Olin opiskellut lapsen kasvattamista yksin jo vuosia, eikä se ollut minulle vieläkään helppoa, en ollut niitä jotka osaavat tehdä ruokaa ja vastata yksinkertaiseen kysymykseen yhtä aikaa, ja eksyin liikennevaloissa yhä Fiestallani, koska liikennemerkkejä oli ripoteltu sekavasti ja ennakoimattomasti aivan kaikkialle, eikä mikään reittisuunnitelmani ikinä pitänyt paikkaansa, vaikka kysymys oli kotikaupungistani. Samoin oli ollut myös elämäni suhteen.
 |
| Essi Kummu: Hyvästi pojat Tammi, 2017 314 s. (kirjastolaina) |
Lasteni tarinan vuoksi kiinnostuin myös Kummun uudesta kirjasta Hyvästi pojat. Kirja jatkaa autofiktiivistä kirjoittamistapaa, mutta on täysin itsenäinen teos. Kirjassa kertojan lapset ovat teini-ikäisiä, ja hän on eronnut lasten isästä jo vuosia sitten. Kirjailija tekee tiliä menneistä suhteistaan, potentiaalisista kumppaneista, joiden kanssa asiat eivät kuitenkaan sujuneet. Kehyksenä on se, että hän on rakastunut naimisissa olevaan naiseen ja ymmärtää, että on aika sanoa hyvästit pojille. Kirjan tyyli on terävämpi ja humoristisempi kuin Lasteni tarinan.
Kirja kertoo kuitenkin muustakin kuin miehistä tai pojista, itse asiassa paljon enemmän ja kiinnostavammin. Erityisesti minussa herättivät tunteita kohdat, joissa kuvattiin, millaista on olla kahden varhaisteini- tai teini-ikäisen tytön vanhempi. Vanhempi lapsista on oikukkaampi eikä anna edes koskettaa itseään muuten kuin kerran aamulla puoliunessa sallii pienen suukon ohimolleen, toinen taas seurankipeä, mikä vaatii äidiltä jatkuvaa ponnistelua. Varsinkin vanhemman tyttären kanssa kirjailija on napit vastakkain - kenties siksi, että tämä muistuttaa häntä itseään?
--hänen tunne-elämänsä mittakaava ei ollut normaali, siitä puuttui perspektiivi, se oli täysin suhteeton eli hän mitä todennäköisimmin päätyisi taiteilijaksi, mikä taas tarkoitti sitä että kaikki minun tekoni tulisivat elämään ikuisuuden, tai jos eivät ihan niin pitkään, niin ainakin syksystä jouluun.
Tyttären kanssa voimia koetellessa eivät paljon auta Raisa Cacciatoren "aggression portaat", vaan helpottavammalta vaihtoehdolta tuntuu vaikkapa väestönsuojaan pakeneminen. Sitten taas toisessa hetkessä, kun vaikkapa silittää lentomatkaa jännittävän lapsen hiuksia, kirjailija muistaa, että vanhemmuudessa on myös antoisia hetkiä, jolloin hän osaa nauttia siitä, että häntä tarvitaan.
Lisäksi kirja kuvaa kirjailijantyötä. Kirjailija työstää käsikirjoitusta tanssiesitykseen ja yrittää myös kirjoittaa romaania, joka ei etene. On sen sijaan kirjoitettava siitä, mikä vaatii päästä paperille, ja siitä on siis syntynyt tämä kirja. Kirja, joka antaa lähes nelikymppiselle naiselle olla sellainen kuin mikä hänestä on tullut. Kirjailija kuvaa, kuinka antautuu kirjoittamiselle, sen sijaan, että odottaisi sanojen antautuvan hänelle. Tulos on on rosoinen ja ehkä hiukan hajanainenkin kirja, mutta kovin todentuntuinen. Minulle tämä kirja jäi silti vähän vieraammaksi kuin Lasteni tarina, mutta hyvä lukukokemus silti.
En huomannut, että kirjasta olisi vielä muita bloggauksia kuin Annelin lukuvinkit -blogissa. Anneli kuvaa Kummun tekstiä suorasukaiseksi ja hauskaksi ja luonnehtii tämän kirjoittavan "knausgårdilaisessa hengessä". Minua hiukan häiritsee se, että kaiken autofiktion kohdalla puhutaan Knausgårdista, koska niin moni muukin on kirjoittanut vastaavantyylistä kirjallisuutta. (Otetaan nyt esimerkiksi Pirkko Saisio, joka on kirjoittanut vuosina 1998–2003 trilogian "fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio" (Ks. Kirjasampo).)
Mielestäni lopulta ei ole juurikaan väliä sillä, missä määrin Kummu kertoo suoraan omasta elämästään. (Muuta kuin että bloggarille se aiheuttaa haastetta - pitäisikö puhua kertojasta, voiko puhua kirjailijasta viitaten kirjassa kirjoittavaan henkilöön, ei suoraan Kummuun.) Tieteen termipankissa määritellään, että autofiktiossa omaelämäkerrallinen aines sekoittuu sepitteelliseen ainekseen. "Sepitteellisyyden asteen epäselvyyden vuoksi omaelämäkerrallinen subjekti jää epävakaaksi", termipankissa väitetään, mutta en nyt sanoisi ihan näinkään. Loppujen lopuksi olen kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, mitä ajatuksia ja tunteita kirja minussa herättää kuin että yrittäisin miettiä, missä määrin tirkistelen nyt Kummun, saati hänen lastensa, oikeaan elämään.
