tiistai 30. lokakuuta 2018

Kirjamessutunnelmia 2018

Sami Toivonen ja Aino Havukainen (vasemmalla myös pieni fani).
Helsingin kirjamessut saavutti tänä vuonna uuden yleisöennätyksen. 85 600 kävijän joukossa oli myös tämä kirjabloggari sekä messuilla ensi kertaa vieraillut ekaluokkalaiseni.

Perjantai kului messuilla tyttäreni ehdoilla. Suuntasimme ensin kuuntelemaan Aino Havukaisen ja Sami Toivosen haastattelua ja sen jälkeen haimme signeerauksen ostamaamme Veera-kirjaan (se kun on ainoa heidän lastenkirjansa, jota emme ole vielä lukeneet). Sami Toivonen piirsi pienen kuvan jokaiseen signeeraukseen - ihailtavaa paneutumista!

Lounaan jälkeen vietimme aikaa messujen uudistuneella lasten alueella. Lapsille suunnattu ohjelma saa minulta kaikin puolin kiitosta: alue oli viihtyisä, ohjelma oli toiminnallista ja monipuolista. Mukana yhteistyökumppanina oli myös Pikku Kakkonen, jonka konserttien tuttujen laulujen parissa viihtyivät monenikäiset lapset. Ehdimme tehdä myös ostoksia, joista kuva alla.

Kirjamessuostoksia ekaluokkalaiselle (Tarinoita suomalaisista tytöistä pyysin arvostelukappaleeksi).
Lauantain vietin messuilla ennen muuta kirjabloggarin roolissa. Aamu alkoi Bonnierin järjestämällä aamiaisella, jossa haastateltiin Anja Snellmania, Antti Heikkistä, Satu Vasantolaa, Veera Niemistä ja Liina Putkosta. Kirjailijakattaus oli siis monipuolinen. Kiinnostavin minusta oli Satu Vasantolan haastattelu, koska minulla on ollut hänen romaanistaan En palaa takaisin koskaan, luulen sellainen kuva, että maahanmuutto on siinä keskeisin teema. Vasantola puhui haastattelussa siitä, kuinka romaanissa omaelämäkerrallista ainesta on kokemus luokkahypystä: miltä tuntuu olla perheen ensimmäinen korkeakoulutettu. Tämä teema resonoi minussa vahvasti, ja kävinkin ostamassa kirjan saman tien haastattelun jälkeen.

Jännä yksityiskohta aamiaisen haastatteluissa oli, että kaikilta kirjailijoilta kysyttiin vinkkejä kirjan kirjoittamiseen. Toki kirjabloggarit kirjoittavat, mutta mielenkiintoinen olettamus, että nimenomaan kirjan kirjoittaminen olisi monen haaveissa. Minusta kiinnostavampaa olisi ollut kysyä esimerkiksi kirjailijoiden suhteesta palautteeseen ja kritiikkiin, kenties jopa ihan suoraan kysyä kirjablogien merkityksestä. Tilaisuudesta sain kaksi hienoa kirjaa: WSOY:n juhlapainoksen Minna Canthin Työmiehen vaimosta ja Tammen juhlapainoksen Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinasta. Jälkimmäistä en olekaan lukenut.

Keskipäivällä seurasin Kallio-lavan ohjelmaa, jossa haastateltiin ensin Salla Simukkaa ja sitten oli todella kiinnostava paneelikeskustelu nuorten mielenterveydestä. Kallion lukiolaiset ovat taitavia ja rohkeita haastattelijoita, ja ohjelma oli erittäin hyvin suunniteltua. Paneelikeskustelu ja monia muita messujen ohjelmia on katsottavissa Yle Areenassa.


Iltapäivällä kävin vielä kuuntelemassa S&S:n kirjailijoita ja hakemassa muutaman arvostelukappaleen kiinnostavista kirjoista. Näistä lisää myöhemmin.

Sabine Forsblom on kirjoittanut kolme romaania, joista uusin, Betinka, on myös suomennettu. Kuvassa hänen lisäkseen Lasitehdas-kirjan kirjoittanut Katja Lahti, Ranskasta kirjoittanut toimittaja Annastiina Heikkilä ja sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen S&S:n markkinointipäällikkö Johanna Forssin haastattelussa.


Lisää messusaalista: ostoksia, lahjoja ja arvostelukappaleita.
Ehkä ensi vuonna ehdin viettää messuilla enemmän aikaa ja tavata enemmän esimerkiksi muita bloggareita, mutta hyvä mieli jäi tämänkinvuotisista messuista. Hieno tapahtuma, kerta kaikkiaan. Useamman kerran mielessä vilahti ajatus, että nämä kaikki tuhannet ihmiset ovat täällä tosiaankin kirjojen takia. Mikään ei voisi lämmittää sydäntäni enempää.


Sain messuille bloggaripassin. Kiitos siitä messujärjestäjälle. 

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Kaksi tuoretta novellikokoelmaa

Kuva kustantajan sivulta.

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama nuortennovellikokoelma Tusina pyrkii tarjoamaan yksissä kansissa katsauksen siihen, mitä kaikkea novelli voi olla. Kaikille kokoelmaan mukaan kutsutuille kirjailijoille on annettu ohjeeksi, että novellin pitää jolloin tavoin koskettaa nuoren ihmisen maailmaa. Lisäksi jokaiselle on esitetty jokin toinen toive: kirjoittaisitko romantiikkaa, seikkailua, kauhua... Lisäksi muutamissa novelleissa on rakenteellisia kokeiluja: on esimerkiksi pelkästä dialogista koostuva novelli sekä novelli, jossa on useita näkökulmia.

Novelleja on siis yhteensä 12, pidempiä ja lyhyempiä, kaikki eri kirjailijoilta. Näin pari kuukautta kokoelman lukemisen jälkeen muistan parhaiten Hannu Luntialan ja Anneli Kannon tekstit. Luntialan iskevä, vain kahden sivun pituinen novelli ”Kunnian ja omantunnon kautta” aloittaa kokoelman. Kannon novelli ”Eväät” vie lukijat vuoteen 1918 ja kertoo tarinan tytöstä, jolle on annettu vastuullinen tehtävä hoidettavakseen. Myös Magdalena Hain novelli "Elisan huone" jäi mieleen, mutta sitä olisi voinut ehkä hiukan lyhentääkin, jotta teho säilyisi. Novelli koostuu nettiin kirjoitetusta kummitusjutusta ja sen kommenteista, jotka täydentävät toisiaan.

Novelleissa on monenlaisia näkökulmia nuorten maailmaan: ystävyyttä, romantiikkaa, huomionhakuisuutta, perhesuhteita ja paljon muuta. Parasta kohderyhmää useimmille kokoelman novelleille lienevät yläkouluikäiset, mutta joitakin näistä voisi kokeilla myös lukiolaisten kanssa. Esim. Alexandra Salmelan Puu-novellia voisi käyttää esimerkkinä näkökulman vaihtumisesta. Mike Pohjolan "Mustavalkoinen tyttö" herättäisi varmasti myös ajatuksia esimerkiksi syrjinnästä ja erilaisuudesta, sopivan symbolisen tason kautta.

Kirjaan on saatavilla kustantajan sivulla oheismateriaali, jossa on jokaiseen novelliin liittyvä pohdintatehtävä ja kokeileva tehtävä, jossa pääsee kirjoittamaan itse.

Tusinan ovat lukeneet myös ainakin Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat ja Lastenkirjahylly.

Tusina. Novelleja
Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen
Art House, 2018
188 s.
(oma kirjaostos)

Kirjaston kirjasta ei saa kaunista kuvaa, koska kääntökirjan toiseen kanteen on lätkäisty lainauskoodi. Kuva lainattu kustantajan kuvapankista, josta taas harmikseni ei löytynyt kummastakin kannesta kokonaista kuvaa.
Salla Simukan Sytytä valot! / Sammuta valot! -kokoelmassa on 20 novellia, kymmenen kummallakin puolella. Sytytä valot! -osiossa luvataan olevan kauniita ja herkkiä tarinoita, Sammuta valot! -puolella taas hätkähdyttäviä ja pelottavia.

Parhaiten kokoelma toimii ehkä niin, että lukija hiukan jumppaa ja kääntää kokoelman aina toisin päin yhden novellin luettuaan. Samannumeroiset tekstit nimittäin osin liittyvät yhteen, eivät tosin kaikki. On makuasia, kumman haluaa lukea ensin, kauniin vai karmivan tarinan.

Liekö lukijan iästä vai mielentilasta kiinni, että minuun vetosivat enemmän pimeämmän puolen tarinat. Erityisesti mieleen jäivät ahdistavia perhetilanteita käsittelevät novellit "Osuma" ja "Välähdyksiä". Osuma-novellin poika elää isänsä kanssa. Äiti on jättänyt perheen eikä isää tunnu kiinnostavan, mitä poika tekee. Paljon paremmin ei tunnu menevän naapurintytölläkään, jota poika salaa tiirailee.Välähdyksiä-novellin tytön ja äidin elämää puolestaan hallitsee isä, jonka oikkujen mukaan koko perheen on elettävä. Novelli vie lukijan tilanteeseen, jossa tyttöä kuulustellaan kotoa löytyneistä tavaroista: onko hän sortunut varastamaan? Kokoelman valoisalla puolella näissä kohdissa olevat novellit eivät suoranaisesti liity samoihin henkilöihin, ainakaan sitä ei suoraan voi päätellä, eli jää lukijan pohdittavaksi, miten henkilöille käy.

Muutamat kokoelman novelleista kuitenkin ovat selkeästi kaksi versiota samasta tarinasta, joko niin, että versiot täydentävät toisiaan tai ovat ikään kuin vaihtoehtoisia. Valoisalla puolella oleva "Näytän sinulle miten lennetään" ja pimeän puolen novelleista "Kengät" kertovat sisäoppilaitoksessa opiskelevasta Ellenistä, joka on rakastunut toiseen tyttöön ja jota sen vuoksi rangaistaan. "Kengät" on kerrottu Ellenin siskon näkökulmasta, ja "Näytän sinulle miten lennetään" on Ellenin omasta näkökulmasta. Samoin novellit "Kutsu" ja "Viesti" täydentävät toisiaan ja kertovat rakkaustarinan kahdesta eri näkökulmasta. Pimeän puolen versio tuo siihen kauhumausteen, jota ei valoisan puolen tarinasta voisi ollenkaan päätellä. Kokoelman päättävät Koru-nimiset novellit ovat puolestaan loppua lukuun ottamatta samanlaiset.

Voisin hyvinkin käyttää monia tämänkin kokoelman novelleista opetuksessa. Aika monien novellien loput jäävät avoimiksi ja lukijalle jää niissä pohdittavaa, eli teksteistä voisi syntyä keskustelua lukiolaistenkin kanssa. Kirja on nopealukuinen ja herättää monenlaisia tunteita, karmivia ja kauniita, eli sinänsä suosittelen tätä kaikille muillekin kuin opettajille tai koululaisille.

Tähänkin kirjaan on ladattava tehtäväpaketti, jonka kirjailija on laatinut.

Simukan kokoelma on luettu myös ainakin näissä blogeissa: Luetaanko tämä?Yöpöydän kirjatKirsin kirjanurkka ja Kirjapöllön huhuiluja.

Salla Simukka: Sytytä valot! Sammuta valot!
Tammi, 2018
66 + 77 s.
(kirjastolaina, mutta aikomus hankkia omaan hyllyyn)

________________________
Kumpi tahansa kirjoista sopii Helmet-haasteessa kohtaan 25, novellikokoelma, ja toiselle kirjalle minulla ei olekaan sopivaa kohtaa jäljellä.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Riika Ruottinen: Unestani heräsin

Riika Ruottinen: Unestani heräsin. Runoja aitojen väleistä
Omakustannekirja, 2018
82 s.
(oma kirjaostos)

Riika Ruottisen omakustannerunokirja on kaunis niin ulkoisesti kuin sisällöltäänkin. Takakannessa kuvataan, että teos on runokokoelma "ihmisen oikeudesta hengittämiseen". Siitä monessa kokoelman runossa kai onkin kysymys. On oikeus tuntea kipua ja tuskaa, vaikka kaikki olisi päällisin puolin tai muiden näkökulmasta hyvin (mikä on/ kun ei aikuisten elämää kestä). On oikeus turhautua ihmisiin, pinnalliseen some-elämään, ohjelmoituihin hymyihin ja statuspäivitysten sydäntykkäyksiin. Pidin paljon esimerkiksi kokoelman runosta #designforlife, jossa elämä tiivistyy siihen, millaisin hashtageja ja nokkelia päivityksiä siitä saa muokattua. (Ja samalla mietin, kuinka itsekin joskus kirjoitan jotain mukanokkelaa sellaisena päivänä, kun oikeasti tekisi mieli huutaa, että olen ihan helkkarin väsynyt ihmisraunio. Ehkä ensi kerralla huudankin.) 

On oikeus pysähtyä ja havaita kauneutta vaikkapa sitten iltataivaassa maidonhakureissulla tai kerrostalon ikkunoista heijastuvassa auringonnousussa samalla kun valvoo pistokoetta. On myös oikeus olla hyödytön, vaikka kuinka kysellään, Mihin asti se sopimuksesi nyt olikaan ja oletko löytänyt tarkoituksesi/ tästä yhteisesti sovitusta piiristä?

Kirjan runoista minua koskettaa myös esimerkiksi runo nimeltä Sammalpehmeää, josta lainaan tähän pari katkelmaa:

Istun ainokaiseni kanssa metsän laidassa.
Seuraamme kun tekevät tuloaan 
toiset
      kolmannet
           neljännet.
Se on aina yhtä ihmeellistä,
               ja joka kerta vähän horjahdan.

/--/

Vieressäni on kaksikymmentäyksi kiloa
tähtien pauhua,
suupielet sinisinä
etsii variksenmustikkaa ärrä kurkussa.

Tämä yhden kertotaulu
yhtä lailla ääretön.

En ehkä olisi törmännyt Riikan runoihin, ellei Riika olisi opiskelukaverini jostain vuosituhannen alkuhämäristä. Uskon, että riippumatta siitä, onko runojen kirjoittaja minulle jossain määrin tuttu, pitäisin teksteistä joka tapauksessa. Ostin kirjan itse, eli postauksessa ei myöskään ole kyse maksetusta mainoksesta. (Tämä lienee syytä selventää, koska joskus törmää ajatukseen, että kirjablogin pitämisestä tienaisi jotain.) Riikan runoja löytyy muuten myös hänen blogistaan.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Katse kohti Helsingin kirjamessuja (25. - 28.10.2018)

Helsingin kirjamessut ovat jälleen syyslomani ja kirjavuoteni kohokohta. Neljän päivän ajaksi messukeskus täyttyy kirjailijoista ja lukijoista, kirjoista ja niitä rakastavista ihmisistä, keskusteluista ja kohtaamisista. 


Tämä on kolmas kertani kirjamessuilla, joten lienee jo paikallaan puhua traditiosta. Mukanani on tällä kertaa ainakin yhtenä messupäivänä myös messujen ensikertalainen, rakas ekaluokkalainen lukutoukkani. Tässä postauksessa haaveilen, mitä kaikkea voisimme messuilla tehdä ja nähdä. Totuus voi toki muodostua toisenlaiseksi. Joka tapauksessa odotan reissuamme innolla.

Tänä vuonna messujen teemamaa on Yhdysvallat. Omissa messusuunnitelmissani se ei kyllä näy oikeastaan juuri ollenkaan. Messuille mahtuu monenlaista muutakin. Messujen ohjelmalavat puolestaan on tänä vuonna nimetty Helsingin kaupunginosien mukaan.

Ennen suunnitelmien tekemistä on syytä palauttaa mieleen se, mitä olen itse itselleni todennut viime vuonna: "--minulle sopiva tapa on valita messuohjelmasta pari kolme ohjelmanumeroa per päivä, jotka käyn kuuntelemassa ajatuksella, ja varata riittävästi aikaa myös vapaaseen kiertelyyn ja kirjojen hiplailuun sekä ihmisten kohtaamiseen."

Vaikka siis listaan tässä kaikenlaista, en oikeasti aio juosta pää kolmantena jalkana ihmisvilinässä oikeita lavoja etsien.

Torstai 25.10.

Voi olla, ettemme ehdi torstaina vielä messuille. Kiinnostavaa ohjelmaa kyllä olisi:

Klo 13-13.30 Noora Vallinkoski: Perno mega city (Hakaniemi-lava)
* Kirja on lukupinossani, ja olen kuullut siitä jo paljon kehuja.
Klo 13.30-14  Kyllä nuoret lukevat! -keskustelu (Töölö-lava)
Klo 14.30-15.30 Miten media selviää paskapuheen aikakaudella? Ruben Stiller haastattelee Totuuden jälkeen -kirjan tekijöitä. (Suomenlinna-lava)
Klo 15-16 HS puheenaihe: kulttuurinen omiminen (Senaatintori)
* Kaikki nämä kolme edellistä olisivat lukion äikänopen työni kannalta kiinnostavia.
Klo 17.30-18 Lyriikkahaastattelu: Ellinoora (Senaatintori)
* Olemme ekaluokkalaisen kanssa fanittaneet Ellinooraa siitä asti, kun näimme hänet Rotuaarin lavalla Korttelihaipakka-tapahtumassa syksyllä 2016.

Ja oi, jos olen messuilla torstaina, niin ehdottomasti menen kuuntelemaan karismaattista Esko Valtaojaa joko klo 17.30 yhdessä Maarit Verrosen kanssa keskustelemassa aiheesta Maailmanloppu Maarit Verrosen ja Esko Valtaojan mukaan tai puhumassa sen jälkeen teemalla Maailmanloppu peruttu (molemmat ohjelmat Punavuori-lavalla).

Perjantai 26.10. 

Perjantaini menee messuilla luultavasti lapsen ehdoilla. Messujen lasten alueella on tänä vuonna ilahduttavasti ohjelmaa, johon pääsee itse osallistumaan, ei vain kuuntelemaan. Mukana yhteistyökumppanina on myös esimerkiksi Pikku Kakkonen.

Klo 12-12.30 Tatu ja Patu, elämä ja teot (Senaatintori)
* Muksu kirjoitti kesällä kirjeen Aino Havukaiselle ja Sami Toivoselle. Ehkä maailman paras juttu oli, että hän sai siihen käsin kirjoitetun vastauksen. Perjantaimme alkaa siis idolien haastattelun kuuntelulla, ja kenties sen jälkeen käymme hakemassa signeerauksen kirjaan Suomalaisen kirjakaupan pisteellä.
Klo 13.30-14 Ella ja kaverit (Kumpula)
* Paavo Kerosuo ja Lotta Kuusisto herättävät ohjelman mukaan Timo Parvelan kirjat eloon. Molemmat ovat lukeneet Ella-kirjoja äänikirjoiksi - ja viihdyttäneet ainakin meitä viime kesän autoreissulla.
Klo 14.30-15 Jutta Tynkkynen: Etsivätoimisto Mysteeri ja prinssi Tristan - salapoliisituokio (Toukola)
Klo 15-15.30 Marjut Brunila: Immu ja Torninvartijat - kummitustarinapaja (Toukola)
* Ohjelmassa luvataan etsivätehtävien ratkomista ja kummitustarinoiden keksimistä, ja vaikka kyseiset kirjat eivät ole vielä meille tuttuja, ekaluokkalaista alkoi heti kiinnostaa.
Klo 16-16.30 Paula Noronen: Supermarsu (Kumpula)
* Meillä olisi yksi kiperä kysymys Paula Noroselle. Saapa nähdä, olisiko sen esittämiseen tilaisuutta.


Lauantai 27.10.

Aamuni alkaa ehkä bloggariaamiaisella. Siitä lisää sitten messujen jälkeen.

Jos aamiaiselta ehdin, suunnistan klo 11 Töölö-lavan luo kuuntelemaan, kun Jarkko Tontti haastattelee kirjailjoita siitä, kuinka paljon esimerkiksi läheisten elämää voi käyttää kirjoissa. Otsikkona on Suomen kirjailijaliitto esittää: kirjailija salakuuntelijana ja haastateltavina ovat Essi Kummu, Anna-Leena Härkönen ja Pasi Lönn.

Sitten ajattelin viettää pidemmän aikaa Kallio-lavan tuntumassa. Lukiolaisten vetämä ohjelma oli messujen eittämättä parasta antia viime vuonna. Lavalla haastatellaan Salla Simukkaa klo 11.30. Sen jälkeen on tunnin mittainen keskustelu äärimmäisen tärkeästä teemasta, nuorten mielenterveydestä. Mukana ovat koomikko Iikka Kivi, vloggaaja Sita Salminen sekä Elina Marjamäki Suomen Mielenterveysseurasta. Tämän jälkeen sama teema jatkunee vielä tubettaja Mansikkkan haastattelussa.

Lauantaina olisi muutakin kiinnostavaa ohjelmaa pilvin pimein. Yhtenä poimintana vielä mainittakoon, että klo 15-15.30 Töölö-lavalla aiheena on, mistä kirjailijat Suomessa vaikenevat. Kiinnostava teema! Haastateltavina Pirjo Hassinen ja Jukka Behm.

Sunnuntai 28.10.

Lentomme kohti Oulua lähtee suhteellisen aikaisin, joten luultavasti emme ehdi enää messuille. Haluaisin käydä kuuntelemassa esimerkiksi HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaita ja muksu haluaisi nähdä Tanhupallon, mutta ihan kaikki toiveet - valitettavasti tai onneksi - eivät voi täyttyä.

Toivottavasti messuilla näkisi mahdollisimman monia tuttuja!

Olen saanut messuille vapaalipun. Kiitos siitä messujärjestäjälle.


lauantai 20. lokakuuta 2018

Välitilinpäätös tästä vuodesta

Vuodesta 2018 on kulunut jo kohta viisi kuudesosaa. Tässä postauksessa kurkkaan ensin taaksepäin, vuoden alussa tekemiini lukusuunnitelmiin. Listasin 5+1 tavoitetta - mitä niille kuuluu nyt? Samalla luon muutaman silmäyksen jäljellä olevaan vuoteen, ainakin syysloman lukusuunnitelmiin.


1. Helmet-haaste 2018


Olen listannut Helmet-haasteeseen sopivat kirjat erilliselle sivulle blogissani. Tällä hetkellä koossa on 29 kirjaa viidestäkymmenestä, eli ihan maaliin asti haasteessa en varmaankaan pääse. Suunnitelmia kyllä olisi aika lailla kaikkiin jäljellä oleviin kohtiin, mutta lukupinossani on paljon sellaistakin, mikä ei sovi mihinkään kohtaan. 

Ihan kaikkea lukemaani en kiireiden vuoksi ole ehtinyt esitellä blogissani. Viime viikkoina en itse asiassa ole töiden ohella ehtinyt lukeakaan juuri mitään, mutta lukaisin Kari Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjan (Siltala, 2018, 269 s.) Sijoitan sen kohtaan "ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja", koska en varmastikaan olisi lukenut kirjaa, ellen olisi lainannut sitä veljeltäni. En seuraa formuloita (enkä juurikaan juorulehtiä, joissa Räikkönen ilmeisesti aika paljon esiintyi menneinä vuosina), eli kiinnostava asia kirjassa oli minulle se, miksi ihmeessä Kari Hotakainen on lähtenyt sitä kirjoittamaan. 
Kirja oli siis kiinnostava kurkistus itselle vieraaseen maailmaan. Räikkönen on kirjan perusteella lahjakas, kunnianhimoinen ja taitava työssään. Hän ei ole ylimielinen, vaan kohtelee kaikkia samalla tavalla. Formulakuljettaja saattaa vaikka korjata varikkoalueen bussin vessan. Häntä ei kiinnosta puhua toimittajille, vaan hän vastaa lyhytsanaisesti ja omintakeisella huumorillaan. Hän on samaan aikaan ujo ja suorapuheinen. Tämä kaikki selittyy osin hänen taustallaan: "Jotkut syntyvät kultalusikka suussa, jotkut jakoavain kädessä." Hotakainen tuntuu ihailevan Räikköstä jokseenkin varauksettomasti - ainakin itse sain sellaisen vaikutelman.


  2. Viime kevään uutuuskirjat



Kevään katalogeja selatessa listasin aika paljon kirjoja, joita aioin lukea tänä vuonna. Niistä olen kuitenkin tähän mennessä lukenut ainoastaan kaksi. Pauliina Rauhalan Synninkantajista en pitänyt niin paljon kuin olisin Taivaslaulun perusteella toivonut ja odottanut. En kesällä tästä blogannut, mutta Instagramiin luonnehdin kirjaa näin: "Luultavasti vika oli minussa lukijana(kin), mutten päässyt oikein lähelle henkilöitä ja siksi teematkin jäivät etäisiksi, vaikka tässä kiinnostavia aineksia olikin." Samoin toinen kovasti odottamani kirja, Elena Ferranten Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät, oli minulle muihin Napoli-sarjan osiin verrattuna lievä pettymys. Odotan silti, että ehdin nyt syyslomalla tarttua sarjan päätösosaan.

Yksi listaamistani kirjoista, Kati Hiekkapellon Hiillos, ei ole muuten vieläkään ilmestynyt, vaan se julkaistaan vasta ensi vuonna. Syksyn kiinnostavista uutuuksista en ole ehtinyt edes tehdä listausta blogiini, ja nyt jo julkaistaan ensi kevään katalogeja! Kirja-alan sykli on tosiaankin nopea.

3. Oman hyllyn himoituimmat


Kahden vuoden yrityksen perusteella on selvää, että minun ei kannata koota hyllynlämmittäjistä pinoa tai tehdä tarkkaa suunnitelmaa, mitä haluaisin omasta hyllystä lukea. Viime vuoden hyllynlämmittäjistä luin pari kolme, ja tämän vuoden pinolle taitaa käydä sama kohtalo. Vaikka nämä kaikki ovat varmasti hurjan hyviä ja kiinnostavia kirjoja, olen lukenut näistä tähän mennessä vasta YHDEN, Johanna Sinisalon Enkelten verta (ja se oli loistava). Minna Maijalan Canth-elämäkerta minulla on kesken, ja aion lukea sen ennen kuin tartun Minna Rytisalon Rouva C. -romaaniin. Siinäpä siis toinen lukusuunnitelma syyslomalle Ferranten lisäksi.

4. Tavoite viiden runokirjan lukemisesta


Päätin osallistua Ompun runohaasteeseen ja asetin tavoitteeksi lukea viisi runokirjaa tänä vuonna. Tämä tavoite saattaa jopa täyttyä! Olen esitellyt blogissani yhden runokirjan, Pauli Tapion Varpuset ja aika. Sen lisäksi olen lukenut Lauri Viidan kokoelman Ne runot, jotka jäivät. Parhaillaan olen lukemassa yhtä runokirjaa, josta lisää myöhemmin. Olen ajatellut lukea myös Helena Anhavaa ja Eeva Kilpeä. (Kilveltä luinkin Kuolinsiivous-teoksen, mutta se ei ole varsinaisesti runokirja, vaan päiväkirjamaisesti koottu kokoelma ajatuksia vuosien varrelta.) Vinkkejä voimauttavista, muttei pateettisista runokokoelmista saa antaa vaikkapa tämän postauksen kommenteissa. 

5. Luen jonkin kirjan englanniksi, vai luenko?

Viimeisenä tavoitteena listasin, että lukisin jotain pitkästä aikaa englanniksi. Lainasin alkuvuodesta yhden englanninkielisen elämäkertakirjan, mutten ehtinyt sitä kuitenkaan lukemaan. Käytän Storyteliä, mutten sieltäkään ole tullut tarttuneeksi mihinkään vieraskieliseen sitä lukuun ottamatta, että kuuntelin R. J. Palacion Ihme-kirjaa jonkin aikaa englanniksi, kunnes luin sen suomeksi loppuun. Pidän kuitenkin tämän tavoitteen mielessä.

+ Viimeisen tavoitteen muotoilin näin: "Nautin lukuharrastuksesta ja kirjakeskusteluista sekä blogeissa että elävässä elämässä." 

Elävässä elämässä kirjakeskusteluja on ollut ilahduttavasti. Lukupiiri, johon olen kuulunut vuosia, on kokoontunut tänäkin vuonna. Olemme lukeneet tänä vuonna esimerkiksi Pajtim Statovcin romaanin Kissani Jugoslavia, aiemmin tässä postauksessa mainitsemani Synninkantajat ja viimeksi Maria Semplen romaanin Missä olet, Bernadette? Vaikka tämä viimeisin on muutamia vuosia vanha, sen tekee ajankohtaiseksi se, että kirjasta on tekeillä elokuva, jossa pääroolissa Bernadettena on Cate Blanchett. Kirja kertoo vähän vinksahtaneesta perheestä, joka on luvannut viedä lahjakkaan tyttärensä risteilylle Etelämantereelle palkinnoksi tämän hyvästä koulumenestyksestä. Juuri ennen matkaa perheen äiti Bernadette kuitenkin katoaa. Kirjassa on satiirista huumoria ja hyvinkin elokuvamaisia tilanteita (esim. mutavyöry, jonka sitkeiden karhunvatukkapensaiden leikkaaminen aiheuttaa ja joka tietysti tuhoaa ärsyttävän naapurin pihajuhlat), eli voin hyvinkin kuvitella sen taipuvan valkokankaalle hienosti.


Olen käynyt pari kertaa myös toisessa lukupiirissä, jossa on käsitelty esimerkiksi aiemmin mainitsemaani Ihme-teosta ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillistä tapausta.

Muissa kirjablogeissa olen vieraillut harmillisen vähän viime aikoina. Syysloman aikana käyn läpi tuon seurattavien blogien listani - siellä taitaa olla sellaisiakin, jotka eivät enää oikein päivity, ja vastaavasti luulen, etten seuraa kaikkia blogeja, joita haluaisin. Huikkaa, jos blogisi puuttuu listalta!

Tarkoitukseni oli tässä samassa postauksessa käsitellä kirjamessuja, mutta nostan ne omaksi postauksekseen, koska tästä tuli sen verran pitkä. Jos jaksoit lukea tänne asti, minulla olisi runokirjavinkkien lisäksi toinenkin suosituspyyntö: mikä tämän syksyn uutuuskirja olisi sinun mielestäsi ehdottomasti sellainen, jota ei kannata ohittaa?

torstai 6. syyskuuta 2018

Kun kaikesta tulee surukirjoja


Kyselin jonkin aikaa sitten eräässä kirjallisuusryhmässä vinkkejä kirjoista, joiden avulla voisi käsitellä omia tunteitaan läheisen poismenon jälkeen. Sain hyviä vinkkejä ja lainasinkin pinon kirjoja, mutta olen huomannut, että niihin ei teekään mieli tarttua - ainakaan vielä. 

Sen sijaan kaikki viime aikoina lukemani kirjat tuntuvat kietoutuvan jollain tavoin omaan mielentilaani. Niin on tietysti aina: lukijapositio vaikuttaa siihen, miten jonkun kirjan ymmärtää, mitä siitä saa irti ja mitkä asiat nousevat omasta mielestä merkittävimmiksi. Neutraaleja kirja-arvioita ei siinä mielessä oikein voi ollakaan. Tämä postaus on silti vielä tavanomaista subjektiivisempi katsaus siihen, mikä minua on viime aikoina koskettanut lukemissani kirjoissa.


Surun olemuksesta


Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos, 2011
274 s.
(oma kirjaostos)
Johanna Sinisalon Enkelten verta käsittelee isoja ja ajankohtaisia teemoja: hyönteiskato on olemassaoleva ilmiö, ja se johtaa myös lintukatoon (kuvassa kirjan alla on muutama päivä sitten ilmestynyt Kalevan juttu aiheesta, ja aiheesta voi lukea myös esim. Ylen sivulta). Kirja on julkaistu vuonna 2011, ja siinä eletään 2010-luvun jälkipuoliskoa. Kirjan päähenkilö, mehiläishoitaja ja hautaustoimistoa pyörittävä Orvo havaitsee pesäkadon merkkejä omalla tilallaan ja seuraa samaan aikaan uutisista, kuinka Yhdysvalloissa ja Kiinassa valtaosa sadosta tuhoutuu pölyttäjien puuttumisen vuoksi.

Kirjassa käsitellään paljon kolmen sukupolven suhdetta: Orvon isä pyörittää lihatilaa naapurissa, ja Orvon poika Eero puolestaan on vannoutunut eläinten oikeuksien puolestapuhuja. On sanomattakin selvää, että arvot ovat törmäyskurssilla. Lopulta päädytään siihen, että Orvon on käsiteltävä suruista suurinta.

Olen pitänyt surua tunteena, joka on harmaa ja avara ja aineeton, se on kuin kostea sumu joka ympäröi joka puolelta, eikä siitä pääse eroon millään keinolla, koska se värittää ilman, sitä hengittää sisään ja ulos --. Olen ajatellut surun luonnetta samalla tavalla haihtuvana kuin kostea sumukin ennen pitkää haihtuu; jonakin päivänä harmaus on hitusen ohuempaa, viikkojen päästä kosteus ei enää pisarru iholle -- suru haalistuu hiljaa melankoliaksi, sitten muistoksi.

En koskaan, hetkeäkään, ajatellut että suru voisi olla kiinteä kuin tikari, terävä ja armoton. Että se voisi iskeä uudelleen ja uudelleen, aina odottamatta, niin kovaa suoraan kylkiluiden väliin että silmissä näkyy hetken kirkkaita valoja. -- terän isku yllättää minut joka kerta yhtä ankarasti. (s. 121)

Tämä lainaus on mielestäni hyvä siksi, että kukaan ei voi tietää, miten toinen suree ja millaista surun prosessia toinen käy läpi. Vaikka olisi itsekin menettänyt jonkun, ei pitäisi silti sanoa, että tietää miltä toisesta tuntuu. Ei tiedä. Toisen suru voi olla hitaasti haihtuvaa sumua, toisen taas jatkuvasti odottamatta iskevä tikari.

Sinisalon kirja on täynnä kiinnostavaa pohdintaa esimerkiksi eläinten ja ihmisten suhteesta. Minulle sen kiinnostavin aspekti oli symbolisessa ja mehiläismytologiaa hyödyntävässä kuoleman kuvauksessa.

Lasinteräviä lauseita


Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY, 2018
Luettu/kuunneltu Storytelistä
Äänikirjan lukijana Antti Jaakola, kesto 7 t 1 min
Tommi Kinnusen Pintti on hänen kolmas romaaninsa. Se kertoo kolmesta sisaruksesta, joiden elämä kietoutuu lasitehtaan ympäristöön. Tehdas säätelee kyläyhteisön elämänrytmiä ja sosiaalisia suhteita. Romaani on nimetty kolmenpäivänromaaniksi, ja jokaisena päivänä näkökulmahenkilönä on yksi sisaruksista. Tärkein heistä on silti minusta Jussi, jota ei sodanjälkeisessä Suomessa oikein ymmärretä eikä hyväksytä. Jussi ei sairauksiensa vuoksi kykene samalla tavalla töihin kuin muut miehet, ei vaikka häntä lasitehtaan oppipoikana olisi kuinka potkittu päähän. Elämä puolestaan potkii päähän myös Jussin siskoja, Helmiä ja Railia, jotka ovat kuitenkin varsin vahvaa sorttia eivätkä halkea helposti.

Kinnunen saa minut tekstinsä pauloihin harkitulla, vivahteikkaalla sanankäytöllään. Kuuntelin kirjan osittain, mutta sitten halusin jatkaa lukemista, koska halusin kerrata monet virkkeet ja pysähtyä pohtimaan niitä, vaikkapa tätä (e-kirjassa s. 98/320): Kesä on hetkeksi toteutunut haave siitä, mitä elämä voisi olla. Syksy on menneen muistelua ja kevät sykkivää uuden odottamista. Vain talvi on oma itsensä vailla kaipuuta taakse tai tulevaan. 

Surua kirjassa kuvataan Helmin kokemana näin: Suru on synkkä eläin, musta koira tai kissa, joka saapuu yllättäen ja alkaa seurata. Aluksi sen ulkomuoto tuntuu rumalta ja ääni pelottavalta, ja siksi sitä yrittää vältellä. Se ei kuitenkaan katoa, ei karkaa eikä jätä rauhaan. -- Aikaa myöten sen läsnäoloon tottuu ja mustuudesta alkaa erottaa sävyjä, huomaa eläimen kauniit käpälät ja selän hienon kaarteen. Lopulta huomaa kaipaavansa sen seuraa. Siitä on tullut surijalle rakas. (s. 168/320)

Pintti sai pohtimaan erilaisuuden hyväksymistä, vanhemmuutta, salailua, entisajan elämää ja rajallisia mahdollisuuksia pienessä yhteisössä. Se tuntui myös lohdulliselta lukukokemukselta. Haluan jakaa kirjasta vielä yhden lainauksen, joka osui syvälle suoraan kylkiluiden väliin: Mikään ei ole hänen vikansa, vaan hänestä on tullut juuri niin hyvä kuin tulla voi. Joskus ihminen ei kasva itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta. Ei koska vaan silti. (s. 316/320)


"Äiti, mikä sua itkettää?"


J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Kuvitus Jim Kay
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Tammi, 2015
(oma kirjaostos)

Olemme ekaluokkalaisen kanssa lukeneet syksyn aikana ensimmäisen Harry Potterin ääneen. Harry on kokenut ihan valtavan menetyksen, koska hänen vanhempansa on murhattu, kun hän oli pikkulapsi. Oikeastaan Harry pystyy käsittelemään tätä menetystä vasta päästyään 11-vuotiaana velhokoulu Tylypahkaan. Siellä on ihmisiä, jotka tunsivat hänen vanhempansa ja ihailivat heitä. Dursleyt eivät ole Harrylle tämän vanhemmista puhuneet käytännössä lainkaan. Tarina on siis lähtökohdiltaan äärimmäisen surullinen ja synkkä, mutta lohtua siihen tuo toki se, että Harry pääsee kaltaistensa joukkoon, hänellä on lopultakin elämässään ihmisiä, jotka välittävät hänestä, ja hän saa tietää lisää vanhemmistaan. Kirjan lopussahan Harry kohtaa vanhempiensa murhaajan, joka edelleen haluaa tappaa Harryn. En tiedä, kannattaisiko tällaista lukea ekaluokkalaiselle ensinkään, mutta onneksi tapahtumien sijoittuminen taikamaailmaan tuo niihin sen verran sadunomaisuutta, että lapsi oli tarinan pauloissa hyvällä tavalla, eikä saanut siitä painajaisia. Hiukan tosin oioin ja silottelin sananvalintoja muutamissa kohdissa ääneen lukiessani.

Suhtauduin kirjaan varsin toisella tavalla kuin joskus viisitoista vuotta sitten, kun luin sen ensimmäisen kerran. Mietin tietenkin koko ajan, miten lapsi ymmärtää kirjan tapahtumat. Kirjassa oli yllättävän paljon huumoriakin jännityksen ohella. Yllättävä hetki itselleni oli kirjan lopussa, kun Harry saa Hagridilta kirjan, johon on koottu velhovalokuvia Harryn vanhemmista.
"Tiesin ettei sulla ollut yhtään... Tykkäätkö sinä siitä?" 
Harry ei saanut sanaa suustaan, mutta Hagrid ymmärsi. (s. 242)
Tässä kohtaa lapsi kääntyi hämmentyneenä katsomaan minua ja kysyi, mikä itkettää. Niin, suru on sellaista, että se iskee kun sitä vähiten odottaa. Tässä kohtaa mieleen kihosi ajatus siitä, kuinka isästäni ei ole ollenkaan lapsuuskuvia, koska hänen lapsuudenkotinsa paloi isän asuessa jo omillaan. Jotenkin tämänkin asian surullisuuden käsittää kunnolla vasta nyt, kun siitä on liian myöhäistä puhua isän itsensä kanssa.

Jonkinlaisena loppukaneettina tähän haluaisin ehkä kirjoittaa sen, että aion lukea lapselleni ääneen niin kauan kuin hän vain jaksaa minua kuunnella. Kirjojen äärellä tulee samalla puhuttua monenlaisia asioita, ja toivon, että se osaltaan estää sitä, ettei välillemme nouse sellaista puhumattomien asioiden muuria, joka on minulle ihan liian tuttua.

Isän lapsuudenkodin portaat keskellä kainuulaista korpea.
Talo paloi 44 vuotta sitten, ja luonto on sen jälkeen vallannut alansa.

______________________________________________________
Olen jokseenkin luopunut toivosta Helmet-haasteeni suhteen, mutta sijoitan kirjat kohtiin:
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta - Enkelten verta
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta [siis lasiesineitä] - Pintti 
29. Kirjassa on lohikäärme - Harry Potter ja viisasten kivi

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Klassikkohaaste: Äkäpussin kesytystä ennen ja nyt

Kuinka äkäpussi kesytetään on useimmille tuttu klassikko vähintääkin nimenä, osalle myös esimerkiksi elokuvaversiona. Teos on oman aikansa sukupuoliroolien kuva: ihanteellinen nainen on kuuliainen alamainen miehelleen. Mitä tällaisella teoksella voi olla annettavanaan nykylukijalle? Miten onnistuu Äkäpussin tuominen nykypäivään Anne Tyleriltä?

William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään
Alkuteos The Taming of the Shrew, n. 1592
Suom. Leena Tamminen
WSOY, 2007
173 s.

Anne Tyler: Äkäpussi
Alkuteos Vinegar Girl, 2016
Suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga, 2018
229 s.

(molemmat kirjastolainoja)
Shakespearen Äkäpussin lähtökohtana on, että nurkissa pyörivät naimattomat tyttäret ovat haitaksi. Siksipä heistä täytyy saada koulittua varteenotettavia vaimoehdokkaita mieluiten varakkaille poikamiehille. Rikkaan padovalaisen Baptistan ongelmana on, että nuorempi tytär Bianca menisi kuin kuumille kiville, mutta pahansisuisesta vanhemmasta tyttärestä Katherinasta on vaikea päästä eroon. Tilanteen ilmestyy pelastamaan veronalainen Petruchio, joka ottaa haasteen vastaan ja vie Katherinan vihille, vaikuttimenaan ennen muuta raha. Jos siis tunnet jonkun, joka on kyllin rikas Petruchion vaimoksi, - sillä vauraus säestää hyvin kosiotanssiani - [--] se ei minua liikuta tai lannista, olkoon nainen vaikka yhtä äkäinen kuin Adrianmeren tyrskyt, toteaa Petruchio. Katherinan mielipidettä ei luonnollisestikaan juuri kysellä.

Loppuosa näytelmästä keskittyy nuoremman sisaren Biancan kosiskeluun ja siihen liittyvään naamioleikkiin, huijauksiin ja väärinkäsityksiin. Siinä sivussa kuvataan ajoittain, kuinka Petruchio pyrkii lannistamaan Katherinan tahdon. Minä olen yhtä jyrkkä kuin hän on kopea, ja kun kaksi tulenlieskaa yhdistyy, ne polttavat poroksi vihansa lähteen, Petruchio uskoo. Kun liitto on saatu solmittua, Petruchio vie Katherinan kotiinsa ja käyttäytyy siellä öykkärimäisesti. Hänelle ei muka kelpaa palvelijoiden valmistama ruoka eikä sijattu vuode - tarkoituksena on nimittäin pitää Katherina ilman lepoa ja ruokaa. Muitakin keinoja Petruchiolla on, ja lopputulos on se, että Katherina on lempeämpi ja kuuliaisempi kuin kenenkään muun vaimo.

Ovatkohan Shakespearen ajan naiset seuranneet tarinaa ihaillen? Itsessäni se herätti vahvaa inhontunnetta. Ainoa viihdyttävä asia näytelmässä oli nokkela kielenkäyttö. Mieluusti lukisinkin jonkun muun Shakespearen komedioista, sillä aiemmin olen tutustunut vain tragedioihin (Romeoon ja Juliaan sekä Hamletiin). Tämän näytelmän tunkkaisesta sanomasta huolimatta Shakespearen lukemista voi toki suositella, varsinkin tuoreita suomennoksia. Tässä Leena Tammisen suomennoksessa on myös alaviitteitä, joissa on avuliaasti avattu, mitä vaikkapa Petruchio tarkoittaa sanoessaan, että Katherinalla on "malttia kuin Griseldalla" ja että tämä on "yhtä siveä kuin Lucretia". Kenties Shakespearen aikalaiset tunsivat tarinaperinnettä antiikista alkaen, mutta nykylukijalle viittausten selittäminen on tervetullutta.

Sirkku Aaltosen mainiossa, laajassa esipuheessa puolestaan kuvataan muun muassa näytelmän taustaa ja sitä, millaisina versioina sitä on tavattu esittää. Kiinnostavaa oli, että näytelmän sukupuoliroolit on käännetty toisin päin ainakin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1987 esitetyssä versiossa: näytelmässä Petruchio-nainen piti kesyttää suopeaksi puolisoksi, ja kesyttäjä oli hänen vaimonsa Katariina-mies. Tuossa versiossa tuotiin siis epätervettä vallankäyttöä näkyväksi siten, että miehet olivat alistettuja ja naisilla oli valta, mutta miesrooleja esittivätkin naiset ja naisia miehet.

Erilaisen version tarinasta on kirjoittanut myös yhdysvaltalainen kirjailija Anne Tyler. Kustantajan sivujen mukaan Tyler vihaa Shakespearen näytelmiä, mikä onkin mainio lähtökohta kirjoittaa Äkäpussi uusiksi.

Tylerin Äkäpussissakin on mies, autoimmuunisairauksia tutkiva tohtori Battista, ja kaksi tytärtä. Vanhempi tytär, 29-vuotias Kate, on jämähtänyt huolehtimaan isästään ja 14 vuotta nuoremmasta sisarestaan Pupusta sekä työskentelemään avustajana päiväkodissa. Hänellä ei ole sosiaalisia suhteita tai ylipäänsä mitään suunnitelmaa elämässään. Siksi jopa isän käsittämätön ehdotus tuntuu varteenotettavalta: Katen olisi mentävä naimisiin isän tutkimusapulaisen Pjotrin kanssa, koska tämän viisumi on vanhentumassa. Tyler käsittelee niin Katea kuin Pjotriakin humoristisesti, eikä Katen tarvitse tyytyä olemaan passiivinen kesytettävä.  Romaanin sanomakin on varsin toisenlainen kuin Shakespearella: kahden liekin ei tarvitse palaa yhdessä poroksi, vaan kumpikin voi antaa toiselle tilaa loistaa.

Tylerin tulkintaa ei mielestäni voi sanoa erityisen ravistelevaksi tai uraauurtavaksi, mutta joka tapauksessa se antaa äänen Katelle. Jossain määrin kiinnostavaa on sekin, että nimenomaan Pjotr pitää saada naitetuksi, toki hyvin eri syistä kuin naiset Shakespearen aikoihin.

Postaukseni on osa kirjabloggarien klassikkohaastetta. Haaste järjestetään seitsemättä kertaa, ja tällä kertaa sitä emännöi Unelmien aika -blogi. Haasteen ideana on siis selättää mahdollisesti jokin kauan lukulistalla ollut klassikko tai muuten vain paikata aukkoja kirjallisessa sivistyksessä. Haaste järjestetään kaksi kertaa vuodessa, eli nyt voi ruveta miettimään, mitä lukisi tammikuuksi. Kenties itse tartun seuraavaksi johonkin suomalaisen naiskirjailijan klassikkoon.


Edit: Helmet-haasteessani sijoitan äkäpussit kohtiin 6. Kirja on julkaistu useammassa formaatissa (käy kumpaan vain näistä, koska Tylerin kirjastakin on e- ja äänikirjaversiot ja Shakespearesta on tosiaan kirjallisen version ohella näytelmä- ja elokuvaversiot) ja 26. kirja sijoittuu paikkaan, jossa et ole käynyt (Shakespearen kehyskertomus sijoittuu Englantiin ja sisäkertomus Italiaan, Tylerin teos puolestaan Baltimoreen, Yhdysvaltoihin).