lauantai 12. tammikuuta 2019

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi, 2018
379 s.
(oma kirjaostos)
Tunnistatteko tunteen, että toisaalta toivoisi, että kirjailijat tarttuisivat niihin aiheisiin, jotka ovat juuri tällä hetkellä ajankohtaisia, mutta sitten kun sellaisia kirjoja julkaistaan, toteaakin, että on jo lukenut aiheesta niin paljon uutisia, ettei haluakaan enää pohtia sitä kaunokirjallisuuden kautta? Minulla oli se mielikuva, että Satu Vasantolan romaani En palaa takaisin koskaan, luulen liittyy ennen kaikkea vuoden 2015 pakolaiskriisiin, ja olin ajatellut, etten ehkä jaksa lukea tuosta teemasta juuri nyt. Osoittautui kuitenkin, että teos käsittelee pääasiassa ihan muita asioita, ja siitä tuli yksi viime aikojen parhaista lukukokemuksistani.

Vasantola oli lokakuussa Helsingin kirjamessuilla yksi niistä kirjailijoista, jotka olivat mukana Bonnierin järjestämällä bloggariaamiaisella. Vasantola työskentelee toimittajana Helsingin Sanomissa, ja olen pitänyt monista hänen kolumneistaan. Kirjamessujen haastattelussa hän nosti esiin luokkanousun kirjansa teemana: pienestä maaseutupitäjästä on sukunsa ensimmäisellä ylioppilaalla pitkä matka Helsinkiin yliopisto-opintoihin, sekä fyysisesti että henkisesti. Tämä jäi kiinnostamaan, koska itselläni on jossain määrin samantapainen tausta. 

"Maailmassa, johon ei ollut syntynyt, joutui jatkuvasti taistelemaan pärjäämisestään, miettimään mistä ja milloin muille paljastuisi, että oli päässyt varkain heidän luentosaleihinsa ja kuppiloihinsa. Ja kun sinne oli kerran hypännyt, paluu ei ollut mahdollista vaikka tahtoisikin. Palaajassa oli vierasta verta, kuka sellaista tahtoisi takaisin." (s. 216-217)

Luokkanousun kuvaamisen lisäksi vaikutuin kirjan sukutarinasta. Kirja lähtee liikkeelle nykyajasta, vuodesta 2017, kahdesta kuolemantapauksesta. Hiljalleen lukija viedään vuosikymmenten taakse. Vähä-Paavolan suvun matriarkka Martta pitää kurissa alkoholiin menevän miehensä Topin ja huolehtii samalla parhaansa mukaan niin lapsistaan, lapsenlapsistaan kuin lapsenlapsenlapsistaankin. Martan lapsista päähenkilöksi nousee eritoten Tapio, joka on tehnyt omat virheensä ja kokenut oman arpeuttavan tragediansa, ja niiden myötä hänestä on kasvanut vahvasti oikeudentuntoinen mies. Tapio on isähahmo sisarentyttärelleen Susannalle, joka ei saa tukea eikä turvaa kotoaan. 

Nykyhetkessä Susanna on valmis avaamaan kotinsa ovet pakolaisena Suomeen tulleelle Fatimalle ja tämän lapsille sekä auttamaan myös Fatiman veljeä. Tästä käynnistyy tapahtumaketju, joka jättää jäljet monen ihmisen elämään. Sitä valotetaan lukijalle aika hitaasti, koska välillä ollaan pitkiä aikoja menneessä. Siksi kirja toimii ehkä parhaiten, jos sen ehtii lukea aika nopeaan tahtiin. 

Kaikki kirjan kolme päähenkilöä, Susanna, Tapio ja Martta, ovat kokeneet kovia, mutta eivät silti ole kovettuneet vaan ovat valmiita auttamaan ja suojelemaan muita. He eivät silti ole mitään ylimaallisia puhtaita pulmusia, vaan kaikki ovat tehneet omat virheensäkin. Hahmot ovat siis uskottavia ja tapahtumat onnistuvat siksi koskettamaan. Kirjan teemat ovat toisaalta ajattomia, toisaalta myös hyvin kiinni tässä ajassa.

Kannattaa myös katsoa Yle Areenasta Flinkkilä & Tastula -ohjelman jakso (11.12.2018), jossa Satu Vasantola puhuu taustoistaan ja muun muassa isänsä sairaudesta, josta hän ei ollut aiemmin julkisuudessa puhunut.

Vasantolan esikoisromaani on luettu myös esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Amman lukuhetki, Kirjojen kuiskettaKirjakaapin kummitus, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Kirja hyllyssä. Useammassa tekstissä mainitaan siitä, että romaanissa on aika monenlaisia aineksia ja teemoja, ja se on tietysti totta. Taitaa myös olla esikoisromaanille aika tyypillistä? Joka tapauksessa itse nautin tästä kirjasta paljon ja toivon, että Vasantola kirjoittaa lisää. 

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vaatimaton kooste vuoden 2018 runohaasteesta


Aioin alkuvuodesta olla mukana Reader, why did I marry him -blogin Ompun julkaisemassa Runo18-haasteessa. Haastoin itseni lukemaan vähintään viisi runokokoelmaa. Vuosi lipui ohi (tai kuvaavampaa olisi sanoa, että vuosi pyöritti ja höykytti ihan kunnolla), ja on aika todeta, että tämä tavoite ei ihan täysin täyttynyt.

Blogiini kirjoitin vuoden aikana kahdesta runoteoksesta: Pauli Tapion kokoelmasta Varpuset ja aika (Poesia, 2017) ja Riika Ruottisen kokoelmasta Unestani heräsin (omakustanne, 2018).

Kesällä luin myös Lauri Viidan runoista kootun teoksen Ne runot, jotka jäivät (WSOY, 2016), jossa on julkaistu hänen kokoelmiensa ulkopuolelle jääneitä runoja. En kirjoittanut siitä, mutta luin sitä tavallaan isäni muistoksi. Isä osasi ulkoa ainakin yhden Viidan runon (nimeltään Johtaja). Tästä mainitsemastani kokoelmasta löytyy esimerkiksi runo, jota aina silloin tällöin näkee kuolinilmoituksissa ja joka päättyy säkeisiin Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.

Kesäisen surun keskellä luin myös Eeva Kilven päiväkirjamerkinnöistään koostaman teoksen Kuolinsiivous (WSOY, 2012). Se ei ole varsinainen runokokoelma mutta ansaitsee silti tulla mainituksi ihan vain siksi, että se oli lohdullista luettavaa: tarkkanäköisiä, viisaita, lempeitäkin ajatuksia esimerkiksi vanhenemisesta, elämän rajallisuudesta ja maailman muuttumisesta. Teoksessa on myös joitakin runoja, esimerkiksi eräs hyvin merkitykselliseltä tuntunut, joka alkaa näin:

On lohtu:
edesmenneillä ei ole surua,
surua kantavat jälkeenjääneet.

On muisto:
me tiedämme millaisia he olivat,
nämä maahan palanneet
hautakivien alla. 

On kaipaus:
jokainen ihminen elää kaipauksena 
kahden sukupolven ajan,
jotkut kolmen.

Selailin ja lueskelin kesän ja syksyn aikana muitakin runoteoksia, esimerkiksi Helena Anhavaa, Sirkka Turkkaa ja Pertti Niemistä. Runoissa on voimaa ja punnittuja ajatuksia, ja haluaisin kyllä edelleen tuoda runoutta enemmänkin blogiini.

Runo18 -haasteeseen kuuluu myös seuraava Ompun asettama "ehto": "Haasteen päätteeksi jokainen julkaisee 'oman' runon, joka muodostetaan luettujen runokokoelmien nimistä ja jota kukin voi halutessaan täydentää omilla sanoillaan. Luettujen runokokoelmien nimet tulee kuitenkin erottaa selvästi kokonaisuudesta esimerkiksi lihavoimalla tai kursivoimalla."

Eli yritetään nyt sitten. Lukemieni runoteosten nimet on lihavoitu kokonaisuudesta. Kiitos Ompulle haasteesta ja tästä reunaehdosta. Enpä ole aikoihin runoillut, saati sitten antanut hengentuotettani kenenkään luettavaksi.


Kuolinsiivous

Unestani heräsin
taas
lapsuusmaisemissa

Ne runot, 
jotka jäivät
lohduttavat
herättävät unohdetut

Katsokaa taivaan lintuja
varpuset

        ja
           aika

minulla on tarpeeksi
kaikkea

lauantai 29. joulukuuta 2018

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (Napoli-sarjan osa 4)

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina
Alkuteos Storia della bambina perduta, 2014
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2018
512 s.
(oma kirjaostos)

Elena Ferranten neliosainen Napoli-sarja päättyy Kadonneen lapsen tarinaan (alkuteos 2014, suomennettu 2018). Teoksen alaotsikkona on Kypsyys - Vanhuus. Ystävykset Elena ja Lila ovat tässä elämänvaiheessa jälleen enemmän yhdessä kuin kolmannessa osassa, jossa Elena oli enimmäkseen Firenzessä Pietron vaimona. Tässä osassa Elena palaa pitkäksi ajaksi asumaan Napoliin, ja häntä ja Lilaa yhdistää myös se, että molemmat odottavat lasta yhtä aikaa. Helpot tai vaivattomat ystävysten välit eivät edelleenkään ole.

Vaikka Elena luo vuosikymmenten mittaisen uran kirjailijana, hän kokee yhä jonkinlaista alemmuutta Lilaan verrattuna. Kenties tuo tunne on hänelle jonkinlainen välttämätön polttoaine. Elena kipuilee siis vieläkin suhteestaan Lilaan, ja keskeistä on myös suhde Ninoon. Miksi Elena voi puhua ja kirjoittaa naisten oikeuksista ja asemasta, mutta tyytyy omassa rakkauselämässään pitkän aikaa olemaan omahyväisen ja itseriittoisen Ninon kynnysmattona? Tätä kysymystä hän pohtii itsekin.

Sarjan viimeinen osa kattaa tapahtumia 1970-luvun lopulta 2000-luvun alkuun. Välillä hypätään pitkästikin eteenpäin, mutta palataan sitten valottamaan väliin jääneitä tapahtumia. Kirja piti varsin hyvin otteessaan, ja ennen kaikkea odotin tietysti sitä, että päästään siihen, mistä Loistava ystäväni alkoi: Lilan katoamiseen. Kirjasarja on siis kokonaisuutena hyvin rakennettu.

Monet asiat muuttuvat kirjan aikana niin Elenan ja Lilan elämässä kuin Napolissa ja koko Italiassakin. Tietyt asiat tuntuvat silti pysyvän: viranomaisiin ei ole luottamista, vaan asiat halutaan hoitaa suoraan perheiden ja sukujen välillä. Elena haluaa uskoa, että pystyisi vaikuttamaan myös kirjoittamisellaan: Kirjoittamisen tarkoituksena on tehdä pahaa niille, jotka haluavat tehdä pahaa muille. Pitää vahingoittaa sanoilla niitä, jotka vahingoittavat nyrkeillä ja potkuilla ja kuolettavilla aseilla. Usein - ja varsinkin vanhemmiten - pessimismi kuitenkin valtaa Elenan: hänen mukaansa hänen kotikaupunkinsa Napoli on malliesimerkki siitä, että historia ei johda mihinkään parempaan, vaan "unelma rajattomasta kehityksestä on painajainen täynnä julmuutta ja kuolemaa". 

Erityisen kiinnostavaa tässä osassa minusta oli seurata Elenan tytärten varttumista samassa ympäristössä, jossa Elena ja Lila itse kasvoivat paria vuosikymmentä aiemmin. Kaiken kaikkiaan kirjasarja saa mielestäni arvoisensa päätöksen. Suosikeikseni jäävät silti sarjan kaksi ensimmäistä osaa, joissa kuvattiin Elenan ja Lilan lapsuutta ja nuoruutta.

Tämän vuoden Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 28, sanat ovat kirjan nimessä aakkosjärjestyksessä.

Muissa blogeissa Ferrantea on luettu edellisten osien tapaan ahkerasti, ja poimin tähän muutaman linkin. Kirjaluotsi kaipaa jo nyt takaisin Elenan ja Lilan maailmaan. Leena Lumi ylistää, että Ferrante viiltää itsensä lukijan ihon lävitse. Luettua elämää -blogin Elina ihailee Ferrantea naisten elämän koko kirjon kuvaajana. Mitä luimme kerran -blogissa kirjasarja on nimetty tulevaisuuden klassikoksi. Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja on koukuttunut Napoli-sarjaan hitaasti mutta varmasti, ja postauksessa on kurkistettu myös HBO:n tv-sarjaan. Se on ilman muuta omalla katselulistallanikin nyt kun koko kirjasarja on luettu. Kriittisiä äänenpainoja Ferrantea kohtaan en siis onnistu tämän päätösosan kohdalta löytämään - Ferrante on menestyksensä ansainnut.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Helmet-haasteeseen luettuja

Tähän kirjoitukseen olen koostanut muutamia lukemiani vuoden 2018 Helmet-haasteeseen sopivia kirjoja, joista ei ole erillistä postausta blogissani.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City 

Atena, 2018, 359 s., kirjastolaina.


Hanna meinaa kuolla jo ennen syntymäänsä, koska hänen äitinsä on itsetuhoinen. Äidin masennus ja isän syöpä varjostavat kasvua muutenkin ankeassa lähiöympäristössä 1980-1990-lukujen Turussa. Teini-iässä kaikki tämä purkautuu holtittomana käytöksenä. Ympärillä olevat aikuisista ei ole hallitsemaan omaakaan elämäänsä, joten lapset ovat hyvin pitkälti oman onnensa nojassa.

Vallinkoski sanoittaa esikoisteoksessaan hienosti, miltä lapsesta tuntuu, kun kotioloista tai omista tunteista ei voi puhua kenenkään kanssa - niille ei ole sanoja ja vaikka olisi, ei ole ketään  aikuista, jolle puhuisi tai jota kiinnostaisi. Niinpä lapset määrittelevät maailmansa ja sen säännöt itse ja yrittävät selvitä kuka milläkin keinolla. Teoksen lopussa vaikuttaa, että Hannan keinoksi voisi tulla nimenomaan kieli: Halusin käpertyä kirjainten katveeseen. Keksiä kielen, jossa olisi sanoja Pernossa tapahtuville asioille eikä vain niille jotka tapahtuivat paikoissa, joiden olemassaoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Minun kieleni piirtäisi ääriviivat niille, jotka olivat onteloita ainemassassa. Reikiä emmental-juustossa. Jotka kömpivät kellareista ja pohjakerroksista vain huomatakseen, että valo oli siirtynyt taas muutamaa kerrosta korkeammalle. 

Sijoitan kirjan haastekohtaan 4, Kirjan nimessä on jokin paikka. Teos sopisi jäljellä olevista kohdista myös kohtaan 5, Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyin, tai kohtaan 47, Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Anne B. Ragde: Elämänrakentajat

Tammi, 2018. Alkuteos Liebhaberne, 2017. Suom. Katriina Huttunen. Luettu/kuunneltu Storytelistä. Äänikirjan lukijana Mervi Takatalo.

Tänä vuonna suomennettu Elämänrakentajat on viides osa Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjasta. Kirja jatkaa suoraan siitä, mihin neljäs osa jäi. Torunn on päättänyt pysyä perimällään Neshovin tilalla ja pistää sitä kovaa vauhtia uuteen uskoon. Hän ei suinkaan aio olla maatilan emäntä, vaan elannon voisi tarjota Margido-sedän hautaustoimisto. Kirjassa kuvataankin paljon hautaustoimiston työtä, ruumiiden käsittelyä ja muita yksityiskohtia. Kirjan henkilöt pohtivat työnsä tai elämäntilanteensa vuoksi paljon kuolemaa ja sitä, millä ehdoilla elämä pitäisi elää.

Torunnin välit toiseen setään, Tanskassa asuvaan Erlendiin, ovat etäiset, koska kumpikaan ei osaa ottaa toiseen yhteyttä aiemmin tapahtuneen välirikon jälkeen. Erlendin elämään haastetta puolestaan tuo oma remonttiprojekti sekä puoliso Krummen elämäntaparemontti. Erlendin osuus jää kirjassa vähän irralliseksi ja hänelle tapahtuu henkilöistä kaikista vähiten.

Jos on lukenut kirjasarjan alusta asti, lukija on ehkä iloinen, että tässä osassa kerrotaan lopultakin enemmän Torunnin isoisäkseen kutsuman Tormodin nuoruudesta, josta sarjassa on aiemmin vihjailtu ja valotettu sitä vain lyhyesti. Jollain tavoin ympyrä siis sulkeutuu. Silti kirjasta jää sellainen olo, että henkilöiden tarina ei ole vielä loppuun saneltu, vaan ehkä heistä kuullaan vielä. Sarjan parissa on ollut helppo viihtyä, vaikka teemat eivät ole aina ihan kevyitä.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 40 eli Kirjassa on lemmikkieläin, koska Torunnin Anna-koira tuo kovasti iloa niin hänen kuin Tormodinkin elämään. Haasteestani on näköjään löytynyt paikat kaikille Ragden Berliininpoppelit-sarjan kirjoille - olen tosiaan lukenut kaikki viisi tänä vuonna.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Tammi, 2016. Suom. Antti Valkama. Japanink. alkuteos Hakase no Aishita Sûshiki, 2003. Kirjastolaina. 286 s.

Valitsimme tämän pari vuotta sitten suomennetun japanilaisen teoksen lukupiirikirjaksemme yhden jäsenen suosituksesta. Koska hän on kirjastoihminen, voin siis sijoittaa kirjan Helmet-haasteessani kohtaan "kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja". Kirjaa suosittelevat myös esimerkiksi Keski-kirjastot, jotka ovat nostaneet sen aikuisten lukudiplomilistalleen kohtaan "Ihmeellisiä ihmisiä".

Kirjan kuvaama professori on tosiaan aika ihmeellinen ihminen. Hän on onnettomuuden seurauksena saanut aivovaurion ja menettänyt osittain muistinsa siten, että uudet asiat ja henkilöt säilyvät hänen lähimuistissaan ainoastaan 80 minuuttia. Professori kompensoi muistiaan kiinnittämällä vaatteisiinsa muistilappuja. Silti joka päivä hänen on aloitettava alusta taloudenhoitajaansa tutustuminen. Taloudenhoitajat eivät olekaan pestissä pitkään viihtyneet, mutta tämänkertainen tapaus tahtoo olla poikkeus. Hän kiintyy professoriin ilmeisen vilpittömästi, eikä vähiten siksi, että professori osoittaa puolestaan suurta kiinnostusta ja lämpöä hänen pojalleen, jota kutsuu tämän pään muodon vuoksi Juureksi (tasainen päälaki muistuttaa neliöjuurta).

Vaikka professorin lähimuisti on mennyt, hän on kuitenkin edelleen taitava erikoisalallaan eli matematiikassa. Hän viettää päivät ratkoen eri lehtien matemaattisia ongelmia ja saa niistä rahapalkkioita. Professori saa myös taloudenhoitajan ja tämän pojan matematiikan kauneuden pauloihin - sekä kieltämättä myös ajoittain lukijan. Kirjassa ei tapahdu paljoa, vaan ennen kaikkea sen vähäeleisessä tarinassa korostuu toisesta huolehtiminen ja välittäminen ja ihmisarvo. Siksi se ehkä onkin myynyt miljoonia Japanissa.

Minä, joka nälän kiusaamana pesin toimiston lattioita ja samalla kannoin huolta Juuresta, tarvitsin niitä ikuisia totuuksia joista professori puhui. Minun täytyi saada tuntea, että näkyvää maailmaamme kannatteli toinen, näkymätön maailma. Majesteettisena pimeyden lävistävä, ilman leveyttä tai pinta-alaa äärettömiin jatkuva todellinen suora - siitä minä sain vähäisen rauhani ja lohtuni.

tiistai 30. lokakuuta 2018

Kirjamessutunnelmia 2018

Sami Toivonen ja Aino Havukainen (vasemmalla myös pieni fani).
Helsingin kirjamessut saavutti tänä vuonna uuden yleisöennätyksen. 85 600 kävijän joukossa oli myös tämä kirjabloggari sekä messuilla ensi kertaa vieraillut ekaluokkalaiseni.

Perjantai kului messuilla tyttäreni ehdoilla. Suuntasimme ensin kuuntelemaan Aino Havukaisen ja Sami Toivosen haastattelua ja sen jälkeen haimme signeerauksen ostamaamme Veera-kirjaan (se kun on ainoa heidän lastenkirjansa, jota emme ole vielä lukeneet). Sami Toivonen piirsi pienen kuvan jokaiseen signeeraukseen - ihailtavaa paneutumista!

Lounaan jälkeen vietimme aikaa messujen uudistuneella lasten alueella. Lapsille suunnattu ohjelma saa minulta kaikin puolin kiitosta: alue oli viihtyisä, ohjelma oli toiminnallista ja monipuolista. Mukana yhteistyökumppanina oli myös Pikku Kakkonen, jonka konserttien tuttujen laulujen parissa viihtyivät monenikäiset lapset. Ehdimme tehdä myös ostoksia, joista kuva alla.

Kirjamessuostoksia ekaluokkalaiselle (Tarinoita suomalaisista tytöistä pyysin arvostelukappaleeksi).
Lauantain vietin messuilla ennen muuta kirjabloggarin roolissa. Aamu alkoi Bonnierin järjestämällä aamiaisella, jossa haastateltiin Anja Snellmania, Antti Heikkistä, Satu Vasantolaa, Veera Niemistä ja Liina Putkosta. Kirjailijakattaus oli siis monipuolinen. Kiinnostavin minusta oli Satu Vasantolan haastattelu, koska minulla on ollut hänen romaanistaan En palaa takaisin koskaan, luulen sellainen kuva, että maahanmuutto on siinä keskeisin teema. Vasantola puhui haastattelussa siitä, kuinka romaanissa omaelämäkerrallista ainesta on kokemus luokkahypystä: miltä tuntuu olla perheen ensimmäinen korkeakoulutettu. Tämä teema resonoi minussa vahvasti, ja kävinkin ostamassa kirjan saman tien haastattelun jälkeen.

Jännä yksityiskohta aamiaisen haastatteluissa oli, että kaikilta kirjailijoilta kysyttiin vinkkejä kirjan kirjoittamiseen. Toki kirjabloggarit kirjoittavat, mutta mielenkiintoinen olettamus, että nimenomaan kirjan kirjoittaminen olisi monen haaveissa. Minusta kiinnostavampaa olisi ollut kysyä esimerkiksi kirjailijoiden suhteesta palautteeseen ja kritiikkiin, kenties jopa ihan suoraan kysyä kirjablogien merkityksestä. Tilaisuudesta sain kaksi hienoa kirjaa: WSOY:n juhlapainoksen Minna Canthin Työmiehen vaimosta ja Tammen juhlapainoksen Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinasta. Jälkimmäistä en olekaan lukenut.

Keskipäivällä seurasin Kallio-lavan ohjelmaa, jossa haastateltiin ensin Salla Simukkaa ja sitten oli todella kiinnostava paneelikeskustelu nuorten mielenterveydestä. Kallion lukiolaiset ovat taitavia ja rohkeita haastattelijoita, ja ohjelma oli erittäin hyvin suunniteltua. Paneelikeskustelu ja monia muita messujen ohjelmia on katsottavissa Yle Areenassa.


Iltapäivällä kävin vielä kuuntelemassa S&S:n kirjailijoita ja hakemassa muutaman arvostelukappaleen kiinnostavista kirjoista. Näistä lisää myöhemmin.

Sabine Forsblom on kirjoittanut kolme romaania, joista uusin, Betinka, on myös suomennettu. Kuvassa hänen lisäkseen Lasitehdas-kirjan kirjoittanut Katja Lahti, Ranskasta kirjoittanut toimittaja Annastiina Heikkilä ja sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen S&S:n markkinointipäällikkö Johanna Forssin haastattelussa.


Lisää messusaalista: ostoksia, lahjoja ja arvostelukappaleita.
Ehkä ensi vuonna ehdin viettää messuilla enemmän aikaa ja tavata enemmän esimerkiksi muita bloggareita, mutta hyvä mieli jäi tämänkinvuotisista messuista. Hieno tapahtuma, kerta kaikkiaan. Useamman kerran mielessä vilahti ajatus, että nämä kaikki tuhannet ihmiset ovat täällä tosiaankin kirjojen takia. Mikään ei voisi lämmittää sydäntäni enempää.


Sain messuille bloggaripassin. Kiitos siitä messujärjestäjälle. 

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Kaksi tuoretta novellikokoelmaa

Kuva kustantajan sivulta.

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama nuortennovellikokoelma Tusina pyrkii tarjoamaan yksissä kansissa katsauksen siihen, mitä kaikkea novelli voi olla. Kaikille kokoelmaan mukaan kutsutuille kirjailijoille on annettu ohjeeksi, että novellin pitää jolloin tavoin koskettaa nuoren ihmisen maailmaa. Lisäksi jokaiselle on esitetty jokin toinen toive: kirjoittaisitko romantiikkaa, seikkailua, kauhua... Lisäksi muutamissa novelleissa on rakenteellisia kokeiluja: on esimerkiksi pelkästä dialogista koostuva novelli sekä novelli, jossa on useita näkökulmia.

Novelleja on siis yhteensä 12, pidempiä ja lyhyempiä, kaikki eri kirjailijoilta. Näin pari kuukautta kokoelman lukemisen jälkeen muistan parhaiten Hannu Luntialan ja Anneli Kannon tekstit. Luntialan iskevä, vain kahden sivun pituinen novelli ”Kunnian ja omantunnon kautta” aloittaa kokoelman. Kannon novelli ”Eväät” vie lukijat vuoteen 1918 ja kertoo tarinan tytöstä, jolle on annettu vastuullinen tehtävä hoidettavakseen. Myös Magdalena Hain novelli "Elisan huone" jäi mieleen, mutta sitä olisi voinut ehkä hiukan lyhentääkin, jotta teho säilyisi. Novelli koostuu nettiin kirjoitetusta kummitusjutusta ja sen kommenteista, jotka täydentävät toisiaan.

Novelleissa on monenlaisia näkökulmia nuorten maailmaan: ystävyyttä, romantiikkaa, huomionhakuisuutta, perhesuhteita ja paljon muuta. Parasta kohderyhmää useimmille kokoelman novelleille lienevät yläkouluikäiset, mutta joitakin näistä voisi kokeilla myös lukiolaisten kanssa. Esim. Alexandra Salmelan Puu-novellia voisi käyttää esimerkkinä näkökulman vaihtumisesta. Mike Pohjolan "Mustavalkoinen tyttö" herättäisi varmasti myös ajatuksia esimerkiksi syrjinnästä ja erilaisuudesta, sopivan symbolisen tason kautta.

Kirjaan on saatavilla kustantajan sivulla oheismateriaali, jossa on jokaiseen novelliin liittyvä pohdintatehtävä ja kokeileva tehtävä, jossa pääsee kirjoittamaan itse.

Tusinan ovat lukeneet myös ainakin Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat ja Lastenkirjahylly.

Tusina. Novelleja
Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen
Art House, 2018
188 s.
(oma kirjaostos)

Kirjaston kirjasta ei saa kaunista kuvaa, koska kääntökirjan toiseen kanteen on lätkäisty lainauskoodi. Kuva lainattu kustantajan kuvapankista, josta taas harmikseni ei löytynyt kummastakin kannesta kokonaista kuvaa.
Salla Simukan Sytytä valot! / Sammuta valot! -kokoelmassa on 20 novellia, kymmenen kummallakin puolella. Sytytä valot! -osiossa luvataan olevan kauniita ja herkkiä tarinoita, Sammuta valot! -puolella taas hätkähdyttäviä ja pelottavia.

Parhaiten kokoelma toimii ehkä niin, että lukija hiukan jumppaa ja kääntää kokoelman aina toisin päin yhden novellin luettuaan. Samannumeroiset tekstit nimittäin osin liittyvät yhteen, eivät tosin kaikki. On makuasia, kumman haluaa lukea ensin, kauniin vai karmivan tarinan.

Liekö lukijan iästä vai mielentilasta kiinni, että minuun vetosivat enemmän pimeämmän puolen tarinat. Erityisesti mieleen jäivät ahdistavia perhetilanteita käsittelevät novellit "Osuma" ja "Välähdyksiä". Osuma-novellin poika elää isänsä kanssa. Äiti on jättänyt perheen eikä isää tunnu kiinnostavan, mitä poika tekee. Paljon paremmin ei tunnu menevän naapurintytölläkään, jota poika salaa tiirailee.Välähdyksiä-novellin tytön ja äidin elämää puolestaan hallitsee isä, jonka oikkujen mukaan koko perheen on elettävä. Novelli vie lukijan tilanteeseen, jossa tyttöä kuulustellaan kotoa löytyneistä tavaroista: onko hän sortunut varastamaan? Kokoelman valoisalla puolella näissä kohdissa olevat novellit eivät suoranaisesti liity samoihin henkilöihin, ainakaan sitä ei suoraan voi päätellä, eli jää lukijan pohdittavaksi, miten henkilöille käy.

Muutamat kokoelman novelleista kuitenkin ovat selkeästi kaksi versiota samasta tarinasta, joko niin, että versiot täydentävät toisiaan tai ovat ikään kuin vaihtoehtoisia. Valoisalla puolella oleva "Näytän sinulle miten lennetään" ja pimeän puolen novelleista "Kengät" kertovat sisäoppilaitoksessa opiskelevasta Ellenistä, joka on rakastunut toiseen tyttöön ja jota sen vuoksi rangaistaan. "Kengät" on kerrottu Ellenin siskon näkökulmasta, ja "Näytän sinulle miten lennetään" on Ellenin omasta näkökulmasta. Samoin novellit "Kutsu" ja "Viesti" täydentävät toisiaan ja kertovat rakkaustarinan kahdesta eri näkökulmasta. Pimeän puolen versio tuo siihen kauhumausteen, jota ei valoisan puolen tarinasta voisi ollenkaan päätellä. Kokoelman päättävät Koru-nimiset novellit ovat puolestaan loppua lukuun ottamatta samanlaiset.

Voisin hyvinkin käyttää monia tämänkin kokoelman novelleista opetuksessa. Aika monien novellien loput jäävät avoimiksi ja lukijalle jää niissä pohdittavaa, eli teksteistä voisi syntyä keskustelua lukiolaistenkin kanssa. Kirja on nopealukuinen ja herättää monenlaisia tunteita, karmivia ja kauniita, eli sinänsä suosittelen tätä kaikille muillekin kuin opettajille tai koululaisille.

Tähänkin kirjaan on ladattava tehtäväpaketti, jonka kirjailija on laatinut.

Simukan kokoelma on luettu myös ainakin näissä blogeissa: Luetaanko tämä?Yöpöydän kirjatKirsin kirjanurkka ja Kirjapöllön huhuiluja.

Salla Simukka: Sytytä valot! Sammuta valot!
Tammi, 2018
66 + 77 s.
(kirjastolaina, mutta aikomus hankkia omaan hyllyyn)

________________________
Kumpi tahansa kirjoista sopii Helmet-haasteessa kohtaan 25, novellikokoelma, ja toiselle kirjalle minulla ei olekaan sopivaa kohtaa jäljellä.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Riika Ruottinen: Unestani heräsin

Riika Ruottinen: Unestani heräsin. Runoja aitojen väleistä
Omakustannekirja, 2018
82 s.
(oma kirjaostos)

Riika Ruottisen omakustannerunokirja on kaunis niin ulkoisesti kuin sisällöltäänkin. Takakannessa kuvataan, että teos on runokokoelma "ihmisen oikeudesta hengittämiseen". Siitä monessa kokoelman runossa kai onkin kysymys. On oikeus tuntea kipua ja tuskaa, vaikka kaikki olisi päällisin puolin tai muiden näkökulmasta hyvin (mikä on/ kun ei aikuisten elämää kestä). On oikeus turhautua ihmisiin, pinnalliseen some-elämään, ohjelmoituihin hymyihin ja statuspäivitysten sydäntykkäyksiin. Pidin paljon esimerkiksi kokoelman runosta #designforlife, jossa elämä tiivistyy siihen, millaisin hashtageja ja nokkelia päivityksiä siitä saa muokattua. (Ja samalla mietin, kuinka itsekin joskus kirjoitan jotain mukanokkelaa sellaisena päivänä, kun oikeasti tekisi mieli huutaa, että olen ihan helkkarin väsynyt ihmisraunio. Ehkä ensi kerralla huudankin.) 

On oikeus pysähtyä ja havaita kauneutta vaikkapa sitten iltataivaassa maidonhakureissulla tai kerrostalon ikkunoista heijastuvassa auringonnousussa samalla kun valvoo pistokoetta. On myös oikeus olla hyödytön, vaikka kuinka kysellään, Mihin asti se sopimuksesi nyt olikaan ja oletko löytänyt tarkoituksesi/ tästä yhteisesti sovitusta piiristä?

Kirjan runoista minua koskettaa myös esimerkiksi runo nimeltä Sammalpehmeää, josta lainaan tähän pari katkelmaa:

Istun ainokaiseni kanssa metsän laidassa.
Seuraamme kun tekevät tuloaan 
toiset
      kolmannet
           neljännet.
Se on aina yhtä ihmeellistä,
               ja joka kerta vähän horjahdan.

/--/

Vieressäni on kaksikymmentäyksi kiloa
tähtien pauhua,
suupielet sinisinä
etsii variksenmustikkaa ärrä kurkussa.

Tämä yhden kertotaulu
yhtä lailla ääretön.

En ehkä olisi törmännyt Riikan runoihin, ellei Riika olisi opiskelukaverini jostain vuosituhannen alkuhämäristä. Uskon, että riippumatta siitä, onko runojen kirjoittaja minulle jossain määrin tuttu, pitäisin teksteistä joka tapauksessa. Ostin kirjan itse, eli postauksessa ei myöskään ole kyse maksetusta mainoksesta. (Tämä lienee syytä selventää, koska joskus törmää ajatukseen, että kirjablogin pitämisestä tienaisi jotain.) Riikan runoja löytyy muuten myös hänen blogistaan.