Tule mukaan Blogistanian kesälukumaratonille 17.6.!

Nyt ollaan jännän äärellä. En ole vielä koskaan emännöinyt mitään lukuhaasteita tai muita kivoja juttuja, joita kirjablogiyhteisöön liittyy. (Aika vähän olen niihin vasta osallistunutkin.) Nyt minulla kuitenkin on ilo ja kunnia emännöidä Blogistanian kesän 2017 ensimmäistä kesälukumaratonia! 

Tämän kesän ensimmäinen kesälukumaraton järjestetään siis lauantaina 17.6. 

Maratonin säännöt:

1. Mukaan ilmoittaudutaan tämän postauksen kommenttiosiossa. Jos sinulla on blogi, kerro myös sen osoite.
2. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan. 
3. Maratoonaamisen voi aloittaa perjantain 16.6. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 18.6., kunhan osa lukemisesta tapahtuu lauantaina. Yhteensä aikaa on joka tapauksessa se 24 tuntia (esim. pe klo 17 -> la klo 17).
4. Maratonaikaan saa sisältyä taukoja (nukkua ja syödä saa ja varmaan kannattaa), mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
5. Maratonista voi blogata halutessaan etukäteen, sen kuluessa ja jälkikäteen. Lopuksi joka tapauksessa lasketaan luettu sivumäärä, ilmoitetaan se blogissa ja linkitetään tuo tulospostaus minun blogiini, erilliseen lähtölaukauspostaukseen, jonka julkaisen juuri ennen maratonin alkua. Kirjaa mahdollisuuksien mukaan myös luetut kirjat. 
6. Mukaan voi tulla, vaikkei olisi omaa blogia. Tällöin maratonilla luetut sivut voi käydä raportoimassa minun lähtölaukauspostaukseni kommentteihin, jos haluaa, että ne lasketaan mukaan maratonin aikana luettuun kimppasivumäärään, jonka julkaisen koostepostauksessani maratonin jälkeen.
7. Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton. (Yllä olevaa kuvaa saa myös käyttää vapaasti.)

Maraton ei ole nopeuskilpailu, vaan rentoa yhteislukemista. Jokainen saa lukea juuri sitä, mitä haluaa. Aiemmissa maratoneissa jotkut ovat kokeneet käteväksi "välipalaksi" ohuet kirjat, sarjakuvat tai novellit, jotta maratonin aikana saa jotain luettua myös loppuun. Tyyli on kuitenkin vapaa, ja halutessaan saa uppoutua koko maratonin ajaksi vaikka yhteen tiiliskiviromaaniin.

Bloggarit ovat pitäneet kesälukumaratoneja vuodesta 2013 asti. Osallistujia on maratoneilla tavannut Hyllytontun mukaan olla viitisenkymmentä - viime kesäkuussa jopa yli 70! Yleensä maratonpäiviä on ollut kesän aikana useampia, jotta mahdollisimman moni pääsisi mukaan. Tänäkin vuonna on suunnitteilla, että maratonluettaisiin myös heinäkuussa (8.7.) ja vielä elokuussakin (19.8.). Jollet siis ehdi mukaan nyt, niin mahdollisuuksia on vielä tulossa.

Päivitän osallistujalistan tämän postauksen jatkoksi. Tee siis kirjastoreissu tai valikoi maratonlukemiset oman hyllyn lukemattomista kirjoista, tiedota mahdollisille kanssa-asukeille olevasi tavoittamattomissa tuona kesäkuisena päivänä, suunnittele tankkaus ja naputtele ilmoittautumisesi tämän postauksen kommenttiosioon. Tervetuloa maratoonaamaan!

Tähän mennessä mukaan ilmoittautuneet bloggarit:

1. Hannan kirjokansi
2. Lukujonossa
3. Mrs. Karlsson lukee
4. Sivutiellä
5. Limalepakon kirjablogi
6. Unelmien aika
7. Tuntematon lukija
8. Kirjan jos toisenkin
9. Carry on reading
10. Todella vaiheessa
11. Yöpöydän kirjat
12. Sivujen välissä
13. Hyllyn täydeltä
14. Taikakirjaimet
15. Kirja vieköön!
16. Sivu sivulta
17. Klassikkojen lumoissa
18. Hyllytontun höpinöitä
19. Rinkka ja nojatuoli
20. Kirjojen pyörteissä

Kata Melander: Älä irrota

Kata Melander: Älä irrota
Type & Tell, 2017
228 s.
(Kirjastolaina)

Saara haaveilee rakkaudesta, nähdyksi ja kosketetuksi tulemisesta. Saaran elämää kuitenkin rajoittaa se, että hän on pyörätuolissa, tarvitsee avustajan ja kärsii toistuvista kipukohtauksista, joille ei löydy syytä ja joihin tarvitsee voimakkaat lääkkeet. Saara tapaa yläaste- ja lukioaikaisen opettajansa, Petterin, joka vaikuttaa hyväksyvän Saaran sellaisena kuin hän on. Mutta uskaltaako luottaa, ettei toinen irrota hankalinakaan hetkinä? Petteri ei myöskään kerro itsestään kaikkea Saaralle heti, vaan vasta jonkin ajan päästä Saaralle selviää, mikä on Petterin taakka. Hiljalleen rakentunut luottamus särkyy.

Tiesinhän minä, että Petteri oli vain ohimeneviä välähdyksiä pimeässä. Sairaus olisi pysyvä, se olisi kierre. Sykli joka ei jättäisi rauhaan, vaikka miten muuta toivoisi. Ei sairautta haaveilla sammutettu. Mitä nopeammin sen uskoi, sen varmemmin välttyi uusilta pettymyksiltä.

Saaran tunteita kuvataan kirjassa hyvin. Saaralla on onneksi tukenaan siskonsa, Laura, jonka kanssa hän voi jakaa kaiken. Laura on ollut Saaran tukena aina, mikä on jollain tavoin auttanut kestämään esimerkiksi sen, että heidän isänsä ei ole koskaan hyväksynyt ja ymmärtänyt Saaraa. Saara kaipaa kuitenkin toisenlaista hyväksyntää, sitä, että tulisi nähdyksi naisena. Mutta miten voi erottaa, onko toisen katseessa rakkautta, huolta vai sääliä, jota Saara ei tahdo? Voiko toisen edessä olla heikko ja tarvitseva ilman että menettää omanarvontuntonsa?

Petteri pääsee enemmän ääneen kirjan loppua kohti. Hän pohtii paljon esimerkiksi pakenemista ja kohtaamista, pitkää avioliittoaan, jossa pariskunnan väliin on rakentunut vaikenemisen muuri, jonka läpi ei voi kohdata vaikka jompikumpi yrittäisi vielä kurkottaa. Voisiko Saaran kanssa olla toisin?

Rakkaustarinan lisäksi kirja kiinnosti myös kertomuksena siitä, millaista on elää kivun ja pyörätuolin rajoittamaa elämää. On hyväksyttävä se, että on riippuvainen jonkun toisen avusta. Ei varmasti ole helppoa, kun saa miettiä, millaisin käsin milloinkin tulee kosketuksi, nostetuksi, puetuksi, autetuksi. Saara opiskelee kirjassa yliopistossa, mutta kipukohtaukset, lääkäri- ja sairaalakäynnit hankaloittavat opintoja. Olen seurannut Kata Melanderia Twitterissä ja lukenut myös jonkin verran hänen blogiaan, ja saan sen vaikutelman, että tähän puoleen kirjasta on ollut paljon omaelämäkerrallisia aineksia.

Krista ehti lukea tämän kirjan ja vaikuttua siitä, ja Kristan ja Katan Twitter-keskustelujen perusteella oikeastaan kirjasta kiinnostuinkin. Myös Katja on sitä mieltä, että Älä irrota on taidolla kirjoitettu romaani. Tuomas kutsuu kirjaa rohkeaksi, koskettavaksi ja monessa kohtaa kauniiksi. Näihin ajatuksiin on helppo yhtyä. Toivottavasti Melander jatkaa kirjoittamista.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Otava, 2017

288 s.

Kansi: Timo Numminen

(kirjastolaina, kuva kirjasta Otavan sivulta)

Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät on ollut yksi tämän kevään eniten esillä olleita kirjoja (ainakin omassa some-kuplassani). Tartuin kirjaan vähän varauksella, niin kuin kaikkiin paljon huomiota saaneisiin kirjoihin, koska usein arveluttaa, antavatko ne sittenkään juuri minulle lukijana mitään vai joudunko pettymään, kun ennakko-odotukset ovat liian korkealla. Kirja kuitenkin täytti odotukseni ja antoi enemmänkin.

Kirjan päähenkilö, Kainuussa asuva Elsa tulee uskoon lukioikäisenä. Elsa alkaa kulkea helluntailaisten kokouksissa ja toivoo kovasti, että usko olisi hänessä yhtä vahva kuin muissa seurakuntalaisissa. Elsa on aina rakastanut sanoja: totta oli se, mikä sanoilla todeksi sanottiin, sanoista asiat alkoivat olla ja lakkasivat olemasta. Elsa haluaisikin saada kielet - helluntailaisuuteen kuuluu kielillä puhumiseksi kutsuttu, kiisteltykin ilmiö. Kielillä puhumisen kokemusta kuvataan kirjassa kiinnostavasti ja monisyisesti.

Kirjan nykyhetkessä, kuutisen vuotta myöhemmin, Elsa asuu Kolumbiassa, Bogotassa, jonne on hakeutunut opiskelemaan ja sivutyönä opettamaan osallistuttuaan ensin maassa järjestettyyn helluntailaiseen konferenssiin. Elsa on tutustunut Manuel-nimiseen mieheen, joka on elänyt vuosia sissien vankina vuorilla. Manuel ja Elsa ovat toisaalta hyvin läheisiä, mutta miehen kokemuksissa on paljon sellaista, jota hän ei halua tai voi Elsalle jakaa, ja se erottaa heitä toisistaan. Elsa kaipaa läheisyyttä ja kosketusta kipeästi, ja Manuel tarjoaa sitä sopivaisuuden rajoissa, piirtämällä Elsan iholle.

Minulle kirja tarjosi kurkistuksen kahteen tavalla tai toisella vieraaseen maailmaan: helluntailaisuuteen ja Kolumbiaan. Ensimmäisessä kiinnostavaa oli esimerkiksi se, miten Elsan perhe suhtautui hänen uskonnollisuuteensa. Elsalle itselleen uskonto avaa uuden maailman; mitä vain voi tapahtua, hänessä on pyhyyttä ja puhtautta, hän on suolaa ja valoa. Elsan körttiläinen mummo puolestaan ajattelee, että Elsa asettuu jotenkin muiden yläpuolelle ja pitää omaa uskontoaan parempana kuin muiden: Jaa että se on Jeesus meillä kuollut ja sinulla elossa. Äiti sen sijaan on huolissaan, että Elsalla jää nuoruus elämättä. Toisistaan eroavat elämänarvot ja niistä seuraavat ristiriidat perheessä ovat varmasti monellekin meistä tuttuja, joten vaikka ei juuri uskonnollista ristiriidoista olisikaan kokemusta, Elsan tunteisiin siitä, ettei äiti ymmärrä eikä edes tajua kysyä oikeita kysymyksiä, voi varmasti monikin samaistua.

Vuorten sylissä Kolumbiassa Elsa ympyröi Raamatustaan lauseen: Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky. Elsan usko Jumalaan ei kuitenkaan ole ollut horjumatonta, vaan hänen mieleensä tulee hyvinkin loogisia kysymyksiä ja epäilyjä, vaikkapa siitä, miksi pitää rukoilla, jos kaikki kuitenkin tapahtuu Jumalan tahdon ja suunnitelman mukaan.

En tiedä kovinkaan paljon Kolumbiasta. Maa oli paljon uutisissa viime vuoden lopulla, kun kansanäänestyksessä hylättiin sissiliikkeen kanssa tehty rauhansopimus. Maan presidentti sai kuitenkin rauhanponnisteluistaan Nobelin rauhanpalkinnon. On kuitenkin käynyt vähän niin kuin monien muidenkin ei-niin-päivänpolttavien uutisten suhteen, että en ole oikein perillä siitä, mitä sittemmin on tapahtunut, onko mikään muuttunut, mihin suuntaan tilanne on kehittynyt. Oli siis kiinnostavaa kurkistaa Kolumbiaan kaunokirjallisuuden keinoin (vaikka kirjan nykyhetki on nähtävästi noin vuodessa 2006, koska lopussa mainitaan Suomen euroviisuvoitosta). Yksi romaanin henkilöistä, Elsan ystävä Paola, kuvaa kolumbialaisia näin: Kuka tahansa käy kenen tahansa taistelua, jos hyötyy siitä. Mutta kun tuonne vuorille tai viidakkoon menee -- kaikki se hajoaa. Elsa taas haluaisi uskoa selkeisiin puoliin ja pysyvyyteen - vaikka samaan aikaan hän itse muuttuu, näkee asiat uudella tavalla.

Lyhyesti sanottuna siis Vaikka vuoret järkkyisivät tarjosi sitä, mitä kirjallisuus voi parhaimmillaan tarjota: avasi silmiä ja antoi uusia näkökulmia maailmaan. Vahva esikoisromaani. Törmälehto on muuten taas yksi äidinkielenopettaja-kirjailija Tommi Kinnusen, Minna Rytisalon, Pauliina Rauhalan, Petri Vartiaisen ja ties keiden kaikkien muidenkin lisäksi. 

Miten sujui novellihaaste?

Osallistuin Reader, why did I marry him? -blogin Ompun aloittamaan novellihaasteeseen. Haasteen tarkoitus oli nostaa novellien arvostusta. Haaste päättyy tänään, joten summaan lukemani novellit nyt lyhyesti.

Minulla oli lainassa ja hyllyssäkin hienoja kokoelmia, joita luin vain osin. 

Tove Jansson: Viesti, valitut novellit 1971-1997 (luettu 12 novellia, joista osasta olen blogannut vaatimattomassa novellimaratonissani ja novellihaasteen aloituspostauksessani)

• Tämä kokoelma on omani, joten jatkan kyllä sen lukemista, vaikka haaste päättyykin. Janssonin novelleissa on teräviä ihmiskuvia ja kaunista kieltä, suomeksikin, eli suomentajille kiitos.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia,1962 (luettu kaksi kertomusta)

• Samoin tätä kertomuskokoelmaa on tarkoitus jatkaa. Luin tästä joulun alla Kuusi-nimisen kertomuksen, jossa on erinomainen opetus turhan stressin ja kiireen välttämisestä. Lisäksi luin Näkymätön lapsi -kertomuksen, jossa Ninni on muuttunut ironisen tätinsä vuoksi näkymättömäksi. Hyvä opetus lastenkasvatuksesta: pienet lapsethan eivät ymmärrä ironiaa eikä sitä pidä heihin kohdistaa. Teksti kertoo hyvin siitä, kuinka lapsen pitää saada olla myös kiukkuinen.

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus, 1998/2000 (luettu kolme kertomusta)

• Vaatimattomalla maratonillani luin tästä kokoelmasta 90-sivuisen niminovellin, jota oikeastaan voisi sanoa laajaksi kertomukseksi. Sen jälkeen luin Jakarta- ja Cortesin saari -nimiset kertomukset. Jakarta kertoo kahdesta pariskunnasta, jotka ovat asuneet samalla alueella Vancouverissa vuosikymmeniä sitten. Novelli kertoo vuoroin menneestä, vuoroin toisen pariskunnan miehen nykyhetkessä tekemästä matkasta, jossa hän tapaa menneisyytensä ihmisiä, mutta matka ei annakaan sitä, mitä hän toivoi: Kaikilla tämän matkan aikana tehdyillä vierailuilla oli tullut eteen jokin todella paha pettymyksen hetki. Hetki jolloin hän oli tajunnut että henkilö jonka kanssa hän keskusteli, ihminen jonka hän oli vasiten hakenut käsiinsä, ei aikonut antaa hänelle sitä mitä hän tuli hakemaan. Munro on siis vuoden 2013 Nobel-voittaja, ja oli mukava tutustua hänen tyyliinsä, vaikka kirja jäikin kesken.

Timo K. Mukka: Lumen pelko, 1970 (luettu yksi novelli)

• Tässä kokoelmassa olisi muistaakseni ollut vain kolme novellia, mutta luin niistä vain yhden, joka kertoi suden kaatamisesta. Novellissa eläydyttiin välillä suden asemaan ja sen muistoihin, eli se oli kerronnaltaan ihan kiinnostava. 

Lisäksi luin kaksi kokonaista novellikokoelmaa: Tuuve Aron Lihanleikkaaja-kokoelmassa oli 12 novellia ja Joni Skiftesvikin Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -kokoelmassa oli 14 novellia. Postaustani varten luin myös Skiftesvikin toisesta kokoelmasta yhden novellin.

Saldona siis kaiken kaikkiaan 45 novellia.

Aikomukseni oli lukea esimerkiksi Raymond Carveria ja Katherine Mansfieldia, mutta toukokuu tuli yllättävän äkkiä. Koen silti, että haaste teki tehtävänsä, ja kynnys tarttua novelleihin on pienempi. Kiitos Ompulle hyvästä haasteideasta!

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (Kirjablogit ja 101 kirjaa)

Meri ja siihen liittyvät elinkeinot ovat monessa Skiftesvikin novellissa keskeisiä. Siksi kirjakuva on otettu Oulun Oritkarissa. 

Novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983) on Joni Skiftesvikin esikoisteos. Hän sai kirjastaan J. H. Erkon palkinnon. Teos on valittu Ylen Kirjojen Suomi -listalla edustamaan ilmestymisvuottaan, ja minulla on ilo esitellä kirja osana kirjabloggarien ja Ylen yhteistyötä.

Kokoelmassa on neljätoista novellia, joista iso osa sijoittuu pohjoiseen Suomeen, merenrantapaikkakunnalle, jossa sahateollisuus, satamatyö ja kalastus ovat keskeisiä elinkeinoja. Skiftesvik onkin syntynyt Oulun pohjoispuolella, Haukiputaalla, joka kuuluu nykyisin Ouluun ja jossa nämä elinkeinot ovat olleet merkittäviä työllistäjiä.

Koskettavimmat kokoelman novelleista ovat mielestäni ensimmäinen ja viimeinen. Kokoelman avaa novelli nimeltä Aavistaja. Siinä Eilan isä on lähetetty rintamalta kotiin, ja äidin mielestä isä on kotiutettu liian huonossa kunnossa. Hän ei ole tätä mieltä yksin, vaan koko kylä pitää miestä vainoharhaisena, koska tämä kaivaa kodin ympärille juoksuhautoja ja rakentaa vahtitornin. Eihän sota ole lähelläkään. Eilaa pilkataan koulussa isän toimien takia - mutta aavistaako isä kuitenkin jotain, mitä muut eivät? Novellista tekee koskettavan se, että jo alussa selviää, että isä on myöhemmin kaatunut, ja vasta sitten saadaan tietää, mitä on aiemmin tapahtunut.

Kokoelman päättävää Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -novellia en pystynyt lukemaan kuivin silmin, en vaikka olen lukenut sen monesti ennenkin. Ehkä asiaan vaikuttaa, että minulla on nyt omakin lapsi. Aamuyöstä löytyi rannasta kahdet pienet jäljet. Kun isä valaisi patterilampulla, he näkivät että ne johtivat suoraan Kurtinhautaan. Tässäkin novellissa kerronta liikkuu taitavasti menneen ja nykyhetken välillä - välillä kerrotaan Lennun pikkuveljien etsinnästä, välillä palataan muistoihin, joissa selviää, miksi poikia kutsutaan Puhalluskukkapojaksi ja Taivaankorjaajaksi.

Mutta mitä kirja kertoo 1980-luvun Suomesta? Osa novelleista tosiaan sijoittuu aiempiin vuosikymmeniin, esimerkiksi sota-aikaan, mutta osa kuvaa kirjoitusaikaansa. Sen ajan Suomi vaikuttaa paljon tunkkaisemmalta ja takapajuisemmalta kuin nyky-Suomi. Vai mitä sanotte Valtuuskunta-novellin miesporukasta, joka lähetetään edustamaan Suomea kansainväliseen vesiensuojelukonferenssiin, vaikka miesten kielitaito on jokseenkin olematon. Miehiä kiinnostavatkin reissulla lähinnä alkoholi ja maksulliset naiset. Toivottavasti tällaiset ajat ovat takanapäin. Jossain määrin oman aikansa ajattelusta kertovat ehkä myös kirjan naiskuvat. Kirjassa monet naiset nähdään miesten silmin, eikä mitenkään miellyttävinä hahmoina. Esimerkiksi Piippolaan-novellin Helga on klassinen esimerkki nalkuttavasta naisesta, joka vinoilee miehelleen ja ilkkuu tätä, kun tämä yrittää tienata elantoa kiertävän huviteltan pitämisellä. Ensimmäinen työpäivä -novellissa puolestaan Liisa suhtautuu sahatyöhön yliolkaisesti eikä välitä opetella tehtäviään, minkä vuoksi hän aiheuttaa suuria vahinkoja. Monessa novellissa miehet myös puhuvat naisista alentavaan sävyyn. On teksteissä toki joitakin vahvojakin naisia, esimerkiksi Aavistaja-novellin Eilan äiti, joka saa maksettua potut pottuina ylimielisille sanomalehden konttorinaisille.

Kokoelman vahvuus on, että Skiftesvik kuvaa ihmisiä usein pilke silmäkulmassa, vähän kuin Valtuuskunta-novellin päähenkilön Hanneksen isällä: Saakeli, sehän näkee asioiden läpi, Hanneksella välähti. Samalla tavalla Skiftesvikillä on mielestäni kyky nähdä ihmisten käytöksen läpi ja kuvata esimerkiksi uhon ja ylimielisyyden takana piilevää epävarmuutta ja pelkoa. Joissakin novelleissa mieltä lämmitti myös huolen pitäminen muista yhteisön jäsenistä. Esimerkiksi Kutinkallan Kekkonen -novellissa muut kalastajat pelastavat moottoriveneensä kiven ajaneen, itsetuhoisen Kallen ja lohduttavat tätä: Nostetaan aamulla porukalla ylös. Kyllä siitä vene vielä tulee. Älä sinä mieti näitä maallisia. - Pannaan hattu kiertämään. Korjataan kone, joku sanoi kamiinan äärestä. - Akkaa me ei sinulle saada ostamalla. Se sinun pitää itse hommata.

Kirjan novelleista kaksi, Vanha mies ja Näprääjä, ovat osaltaan pohjana Katsastus-nimiselle elokuvalle, joka Matti Ijäs on ohjannut vuonna 1988. (Kolmas elokuvan taustalla oleva novelli, Katsastus, on Skiftesvikin toisesta kokoelmasta Tuulen poika, 1985.) Näissä novelleissa Skiftesvik kuvaa kolmea nuorta miestä ja heidän kasvuaan. Öövini pyörii vielä kolmikymppisenä itseään nuorempien kanssa kiimaralliporukoissa (elokuvassa Öövini on jo nelikymppinen, ja häntä esittää Sulevi Peltola). Viltteri on kiinnostunut autoista ja kaikenlaisesta näpräämisestä, joskin asiat tahtovat hänellä jäädä vähän puolitiehen. Novellien kertoja Junnu jää vähän sivuosaan - niin elokuvassakin. Novelleissa miesten taustasta selviää enemmänkin, mutta samat teemat - aikuistuminen, vastuun ottaminen, porukkahenki - säilyvät elokuvassakin. Huumoria unohtamatta. Samalla tavalla kuin vaikkapa Napapiirin sankareissa, tulee katsastusreissussakin pari muuttujaa matkaan. Elokuva on ainakin vuoden 2017 ajan katsottavissa Yle Areenassa. 

Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja on puolestaan luettavissa Ylen sivuilla olevasta linkistä, niin kuin suurin osa muistakin 101 vuoden kirjasta (vaatii Yle-tunnuksen tai kirjastotunnukset). 

Toinen tähän kirjoitussarjaan kuuluva postaukseni ilmestyy marraskuussa, jolloin kirjoitan vuoden 1923 kirjasta, Kaarlo Hännisen Kiveliön karkureista. Sitä ennen muissa blogeissa kahlataan läpi kuuden seuraavan vuosikymmenen kirjat, ja itsellänikin olisi lopultakin aikomus tarttua listan muihin kirjoihin kuin näihin omiin blogattaviin.   

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma - kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
WSOY, 2017
172 s.
(kirjastolaina)

Jani Kaaron tekstit esimerkiksi Tiede-lehdessä ja Helsingin Sanomissa ovat usein jääneet mieleen hyvin kirjoitettuina ja asiantuntevina. Sen vuoksi tartuin myös hänen esseekokoelmaansa Kauniimpi maailma. 

Kokoelman aloittaa pitkä essee taloudesta, nimeltään Raha ja lahjan henki. Harvoin tulee mietittyä, mihin nykyinen talousjärjestelmämme perustuu - ja voisiko se olla perusteiltaan aivan toisenlainenkin? Essee avaa nykyisen talousjärjestelmämme ongelmia, esimerkiksi sitä, että Maailmanpankki on arvioinut, että maapallon ruoantuotanto riittäisi ruokkimaan 10 - 14 miljardia ihmistä, siis enemmän kuin maapallolla on ihmisiä. Silti toisaalla sato kasataan valtaviin siiloihin ja toisaalla kuollaan nälkään.

Kaaro pukee hyvin sanoiksi sen, mitä itsekin olen miettinyt: kuinka mahdoton on ajatus siitä, että talouden pitää koko ajan kasvaa. Näin saimme tämän talousjärjestelmän, joka myrkyttää meret, saastuttaa ilman, tuhoaa sademetsät, hävittää lajeja ennennäkemättömällä nopeudella ja kaiken tämän jälkeen huutaa vain lisää. Tätä talousjärjestelmää hallitsee kuningas korko. Kaaro kertoo myös rahan arvoon liittyvistä kokeiluista, joita on tehty, ja siten pohtii myös jonkin verran vaihtoehtoja nykyiselle järjestelmällemme.

Ensimmäinen essee oli hiukan vaikeatajuinen ja ehkä jopa vähän masentavakin (koska en näe muutoksen mahdollisuuksia). Sanoinkin miehelleni, että luen kirjaa nimeltä Kauniimpi maailma, mutta näen vain selvemmin sen, mitä kaikkea rumaa nykytilanteessa on. Muissa teksteissä pohditaan esimerkiksi unien merkitystä ja käsityksiämme kuolemasta ja surusta. Uniaiheisessa esseessä sivutaan kiinnostavasti, havainnollisesten esimerkkien avulla myös sitä, miten kielemme rakentaa maailmaamme. Muutenkaan sävy ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin ehkä tuossa tulin luoneeksi kuvan. Vai mitä sanotte vaikkapa tästä katkelmasta: --kaiken tämän teknologisen ylärakenteemme alla on edelleen olemassa toinen maailma, meret, tähdet ja eläinten laulu, ikään kuin luontainen aluskasvillisuus, jonka päälle olemme rakentaneet omat teknokraattiset pilvilinnamme. Vaikka se jää meiltä näkemättä ja huomaamatta, ei se tarkoita, ettei se olisi olemassa. Jos sille annetaan mahdollisuus tulla takaisin, se tulee takaisin, samalla tavalla kuin puut kasvavat autioista taloista ja ketut tekevät pesänsä hylättyihin tehtaisiin.

Eniten kriittisyyttä minussa herätti teksti, jossa Kaaro pohtii "psykosomaattisia sairauksia". Hän pohtii erilaisia vastikään tunnistettuja/tunnustettuja sairauksia, kuten kroonista väsymysoireyhtymää tai dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Kaaron ajatus on, että kun nimetään jokin tällainen "lokero", ihmiset, joiden oireet muistuttavat tällaista luokitusta, saattavat ikään kuin löytää siitä kotinsa ja sopeutua siihen, muokata oirekuvaansa ja vahvistaa käsitystään siitä, että heillä on nyt sitten juuri tämä sairaus. Lopulta koko sairaus saattaa olla sellainen, jota ei jonkin ajan kuluttua enää tunnusteta olevan olemassakaan, kuten kävelymania tai hysteria.

Mielestäni tässä liikutaan kaltevalla pinnalla. Varmasti on niinkin, että joidenkin ihmisten oireet ovat psykosomaattisia. Kuitenkin myös psykiatria lääketieteenä kehittyy, eikä voi ajatella, että ne ihmiset, joiden aikanaan diagnosoitiin kärsivän hysteriasta, olisivatkin kärsineet vain psykosomaattisista oireista, vaan ennemminkin heidän oireidensa oikeaa syytä ei osattu nimetä eikä hoitaa. En siis suostu näkemään uusien lokeroiden ja sairausluokitusten luomista kielteisenä asiana, koska uskon, että niiden avulla ihmisille voidaan löytää sopivia hoitokeinoja. (Ajatusteni taustalla on vahvasti esimerkiksi Error - mielen häiriöitä -kirjassa tarinansa kertoneiden ihmisten kokemukset siitä, kuinka vaikeaa oikean diagnoosin ja hoidon löytyminen usein on). Kaaron ajatus kuitenkin kaiken kaikkiaan ei kai ole kritisoida erinäisiä diagnooseja, vaan saada lukija pohtimaan kehon ja mielen yhteyttä ja ymmärtämään itseään paremmin sen sijaan, että etsisi valmista diagnoosia ja lokeroa.

Kaiken kaikkiaan kirjan tyyli on pohdiskeleva ja lukijan kanssa keskusteleva, eikä Kaaro yritä väittää, että hänen näkemyksensä maailmasta ovat jotenkin valmiita, ainoita ja oikeita. Mutta kiehtovia ja virkistäviä ne ovat. Suosittelen kaikille ajatteleville ihmisille. Kirja on luettu ainakin Kirjavinkeissä ja Liinan blogissa.

P. S. Tapanani on blogatessa kiinnittää pieniä muistilappuja kohtiin, jotka ovat minusta merkityksellisiä. Joskus myös kirjoitan niihin jonkin ajatuksen. Tätä kirjaa lukiessa pikku lappuseni loppuivat kesken, ja minun piti suikaloida isompia muistilappuja osiksi. Kirjakuvaa ottaessa irrotin laput ja jätin ne tuohon taustalle. Yhteensä 45 merkityksellistä kohtaa - ei huonosti 170-sivuiselle kirjalle.

P. S. 2 Olisi hauska tietää, kuka kirjan kannen on suunnitellut, mutta joko se jää kirjastotarran alle tai sitten sitä ei ole kerrottu. Mielenkiintoinen kuvitus.

Lukuviikon lastenkirjavinkkejä

Tällä viikolla on vietetty Lukukeskuksen järjestämää Lukuviikkoa. Meillä lukuviikko on joka viikko: luemme 5-vuotiaan kanssa vähintään iltasadun joka ilta, usein toki enemmänkin. Nyt hänet itsensäkin voi laskea jo lukevien kirjoihin, mutta tästä tavasta emme ole toki luopumassa.

Bloggaan hyvin harvoin lastenkirjoista, mutta Lukuviikon kunniaksi ajattelin nostaa esiin muutaman viimeaikaisen kiinnostavan lastenkirjabongauksemme.

Minna Lindeberg & Linda Bondestam: Aimo ja Unto
Suom. Tittamari Marttinen
Schildts & Söderström, 2011

Lastenkirja eläkeläispariskunnasta? Mikä ettei. Minna Lindbergin kirjoittama ja Linda Bondestamin herkullisesti kuvittama Aimo ja Unto nauratti ja kiinnosti viisivuotiasta ja myös aikuista. Kirjassa eläkkeelle jäänyt Unto kokee elämänsä tyhjäksi, ja Aimo lohduttaa häntä. Unto näkee unta, jossa hän ensin hylkää Aimon, mutta joutuu vaikeuksiin, joista Aimo sitten pelastaa hänet. Unto ymmärtää Aimon tärkeyden itselleen. Ihmisen on hyvä olla kaksin. Kun toinen selittää, voi toinen ymmärtää, miksi pimeys pohjaton, miksi tähdet pieniä on.

Sanna Karlström & Marika Maijala: Siilin laulu
S & S, 2016
37 s.

Kaikki lapset miettivät jossain vaiheessa kuolemaan liittyviä kysymyksiä, joko lähipiirin, kuulemiensa uutisten vuoksi tai yksinkertaisesti siksi, että se on osa elämää ja ajattelun kehitystä. MLL:n  mukaan lapsi alkaa ymmärtää kuoleman lopullisuutta 6 - 7-vuotiaana, ja siksi kuolemaan liittyvät kysymykset, pohdinnat ja pelotkin ovat tyypillisiä tuonikäisille. Kaunokirjallisuus on yksi tapa käsitellä asiaa. Siilin laulussa Arvin isoäiti on kuollut. Arvi ja äiti käyvät isoäidin talossa, ja Arvi ottaa lohduttajan roolin: Sinä saat itkeä, äiti. Pihalla Arvi menee tavalliseen tapaansa ruokkimaan siiliä, mutta siili onkin sairas. Siiliä hoitaessaan Arvi käy läpi muistojaan isoäidistä. Kirjassa tulevat hyvin esiin suruun liittyvät monenlaiset tunteet, pelko ja vihakin, mutta kirja ei silti ole synkkä, vaan muistoihin ja siilin hoitamiseen ja toipumiseen liittyy paljon iloa. Marika Maijalan vesivärikuvitus tukee tarinaa hienosti.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava, 2017
32 s.

Tyttäreni pitää kovasti Ninka Reitun Messi ja Mysteeri -kirjoista. Olimmekin iloisia, kun huomasimme lastenosastolla Reitun uuden kirjan, Sinä olet superrakas. Kirja kertoo Isosta ja Pienestä, jotka osaavat lentää. Kirjassa he muiden toimien lomassa keskustelevat rakkaudesta. Rakastaako vanhempi lastaan silloinkin, kun komentaa tätä kovalla äänellä? Entäpä silloin, kun iso uppoutuu puhelimeensa? Kirja antaa keskustelunaihetta ja välineitä tunteiden käsittelyyn.

Kaikki nämä kirjat siis kirjastosta. Kirjasto on paras lukemaan kannustaja: sieltä löytyy aina jotain lasta kiinnostavaa. Me teemme kirjastoretken parin viikon välein pieneen lähikirjastoomme, ja toisinaan käymme myös isommassa kaupunginkirjastossa. Lähikirjastomme aukioloajat laajenivat vastikään, kun kirjastoon tuli käyttöön omatoimiaika, jolloin sinne pääsee kirjastokortilla. Voisin itse asiassa blogata vaikkapa seuraavasta kirjastoretkestämme - kuviakin kehtaisi ottaa, jos paikalla ei satu olemaan ketään muuta.