Blogini on viettänyt hiljaiseloa. Instatililläni (@hannaon) olen lukemisistani maininnut, mutta blogipostauksen kirjoittaminen on tuntunut jotenkin ylitsepääsemättömältä. En ole siitä sen kummemmin stressannut, kun kuitenkin jaksan lukea, eli kyse on vain bloggausjumista. Nyt kuitenkin halusin sanoa muutamasta kirjasta sanasen.
Kesäloman alkajaisiksi olen lukenut kolme romaania, joista kaikkia yhdistää se, että ihmissuhteet ovat niissä keskeisellä sijalla. Sanoisin, että kaikki näistä ovat sopivan kevyttä ja nopealukuista kesäluettavaa, mutta antavat silti mahdollisesti – oman elämäntilanteen mukaan – myös pohtimisen aihetta.
Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava, 2018, 255 s. Mistä minulle: lainattu ystävältä.)
"Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista."
Kolme sisarusta, Iiris, Paula ja Elina, kokoontuvat kesän päätteeksi venetsialaisviikonloppuna perheen mökille. Mökin rakentanut isä on kuollut joitakin vuosia aiemmin, ja Paula haluaisi keskustella koko mökistä luopumisesta. Samalla on tarkoitus suunnitella Elinan häitä. Siskoista menevin, Iiris, ilmaantuu paikalle myöhässä, mustelma silmäkulmassa, eikä halua puhua tilanteestaan, saati sitten toteuttaa muiden suunnitelmia. Sen sijaan hän haluaa lähteä pikkupaikkakunnan venetsialaisjuhliin. Yhteinen viikonloppu on kuitenkin otollinen tilaisuus purkaa niin tämänhetkisiä kuin menneitäkin tuntoja.
Taina Latvala on taitava luomaan ihmiskuvia. Jokainen sisaruksista on oppinut omat selviytymiskeinonsa elämässä. Iiris juo, matkustelee eikä kiinny mihinkään. Paula taas elää kurinalaista, kuin ulkoa opeteltua elämää: "Paulan kanssa ei voinut sopia asioista, Paula ei koskaan pyytänyt eikä antanut anteeksi. Hän vain heräsi pirteänä uuteen aamuun ja söi päivittäisen verigreippinsä." Jollain tavoin herkin on siskoksista nuorin, Elina: "Hän pyrki aina säilyttämään ihmisten kasvot, vaikka niissä olisi jotakin rumaa." Elina ei haluaisi riitoja, mutta toisaalta hän on jokseenkin kyvytön tekemään päätöksiä. Tiivistunnelmainen kirja kuvaa, kuinka lähimmillekin ihmisille on joskus hankala kertoa kaikkea. Eikä se toki ole aina tarpeenkaan. Myös sitä voi pohtia, kuinka jonkun toisen elämästä ja valinnoista on helppo nähdä ja osoitella ongelmakohtia, samaan aikaan kuin omassa elämässä on monia sokeita pisteitä.
Olen lukenut Latvalan kirjoista aiemmin novellikokoelman
Ennen kuin kaikki muuttuu (2015). En tullut bloganneeksi siitä, mutta pidin paljon kokoelman monista novelleista ja siitä, kuinka ne kietoutuivat yhteen. Ehdottomasti siis kiinnostaa jatkossakin, mitä Latvala kirjoittaa.
Venetsialaisten tunnelmissa ovat viihtyneet minun lisäkseni esimerkiksi
Leena Lumi,
Kulttuuri kukoistaa,
Kannesta kanteen,
Kirjasähkökäyrä,
Kirjojen kuisketta ja
Tuijata. Kaikki heistä nostavat esiin juuri Latvalan taidokkaan, tunnelmia vaivattomasti kuvaavan kerronnan.
Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (Alkuteos Nei og atter nei, 2016. Suom. Sanna Manninen. Gummerus, 2019, 261 s. Mistä minulle: kirjastolaina.)
"Ingrid ja Jan koettivat pitää keskustelua yllä, mutta se oli vaikeaa, kun pojat jauhoivat mykkinä ruokaa, eivätkä he sitä paitsi osanneet itsekään enää puhua toisilleen, koska menneinä vuosina heidät oli keskeytetty niin usein."
Norjalaisen Nina Lykken ensimmäinen suomennettu romaani
Ei, ei ja vielä kerran ei on vilahdellut Instagramin kuvavirrassani useaan otteeseen kuluneen kevään ja alkukesän aikana. Kun luin, että kirja kertoo keski-ikäisestä naisesta, joka kokee epämääräistä tyytymättömyyttä niin perhe-elämäänsä kuin työhönsä opettajanakin, ajattelin, että tämä voisi hyvinkin olla minun kirjani.
Teos ei oikein täysin täyttänyt odotuksia. Ingrid, se elämäänsä kyllästynyt opettaja, on sinänsä kiinnostava hahmo. Miksi ihmeessä hän edelleen pesee parikymppisten poikiensa kalsareita ja harrastaa miehensä kanssa kerran viikossa seksiä pelkästä velvollisuudentunnosta? Ingrid kokee, että elämä ei ole tyydyttävää. Töissä hän ahdistuu niin, että joutuu useaan otteeseen päivän aikana menemään invavessaan, koska se on ainoa paikka, jossa saa hengittää rauhassa. Silti vaaditaan aviomiehen, Janin, uskottomuus, ennen kuin Ingrid saa kimmokkeen alkaa muuttamaan jämähtänyttä elämäänsä. Se on jotain sellaista, johon Ingrid ei ole osannut varautua.
"Ingrid oli aina kuvitellut, että jos joku häipyisi tai tekisi jotain arvaamatonta, se olisi hän. Ingrid oli muuttuja ja Jan vakio." Jotenkin minusta Ingridin hahmosta olisi voinut saada enemmänkin irti, ja kirja olisi voinut keskittyä enemmän vain häneen, mutta se olisi toinen tarina se.
Kirja kerrotaan osin myös Janin sekä kolmiodraaman kolmannen osapuolen, viisitoista vuotta nuoremman Hannen näkökulmasta. Jan on jokseenkin säälittävä hahmo, ja juuri hänessä tulee ilmi kirjan takakannessa mainostettu satiirisuus. Vaikka Jan saa näennäisesti asioita, joita haluaa, kuten ylennyksen ja nuoremman naisen, hän ei ole enää ensinkään varma, olisiko niitä edes kannattanut haluta. Jan välttelee luonnostaan hankalia tilanteita ja elää jotenkin siinä kuvitelmassa, että voisi saada pitää sekä avioliittonsa että suhteensa ilman, että mikään muuttuisi. Hanne taas on jonkinlainen sinkkuelämänaisen karikatyyri, joka on lähtenyt niin kaikista parisuhteistaan kuin asunnoistaankin sillä perusteella, että jokin pikkuasia on kasvanut elämää suuremmaksi, ja nyt yli kolmikymppisenä hän alkaa olla jo epätoivoinen, kun kaikki ympärillä ovat vakiintuneet. Suhde naimisissa olevaan esimieheen ei ehkä monesta tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta siinä tilanteessa, mutta Hanne on sen suhteen varsin päättäväinen, ja yllättäen Janista ei nousekaan esiin mitään niin raivostuttavaa, minkä varjolla tämän voisi jättää.
Ei, ei ja vielä kerran ei ei ehkä ollut ihan niin herkullinen satiiri, miksi sitä mainostetaan, mutta joka tapauksessa lukija voi viihtyä sen parissa ja tunnistaa kenties omia piirteitään jostakusta näistä kolmesta hahmosta – tai tuntea myötätuntoa heitä kohtaan.
Muissa blogeissa perusteellisempaa pohdintaa teoksesta esittävät esimerkiksi
Kirsin Book Club,
Kirjaluotsi sekä
Kirjakaapin kummitus. Näissä kolmessa postauksessa kirjasta on enimmäkseen pidetty.Ensimmäisestä postauksesta tuli mieleen, että tämä olisi varmasti hyvä valinta lukupiirikirjaksi (ainakin keski-ikäisten lukupiiriin). Eri ihmiset luultavasti kiinnittäisivät huomiota täysin eri asioihin ja asettuisivat eri henkilöiden puolelle tarinassa.
Mitä luimme kerran -blogissa yleisarvosanaksi teokselle puolestaan annetaan
blaah.
Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (Alkuteos Conversations with Friends, 2017. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2019, 289 s. Mistä minulle: kirjastolaina.)
Irlantilaisen Sally Rooneyn esikoisteos on jo kerennyt niittää mainetta ja palkintoja, ja se on toinen sellainen kirja, joka on vilahdellut somevirrassani kevään aikana tiuhaan tahtiin. Jos edellä esittelemäni teos oli kolmiodraama, niin tätä voisi tavallaan sanoa neliödraamaksi. Parikymppiset kirjallisuudenopiskelijat Frances ja Bobbi ovat aiemmin olleet suhteessa keskenään, mutta eronneet. Kirjan minäkertoja Frances on "sillä lailla kaikkiruokainen", Bobbi puolestaan on lesbo. He tutustuvat hieman heitä vanhempaan pariskuntaan Melissaan ja Nickiin. Melissa on valokuvaaja ja kirjailija, joka haluaa kirjoittaa lehteen henkilökuvan näistä lavarunoutta esittävistä nuorista naisista. Melissan mies Nick puolestaan on näyttelijä, johon Frances ihastuu ja ryhtyy suhteeseen tämän kanssa.
Kirja kuvaa muutaman kuukauden jaksoa Francesin elämästä. Hän on kovin neuroottinen tyyppi, hyvin tietoinen itsestään ja samaan aikaan varsin epävarma. Hänellä ei tunnu olevan kovin selkeää kuvaa siitä, kuka on tai millainen haluaa olla.
"Bobbi väitti, että minulla ei ollut 'oikeaa persoonallisuutta', mutta se oli kuulemma tarkoitettu kohteliaisuudeksi. Olin arviosta enimmäkseen samaa mieltä." Frances ei myöskään ehkä oikein ymmärrä, millaisen kuvan antaa itsestään muille, ja sekä Bobbi, Melissa että Nick toimivat hänelle jonkinlaisina peileinä, joiden kautta hän alkaa hahmottaa itseään.
Kirjan maailma ja keskustelut tuntuivat minusta aika kaukaisilta ja osin teennäisiltäkin. Kirjassa pohditaan paljon ihmissuhteita, monogamiaa, avioliittoa, rakkautta, sitoutumista ja vallankäyttöä. Jonkin verran puhutaan myös politiikkaa, ja henkilöt halutaan esittää kovin tiedostavina tyyppeinä, mikä tuntui aika tarpeettomalta.
"Ruokapöydässä kerroimme toisillemme kaikenlaista omasta elämästämme. Selitin, että haluan tuhota kapitalismin ja että maskuliinisuus on minusta henkilökohtaisesti painostavaa. Nick sanoi että oli 'periaatteessa' marxisti ja toivoi, etten tuomitse häntä siitä, että hän omisti talon." (En itse tunne ihmisiä, jotka keskustelevat näin, mutta kukaties se on tavallistakin "Dublinin kirjallisten piirien laitamilla", jonne kirjan liepeessä sen mainitaan sijoittuvan.)
Samaan aikaan Francesissa on myös jotain samastuttavaa, ja ehkä parikymppisenä olisin pitänyt tästä kirjasta enemmänkin. Kirjassa kuvataan jonkin verran myös Francesin suhdetta melko vähävaraiseen taustaansa ja hänen rahaongelmiaan, eli ei kirja sinänsä mitenkään elitistinen ole. Francesin terveydentila ja hänen isänsä alkoholismi pitävät kirjassa jonkinlaista jännitettä yllä, mutta onneksi kirjassa ei ole mitään päälleliimattua traagista loppua.
Ns. kaikki ovat lukeneet tämän kirjan (mikä ei tietenkään ole totta, mutta joskus kirjasomea seuratessa tuntuu siltä). Niin
Lumiomena kuin
Kirja vieköön! nostavat esiin sen, että parikymppisen maailmaan ja kipuiluihin on osin hiukan vaikea eläytyä.
Kirjapöllön huhuiluja suositteleekin kirjaa niille nuorille, joita varsinainen nuortenkirjallisuus ei enää kiinnosta mutta jotka haluavat lukea nuoren aikuisen näkökulmasta kirjoitettuja teoksia.
Lukuisan mielestä kirjan toteava ja lakoninen kerrontatyyli ei täysin toimi tässä teoksessa, tai sitten se ei vain toimi suomeksi (hän on lukenut toisen Rooneyn teoksen englanniksi).
Mrs. Karlsson lukee puolestaan ruotsiksi, ja hänen postauksestaan selviää, että tästä teoksesta on tekeillä myös elokuva. Vehreän Irlannin ja kesäisen Ranskan maisemat sekä dialogivetoinen teos toimivatkin luultavasti loistavasti valkokankaalla.
