä Scart_t. Orfeuksen kääntöpiirissä luettiin Sherlock Holmesia, Kirjojen elämänmullistava taika -blogissa puolestaan Donna Leonia. 
  • Moni osallistuja luki sarjakuvia. Kyseinen kirjallisuudenlaji on minulle vieras, joten oli mukava huomata, kuinka moni loppujen lopuksi bloggaa sarjakuvista. Sarjakuvia luettiin ainakin seuraavissa blogeissa: Geohound, Lukuisa, Orfeuksen kääntöpiiri, Rinkka ja nojatuoli, Tuntematon lukija, Yöpöydän kirjat.
  • Novellit olivat myös melko suosittuja. Lukulistalla olivat ainakin seuraavat novellikokoelmat: Jane Austenin Uskollinen ystävänne - kootut kertomukset (Kirjojen pyörteissä -blogissa), Hänen huulensa ovat metsä -antologia (Kirjan jos toisenkin -blogissa), Tove Janssonin Viesti-kokoelma (Mitä luimme kerran -blogissa), Miranda Julyn Uimakoulu (Lukuisa-blogissa), Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin (omassa blogissani), Tiina Lehikoisen Yksityisiä tragedioita (Lukuisa-blogissa), Maria Peuran Tunkeilijat (Mari A:n kirjablogissa), Uuden proosan parhaita -antologia (Kirjan jos toisenkin -blogissa).
  • Hajonta luettavan kirjallisuuden suhteen oli kaiken kaikkiaan suurta, eli en listaa kaikkia luettuja kirjoja. Useammin kuin kerran mainittiin muutamat kirjat/kirjailijat:
    • Peräti neljä maratoonaria luki Erika Vikin kehuttua Hän sanoi nimekseen Aleia -teosta (Carry on reading, Hyllytontun höpinöitä, Lukujonossa sekä Elina Pitkäkangas).
    • Sini Helmisen Kaarnan kätköissä -kirjaa luettiin 50 shades of books - sekä Todella vaiheessa -blogeissa.
    • Pasi Pitkäsen uunituoretta kuvakirjaa Kadonneiden eläinten saari luettiin Geohound- ja Yöpöydän kirjat -blogeissa.
    • Julie Murphyn Dumplin-romaanin lukivat Pauline von Dahl ja Yksi pieni lukupäiväkirja.
    • Kirja vieköön! - ja Lukuhumua-blogeissa luettiin Enni Mustosta, joskin eri kirjoja. 
    • Pauline von Dahlin ja Lukuisan lukulistalla oli Margaret Atwoodia, tosin eri kirjat.
Kiitokset vielä kaikille maratonilla mukana olleille! Emännöinti oli kiva kokemus myös: tutustuin uusiin blogeihin ja sain paljon vinkkejä omalle lukulistalle.

Seuraava maraton on siis jo aivan nurkan takana, lauantaina 8.7. Sitä vetää Jane Kirjan jos toisenkin -blogista, ja ilmoittautumispostaus ilmestyy aivan lähipäivinä.

Kesäisiä lukuhetkiä kaikille!

Hattu on olennainen varuste aurinkoisella parvekkeella lukiessa.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Eveliina Lauhio: Mihin minä uskon

Eveliina Lauhio (toim.): Mihin minä uskon
WSOY, 2016
272 s.
(kirjastolaina)
Eveliina Lauhion toimittamassa Mihin minä uskon -kirjassa viisitoista tunnettua suomalaista kertoo, mihin he uskovat. Kirja on jaettu seitsemään osioon: etsiminen, löytäminen, epäilys, toivo, arki, pyhä ja tuonpuoleinen. Jokaisen osion alussa on aukeaman mittainen johdanto, jossa kerrotaan myös faktatietoa suomalaisten uskonnollisuudesta ja henkisyydestä. Johdannon jälkeen on kunkin haastateltavan näkemyksiä kyseisestä aihepiiristä, kuitenkin siten, ettei missään osiossa ole viittätoista lukua vaan jokainen haastateltava pääsee ääneen muutaman kerran kirjan aikana. Jäsentely on mielestäni varsin toimiva.

Kirjan alussa Eveliina Lauhio esittää toiveen: Toivon, että kirja antaa vähän vastauksia, herättää paljon kysymyksiä ja virittää hyviä keskusteluja. Ainakin minut kirja sai kysymään, mihin minä uskon. Vaikka pidän itseäni melko rationaalisena ihmisenä, en voi samastua esimerkiksi Tuomas Enbusken täysin ateistisiin ajatuksiin. Minulle ateismi ei ole myöskään minkäänlainen älykkyyden merkki. Entinen Jehovan todistaja Kristiina Komulainen muotoilee ajatuksensa näin: Ainakin tiedän, mitä en ole ja mihin en usko. Olen varovainen sanomaan ehdottomia totuuksia, sillä ajatukseni muuttuvat jatkuvasti. Tähän pystyn samastumaan (ja oma taustani muistuttaa Komulaisen taustaa).

Kiinnostavaa kirjassa oli myös se, että vaikka jokaisen haastateltavan näkemykset ovat omissa osiossaan, ne asettuvat silti ikään kuin vuoropuheluun keskenään. Vaikka niin Päivi Räsänen kuin Irja Askolakin edustavat luterilaisia näkemyksiä, näyttäytyy jälkimmäinen huomattavasti lempeämpänä. En ole itse koskaan kuulunut luterilaiseen kirkkoon, mutta arvostan Askolaa paljon. Kristittynä oleminen tarkoittaa minulle ennen kaikkea lähimmäisen huomioimista. Kysyn jatkuvasti itseltäni, heijastuuko minusta armo vai ahdistus, ilo vai ankeus, olenko porttien avaaja vai porttien sulkija, hän sanoo.

Vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan vain runsas neljännes suomalaisista uskoo Jumalaan siten kuin kristinusko opettaa. Vajaa neljännes taas uskoo Jumalaan jotenkin muuten, 20 % ei usko Jumalaan tai jumaliin ollenkaan. Loput ovat uskostaan epävarmoja. Tämä näkyy myös tässä kirjassa. Monikaan ei halua määritellä itseään uskonnolliseksi, mutta on kuitenkin kiinnostunut henkisistä asioista. Lauhio lainaa Liselotte Friskin määritelmää: henkisyys on itse määriteltävää, kokemuksellista ja henkilökohtaista, kun taas uskonnollisuus on ennalta määriteltyä ja oppikeskeistä. Kirjassa kerrotaankin, että yhä useammat länsimaiset ihmiset yhdistelevät erilaisista maailmankatsomuksista itselleen sopivat palaset. Kirjan haastatelluista esimerkiksi Päivikki Palosaari kuuluu kirkkoon, mutta uskoo myös henkioppaisiin ja sielunvaellukseen. Silti keskeistä hänestä on se, että tekee oman osansa reilun yhteiskunnan eteen ja noudattaa maallisia lakeja.

Moni haastateltavista on löytänyt elämänsä tarkoituksen siitä, että tekee sitä, missä on hyvä ja millä voi tuottaa iloa myös muille. Kauko Röyhkä määrittelee, että hänen on tarkoitus käyttää luovuuden lahjaansa, huolehtia lähimmäisistään ja kohdella muita kunnioituksella. Esimerkki Minna Parikka taas uskoo kenkäsuunnittelijan uransa olevan välivaihe matkalla johonkin suurempaan: Toivon, että elämäni tarkoitus tulee olemaan enemmän yhteisöllisyydessä ja muiden ihmisten auttamisessa. 

Kirjan pelottavimman ajatuksen esittää Toni Wirtanen: Uskon, että olemme menossa kohti uutta keskiaikaa. Sivistyksen ja tekniikan voittokulun tilalle tulevat yhteiskunnan kaikki tasot läpäisevä rapautuminen ja kulttuurinen hiipuminen. Juuri silloin, kun ihminen luulee tietävänsä kaiken ja olevansa kehityksen huipulla, koittaa tuho. Ajatus on pelottava siksi, että minusta tuntuu, että näen merkkejä tällaisesta rapautumisesta ja hiipumisesta esimerkiksi koulumaailmassa.

Mihin minä uskon? on kiinnostavasti rakennettu ja ajatuksia herättävä kirja. Suosittelen, jos haluaa pohtia asioita eri näkökulmista - tai vaikka olisi jo uskonnollisen näkemyksensä lukkoon lyönyt. Kuten Irja Askola sanoo, Jokaisen vakaumus voi rakentua myös siitä, että uskaltautuu kuuntelemaan eri tavalla ajattelevaa. Tässä kirjassa on tutustuttavana viisitoista erilaista tapaa ajatella.

Tietokirjallisuudesta blogataan nähdäkseni huomattavasti vähemmän kuin kaunokirjallisuudesta. Olen huomannut, että omassa blogissani tietokirjallisuuspostauksia myös luetaan ja kommentoidaan vähemmän kuin kaunokirjallisuuspostauksia. (Poikkeuksiakin toki on.) Tästä kirjasta löysin vain yhden muun bloggauksen, Marja-Liisan kirjoituksen Kirjavinkit-sivulla

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kesälukumaratonin lähtölaukaus ja raportointi (päivittyvä postaus)


Kesän 2017 ensimmäinen yhteinen lukumaratonpäivä on lauantaina. Mukaan ehtii siis vallan mainiosti, ja mukana voi olla, vaikka muu elämä ei sallisikaan kovin pitkällistä maratonia. Vaikka ilmoittautumispostauksessa puhutaan "säännöistä" ja "suoritusajasta", tarkoitus on toki eritoten iloita siitä, että on jonkinnäköinen mahdollisuus omistautua lukemiselle, omien resurssien mukaan vuorokauden verran tai sitten vaikka tunti. Ilmoittautuneita on nyt noin 30. Mikäli mielit matkaan, kerro siitä mieluiten tuon ilmoittautumispostauksen kommenttikenttään.

Toivon, että kirjabloggarit linkittävät omat maratonpostauksensa tämän postauksen kommentteihin. Käyn kiertämässä niitä maratonin mittaan, ja ensi viikon alussa teen koosteen lukumaratonin sujumisesta.

Linkkejä muiden maratoneille (päivitän listaa):

Oma maratonini suunnittelua 

Alkukesääni on kuulunut kaikenlaista kiirettä, joten en ole ehtinyt suunnitella maratonlukemisia kovin tarkasti. Aloitan maratonin tänään (pe) iltapäivällä klo 14 ja jatkan siis huomiseen klo 14. Suunnittelin aikataulun näin, jotta ehdin seurata lauantain aikana muidenkin maratoneja.


Ostin Marko Annalan Värityskirjan kirjan ja ruusun päivänä ja olen säästänyt sitä hetkeen, jolloin ehdin kunnolla uppoutua siihen. Sen siis ainakin luen nyt maratonin aikana. Kuvassa myös muita olennaisia varusteita. Pöllökantiseen muistikirjaan kirjaan hajanaisia ajatuksia lukemisen aikana. Usein myös kirjoitan sinne juonivetoisten kirjojen lopuista, koska en halua kirjoittaa blogipostauksista liian paljastavia mutta toisaalta harmittaa, jos ei muista kohta enää ollenkaan, miten jossakin kirjassa kävi. Olennainen osa lukemista ovat myös pienet muistilaput, joilla merkitsen tärkeältä tuntuvia kohtia ja mahdollisia sitaatteja. Kuvassa näkyvät eivät ole parhaan mahdollisen kokoisia, mutta en viime kauppareissullani löytänyt pieniä, liuskamaisia lappusia.



Mitäs muuta lukisin? Vaihtoehtoja ainakin riittää! Kuvassa olevista vasen pino on kirjastolainapinoni ja oikeanpuoleinen on jäljellä oleva hyllynlämmittäjä-haastepinoni. (Lisäksi minulla on toisaalla vielä kolmas kirjapino: omat kirjaostokset ja pari kesken olevaa oman hyllyn kirjaa, jotka eivät kuulu hyllynlämmittäjiksi valitsemiini kirjoihin.) Minulla on kesken kuvassa näkyvien pinojen päällimmäiset kirjat: Essi Kummun Hyvästi pojat ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. (Ja itse asiassa olen aloittanut myös Minna Canthin elämäkertaa tai oikeammin selaillut sitä sieltä täältä.) Kummun kirjan luen varmastikin maratonin aikana loppuun; itse asiassa taidan aloittaa maratonin sillä. Hyllynlämmittäjä-haasteen ideana oli siis kerätä omasta hyllystä 12 lukematonta kirjaa ja lukea ne vuoden mittaan, mutta olen saanut pinosta pois vasta kaksi kirjaa. Luulen, että pidän Sinuhe-maratonin ihan erikseen ennen heinäkuun lopun klassikkohaastepäivää, mutta haluaisin kyllä lukea maratonin aikana jonkin kirjan hyllynlämmittäjistä. Kirjastolainoista löytyisi niin novelleja kuin tietokirjallisuuttakin, joten luulen, että sieltäkin puolelta tulee luettua jotain.

Maratoniani voi seurata Instagramissa, jossa olen @hannaon. Muutin tilini maratonin ajaksi julkiseksi. Twitterissä olen omalla koko nimelläni, @hannaontero. Postausten tunnisteena tietenkin #lukumaraton.

Mukavaa maratonia kaikille! Ylös, ulos ja lukemaan!


Oman maratonin sujuminen

Perjantai, klo 14-16

Suuntasin joenrantaan, kassissani Essi Kummun Hyvästi pojat (sekä aurinkorasvaa, vesipullo ja termosmukillinen kahvia). Jatkoin kirjan lukemista sivulta 65, johon olin jäänyt junassa maanantaina. Noin tunnin verran kaikki oli hyvin, kunnes lähelleni asettui liian äänekäs seurue. Harkitsin paikan vaihtamista, mutta päädyin pyöräilemään takaisin kotiin, ja luin vielä hetken kerrostalon pihakeinussa. Pääsin kirjassa sivulle 188. En saa kokonaisuudesta vielä oikein otetta, mutta pidän yksittäisistä kohdista, joissa kuvataan vanhemmuutta ja ylipäätään ihmissuhteita. Pohdin teoksen autofiktiivisyyttä. Hauskaa lukea kirjaa, jossa puhutaan tutuista oululaisista paikoista, kahviloista, Laanilasta, Myllyojasta ja Haapalehdon Shellistä. 

Luettu 123 sivua

Klo 17-19

Luin Hyvästi pojat -kirjan loppuun ja kirjoitin siitä muutaman hajanaisen ajatuksen muistiin. Jo kolmas luonnosvaiheessa oleva blogipostaus! Ei minulle tyypillistä ollenkaan, mutta nyt en ehdi tietenkään jäädä viimeistelemään tekstejä. Kummun kirjasta jäi vähän hajanainen vaikutelma, mutta teini-ikäisten vanhemmuuden kuvaamisesta tykkäsin. Itse näen heitä vain opettajan roolista käsin - auta armias, millaistahan meillä on sitten, kun nykyinen valloittavan vauhdikas ja omapäinen viisivuotias onkin teini.

Luettu 249 sivua

Klo 19.30-21

Aloitin Marko Annalan Värityskirjan ja luin siitä 82 sivua. Alussa kuvattiin lyhyesti rauhallista lapsuutta pikkukylällä, mutta se päättyi kuin seinään, kun Annala (tässä tapauksessa omaelämäkerrallisuus on niin vahvaa, että kirjailijan ja kertojan voinee samastaa ongelmitta) joutuu äärimmäisen julmasti kiusatuksi yläasteelle siirryttyään. En voi kuin ihmetellä, kuinka julmia tapoja toisen kiduttamiseen ja häpäisemiseen voi keksiä.

Luettu 331 sivua

Klo 22-23.30

Eksyin välillä kuuntelemaan Mokoman levyjä. Olen tykännyt Mokoman muutamista kappaleista paljon, mutta yhtyeen tuotannossa on paljon vielä kuuntelematontakin. Luin Värityskirjan loppuun. Kirjassa oli monia samastuttavia ajatuksia, vanhemmuudesta, luovuudesta ja muustakin.

Luettu 452 sivua, ja se jää tämän päivän saldoksi. Jatkan aamulla.

Lauantai, klo 7.50-9.00


Päätin aloittaa Olavi Koistisen novellikokoelman. Kokoelmassa "eksyneet miehet etsivät lohtua digitaalisista maailmoista, lusivat krapulaa Mannströmin väistökämpässä ja kaipaavat maailmaa, jossa ihmiset sanoisivat juovansa kahvia eikä kahvit, koska silloinhan joisi kaiken olemassa olevan kahvin". Luin kaksi ensimmäistä novellia, yht. 61 sivua.

Luettu 513 sivua

Klo 9-11

Luin vielä kaksi Koistisen novellia lisää ja olen nyt kokoelmassa sivulla 110. Mainiolta vaikuttaa! Laitoin kokoelman kuitenkin hetkeksi syrjään, koska halusin ehtiä lukumaratonin aikana aloittaa vielä jonkin kirjan hyllynlämmittäjä-pinosta.


Valikoin Anne Tylerin kirjan Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, koska se näytti melko ohuelta. No, kirjassa on 335 sivua hyvin pientä pränttiä. Ei parasta väsyneille silmilleni näin lukumaratonin kalkkiviivoilla. Aloitin Tylerin kirjaa 38 sivua. Takakannen mukaan kirjassa käsitellään perheen sisäisiä jännitteitä. Perheen äiti Pearl on kiinnostava hahmo: hän pitää suurena saavutuksena sitä, ettei kukaan, eivät edes lapset, hänen mielestään huomaa, että perheen kaupparatsuisä on muuttanut pysyvästi pois. Kirjan alussa Pearl on jo kuolinvuoteellaan, eli kirja kattaa pitkän ajan perheen elämästä.

Ehdin jatkaa lukemista vain klo 13 asti, sitten on pieni meno ja virallinen maratonaikani päättyy.

Luettu 590 sivua

Klo 11-13

Kiertelin vähän aikaa kurkkimassa, miten muiden maratonit ovat käynnistyneet. Jatkoin Anne Tylerin romaanin lukemista sivulle 77 asti. Maratonini saldoksi tuli kaiken kaikkiaan
  • Essi Kummun Hyvästi pojat -romaanin lukeminen loppuun (maratonin aikana 249 s.)
  • Marko Annalan Värityskirja-romaani (203 s.)
  • Olavi Koistisen novellikokoelmasta Mies joka laski miljardiin neljä novellia (110 s.)
  • Anne Tylerin Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa -romaanin aloitus (77 s.)
  • Yhteensä  639 s. 

torstai 15. kesäkuuta 2017

Dekkariviikko - Alan Bradley: Piiraan maku makea

En tosiaan päässyt puusta pitkälle. Ajatukseni olivat yhtä sekasotkua, kuin oljet heinäsuovassa. Minun pitäisi saada jonkinlainen katalysaattori, jotain sellaista mitä Gustav Kirchhoff löysi. Hän keksi, että jos tärkkelystä keittää vedessä, se pysyy tärkkelyksenä, mutta jos lisätään vain pari pisaraa rikkihappoa, tärkkelys muuttuu glukoosiksi. Tein kokeen kerran uskoakseni että asianlaita todella oli niin, ja niinhän se oli. Multa pysyy multana; tärkkelys muuttuu sokeriksi. Minulle oli avautunut pieni ikkunaluukku luomakuntaan.
 

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Alkuteos The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009
Suom. Maija Paavilainen
Bazar, 2014
Kuunneltu pääosin äänikirjana, kesto 11 h 29 min
Lukija Krista Putkonen-Örn
Agatha Christien kerrotaan aikanaan harmitelleen, että hän teki kummastakin kirjojensa päähenkilöistä, Hercule Poirotista ja Neiti Marplesta, niin iäkkäitä. Vaikka Christie kirjoitti heistä vuosikymmenten ajan, salapoliisit eivät voineet juuri vanheta, koska olivat jo valmiiksi eläkeikäisiä. Alan Bradley ei ole tehnyt samaa virhettä, vaan on kirjoittanut dekkarisarjansa päähenkilöksi Flavia de Lucen, joka on tässä sarjan avausosassa vasta 11-vuotias. Kirja sijoittuu pikkukylään 1950-luvun Englannissa, eli toi senkin vuoksi mieleen Christien teokset.

Flavia on nuorin kolmesta sisaresta, ja isosiskot ovat melko julmia ja piittaamattomia häntä kohtaan. Sisarusten äiti on kuollut, ja isä keskittyy enimmäkseen postimerkkeihin. Niinpä Flavia vetäytyy omaan rauhaansa, perintökartanon huoneeseen, jossa on hänen enonsa perua oleva huomattavan laaja kemistin välineistö ja tiedekirjasto. Flavia on erityisen kiinnostunut myrkyistä. Kemia ja englantilaiset postimerkit ovatkin asioita, joista kirjassa kerrotaan rikoksen selvittämisen ohessa huomattava määrä yksityiskohtia.

Kirjaan on silti pakko suhtautua kevyenä viihteenä, koska sellaiseksi se on tarkoitettu. Flavia nimittäin löytää kotikartanonsa Buckshawin puutarhasta ruumiin, ja murhasta epäiltynä pidätetään hänen isänsä. Silti Flavia suhtautuu rikoksen ratkaisemiseen kuin pelinä, jossa hän haluaa jatkuvasti askeleen edellä poliisia. (Vrt. normaali yksitoistavuotias, tai kuka tahansa normaali ihminen, joka olisi moisten tapahtumien jälkeen jokseenkin poissa tolaltaan.) Flavia onkin sangen etevä nuuskimaan tietoja, mutta joutuu toki rikosta ratkoessaan myös kiipeliin. (Kun sellaiset sanat kuin 'nuuskia' ja 'kiipeli' pujahtavat postaukseen, tietää, että on lukenut suloisen vanhahtavaan tyyliin kirjoitettua dekkaria.)

Flavia de Luce -dekkareita on suomennettu jo kuusi osaa, mutta minulle tämä oli ensikosketus sarjaan. Olettaisin, että pikkukylän henkilöistä ja Flavian omasta perheestä kerrotaan tulevissa osissa paljon lisää. Esimerkiksi äidin kuolemaan johtaneesta onnettomuudesta ei tässä osassa kerrottu paljon mitään, eli se jäi jossain määrin kiinnostamaan.

Kuuntelin pääosan kirjasta äänikirjana Storytelistä. Sovelluksessa on kätevä vaihtaa lennosta kuuntelemisen ja lukemisen välillä, joten loppupuolella myös luin kirjasta muutamia lukuja, koska sillä tavoin kirja eteni nopeammin. Kirjan kuuntelunopeuttakin olisi kyllä pystynyt säätämään, mutta nopeutettu ääni ei kuulostanut korvaani kovin miellyttävältä. En ole mikään äänikirjojen suurkuluttaja, mutta tällaiseen jokseenkin suoraviivaiseen kirjaan kuunteleminen sopi. Jos jatkan Storytelin käyttöä, seuraaviakin osia tulee ehkä kuunneltua. Vaikkapa jo lukumaratonilla.

Summa summarum: viehättävää ajankuvaa, nokkela päähenkilö ja suuremmitta kömpelyyksittä etenevä juoni. Aivan kelpo ajankulua kesäiltaan.


Lisää dekkariviikosta Yöpöydän kirjat -blogissa.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jones: Kotiinpaluu
Alkuteos The Outcast, 2008
Suom. Marianna Kurtto
Otava, 2016
361 s.
(kirjastolaina)
Sadie Jonesin Kotiinpaluu voitti viime vuoden Blogistanian Globalia -äänestyksen. Jos johonkin luotan, niin bloggarikavereiden joukkovoimaan, joten nostin teoksen lukulistalleni. Kirja tekikin vahvan vaikutuksen.

Jones taitaa juonenkehittelyn ja lukijan koukuttamisen. Teos alkaa hetkestä, jolloin 19-vuotias Lewis Aldridge vapautuu vankilasta. Sitten palataan ajassa 12 vuotta taaksepäin, toiseen kotiinpaluuseen eli siihen, kun Lewisin isä kotiutuu toisen maailmansodan jälkeen.

Näiden kahden kotiinpaluun välissä on tapahtunut paljon. Lewis on menettänyt äitinsä traagisesti. Isä, Gilbert, ei ole koskaan osannut puhua äidin kuolemasta, eikä mistään muustakaan. Minkäänlaisia tunteita ei perheessä myöskään osoiteta. Ei mitään tällaista, isä toteaa, kun yksityiskoulusta lomalle tuleva poika yrittää halata häntä. Lewis kasvaa ahdistuneeksi, sulkeutuneeksi ja epätasapainoiseksi nuoreksi mieheksi, joka on valmis epätoivoisiin tekoihin tunteakseen edes jotain.

Aldridgen perheen rinnalla kirjassa kerrotaan heidän naapureistaan Carmichaeleista. Perheessä on kulissit kunnossa, mutta niiden takana valtaa pitää hirviömäinen perheenisä Dicky. Niin perheen äiti kuin tyttäret Tamsin ja Kit ovat isän mielivallan ja väkivallan kohteena, mutta Kit on ainoa, joka pistää vastaan - ja kärsii siksi pahiten.

Jones rakentaa kuvan tekopyhästä pikkukaupungista, jossa mitään perheongelmia ei ole olemassa, koska niitä ei suostuta näkemään. Lewis ei ole äitinsä kuoleman jälkeen kokenut rakkautta tai hyväksyntää kenenkään taholta; päinvastoin hän on ollut hylkiö yhteisössään ennen kuin edes teki mitään pahaa. Jonkinlainen itseään toteuttava ennuste siis.

Kun hän katsoi tulevaisuuteen, häntä ei ollut olemassa. Hänelle ei ollut paikkaa. Hän oli haaksirikkoutunut. Ero nykyiseen oli se, että hän oli koko aiemman elämänsä ajan ajatellut että isä ja Dicky ja Alice ja Tamsin ja kaikki nuo maailmassa hyvin pärjäävät ihmiset eivät ole haaksirikkoutuneita, mutta nyt hän tiesi että he ovat. Näytti siltä kuin he kaikki eläisivät särkyneessä, pahassa maailmassa joka sopi heille täydellisesti. Paitsi Kit.

Kirjan alkuperäinen nimi The Outcast voisi olla suomeksi haaksirikkoutunut, kuten yllä olevassa lainauksessa, mutta myös hylkiö. Miten hylätyksi tulemisesta ja kaltoin kohtelemisesta voi selvitä? Voiko kokemaansa pahuutta olla ajattelematta, kuten Kit miettii: Hän olisi vahva ja hän kestäisi kaiken ja piilottaisi tunteensa ja olisi urhea. Urhea, muttei kunnossa. Voisiko kaksi hylkiötä rakastaa toisensa ehjiksi?

Jonesilta suomennettiin ensin hänen viimeisin romaaninsa Ehkä rakkaus oli totta (suom. 2015, alkuteos Fallout, 2014). Seuraavaksi suomennettiin tämä esikoisteos ja tänä vuonna saadaan suomennos vuonna 2012 ilmestyneestä romaanista Kutsumattomat vieraat. Kaikkiaan Jones on julkaissut tähän mennessä neljä romaania. Tämän kirjan perusteella kiinnostaa ehdottomasti tarttua myös Jonesin muihin kirjoihin.
_________________

Alkukesän kiireistä johtuen tuli lyhyt blogitauko ihan huomaamatta. Pari postausta on kuitenkin luonnoksina. Nyt on meneillään dekkariviikko, eli yksi postaus on tulossa siihenkin liittyen, ja lauantaina häämöttää  jo lukumaraton!