Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä

Huomio vastaisen varalle: ennen kuin yrität riistää henkesi, muista käydä kusella.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Alkuteos All the Bright Places, 2015
Suom. Leena Ojalatva
Karisto, 2017
397 s. + kirjailijan kommentti ja kiitokset
(arvostelukappale kustantajalta)

Viimeistä vuotta lukiota käyvät Theodore Finch ja Violet Markey eivät ole aiemmin juuri kiinnittäneet huomiota toisiinsa. Kirja alkaa dramaattisesti, kun he kohtaavat toisensa koulun kellotornin huipulla olevalla ulokkeella. Theodore suostuttelee Violetin olemaan hyppäämättä, mutta kaikki uskovat tilanteen menneen toisin päin.

Theodore on nimittäin koko koulun tuntema friikki, joka keksii mitä erikoisimpia tempauksia ja jonka tyyli vaihtelee äärilaidasta toiseen. Hän saakin kestää julmaa pilkkaa. Säännöllisin väliajoin Theodore häipyy;  kaverit ja perhe kuittaavat sen toteamuksella Finch nyt vain on sellainen. Tosiasiassa Finch vajoaa masennukseen, mustaan pyörteeseen, jossa päässä soivat äänet toistavat hänen olevan turha ja typerä. Olen rikki. Olen huijari. Minua ei voi rakastaa.

Violet puolestaan kuuluu suosittujen porukkaan - tai on kuulunut, kunnes hänen siskonsa menehtyi autokolarissa eikä Violet ole jaksanut enää kirjoittaa heidän suosittua blogiaan tai jatkaa huutosakkiharrastustaan. Muut jatkavat elämäänsä kuten ennenkin, enkä minä taida pysyä mukana. Ehkä en edes halua. Olen hyvä vain yhdessä asiassa, ja siihen en enää kykene.

Finch ja Violet alkavat tehdä yhdessä maantiedon projektia, jossa he kiertelevät Indianan nähtävyyksiä. Finchillä on kyky löytää yksinkertaisiinkin asioihin kiehtova näkökulma, ja hän näkee kaikessa kauneutta. Siinä sivussa he keskustelevat kirjallisuuslainauksin (kukapa äikänope ei tykästyisi tällaisiin päähenkilöihin!), ja Violet löytää taas rakkautensa sanoihin.

Jos luulee, että tämä on perinteinen tarina, jossa tyttö tapaa pojan ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, niin silloin joutuu kuitenkin pettymään. Yksi täydellinen päivä on toki kirja rakkaudesta, mutta myös surusta, syyllisyydentunteesta ja masennuksesta ja siitä, voiko niistä aina selvitä. Kirja muistuttaa siitä, että kenellä tahansa meistä voi olla kuorensa alla kannettavanaan monenlaista painolastia. Lukiessa herää myös kysymys vastuusta ja huomaamisesta. Kirjan nuorten vanhemmat eivät osaa olla lastensa tukena. Violetin vanhemmat ehkä yrittävät parhaansa, mutta ovat toisen tyttärensä kuolemasta murtuneita, Finchin eronneet vanhemmat eivät puolestaan suostu muista syistä näkemään, että Finchillä voisi olla jotain oikeasti hätänä. Koulukuraattorit kysyvät pakolliset kysymykset, mutta eivät pysty saavuttamaan nuorten luottamusta. Niinpä Violet ja Finch ovat ainoat, jotka tietävät toistensa salaisuudet, pelot ja toiveet.

Ennen kuin kuolen, haluan...

että minulla on väliä.

lakata pelkäämästä.

kokea täydellisen päivän.

Muissa blogeissa: Dysphoria-kirjablogin Heidi ihastui kirjaan ja odottaa myös elokuvaversiota. Yksi pieni lukupäiväkirja -blogin Mirzu on kuunnellut kirjan englanninkielisenä äänikirjana ja kiittelee, että nuorten mielenterveyttä käsiteltiin teemana rohkeasti. Sivujen välissä -blogin Hannalla kirja jäi puolestaan kesken - ymmärrän kyllä, että kirja jakaa teemansa ja sen käsittelytavan vuoksi mielipiteitä. 

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

- Jos mä saisin edes yhden ihmisen lupaamaan mulle tämän asian, mä jaksaisin taas elää, selitän.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava, 2017
252 s.
Kansi: Kirsti Maula
(kirjastolaina)

Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin päähenkilö on viisikymppinen kirjailija Anita, joka haluaa kuolla. Hän puhuu kuolemantoiveistaan ystävilleen ja etsii jopa jotakuta, joka haluaisi avustaa häntä kuolemassa. Samaan aikaan hänen alullaan oleva kirjaprojektinsa etenee hitaanlaisesti, mutta välillä tulee hyväkin päivä. Masennus saa hänet myös tarkastelemaan omaa elämäänsä kriittisesti ja karsimaan asioita, joita hän ei enää kaipaa: Miten vapauttava ajatus, että kaiken voi jättää kesken. Elokuvat voi jättää kesken. Ihmiset voi jättää kesken.

Kirjasta nousi pienoinen somekohu, kun HS:n kriitikko pohti sitä, onko kirjan Anita uskottavasti masentunut: hänhän esimerkiksi jumppaa ja käy kekkereillä ja juttelee siellä ihmisille. Jossain määrin ironista ehkä, mutta kirjan Anita käy samaa keskustelua myös itsensä kanssa:

Pesen hiukseni silloinkin kun olen masentunut. Saanko edes kutsua itseäni masentuneeksi, vaikka olen jokseenkin toimintakykyinen? Saan. Juuri toimintakykyinenhän kykenee tappamaan itsensä.

Vaikka kyse on vain romaanihenkilöstä, minusta on ylipäätään vaarallista aina, jos sanotaan, ettei joku voi olla masentunut, koska hänellä on sitä tai tätä. On absurdi ajatus määritellä, kuka saa masentua ja kuka ei. Ikään kuin se olisi oma valinta. Siksi kirjakritiikistä seurannut keskustelu oli minusta oikein tervetullutta.

Voisi ajatella, että kirja, jonka päähenkilö haluaa kuolla, olisi synkkä ja ahdistava. Toki ilottomiakin ajatuksia kirjassa kuvataan, mutta huomasin myös monta kertaa pyrskähtäväni nauruun jonkin osuvan repliikin kohdalla. Härkönen taitaa pistävän dialogin ja mustan huumorin. Kirja on myös kiinnostava kuvaus kirjailijantyöstä ja suhteesta kritiikkiin.

Härkönen on ennenkin kirjoittanut vakavista aiheista: siskonsa itsemurhasta romaanissaan Loppuunkäsitelty ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta romaanissa Heikosti positiivinen. Kaikki näistä ovat olleet vahvoja ja mieleenjääviä lukukokemuksia. (Sen sijaan esimerkiksi Kaikki oikein ei antanut minulle kovinkaan paljon. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja komediaksi se taipuneekin hyvin.)

Valomerkki on luettu esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Mari A:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin.

Vuoden 2017 ensimmäisen puoliskon käsitöitä

Blogini alaotsikossa luvataan satunnaisia käsitöitä. Olen blogannut käsitöistä viimeksi tammikuussa, joten tässäpä koontia, mitä olen vuoden 2017 aikana tähän mennessä tehnyt. Linkkaan ohjeet mahdollisuuksien mukaan.

Hypistelymuhveja muistisairaille 

Muhvit on tehty hyväntekeväisyyteen vanhusten psykiatriselle osastolle. Mallia olen ottanut näkemistäni muhveista Facebookin Muhvimimmit-ryhmässä. Sen kummempaa ohjetta ei ole.

Pöllöjen silmät on pujotettu lankaan neuloessa ja napit on kiinnitetty äärimmäisen huolellisesti.

Muhveissa on hypisteltävää myös sisäpuolella. Hauskaa, että nämä käsityökorissa pyörineet virkkauskokeilutkin tuli käytettyä johonkin.

Vauvanpeitto

Tästä peitosta ei tullut otettua kuvaa, mutta onneksi sain vauvan äidiltä tämän otoksen. Tein peiton lahjaksi joulukuussa syntyneelle vauvalle. Lankana Gjestal Janne ja Viking Ville (ei mitään parhaita vauvalankoja, tiedän, mutta tämä peitto syntyi jämälankaprojektina, ja ovat nämä kuitenkin pehmeämpiä kuin vaikkapa 7 veljestä -lanka).

Peitto on tehty todella helpolla, ilmaisella ohjeella, joka löytyy Ravelrysta: Chevron baby blanket. Ohje on englanniksi, mutta siinä on vain kaksi kerrosta, jotka toistuvat. Englanninkieliset lyhenteet voi helposti selvittää esim. Ullaneuleen sanaston avulla.

Lisää vauvaneuleita...

En käsitä, miten tämän vuoden syntyvyys voi olla ennätysalhainen, kun omaan tuttavapiiriin näitä vauvoja nyt vain putkahtelee! Yllä olevat tennaritossut annoin alkuvuodesta toisen ystäväni vauvalle. Tossut on virkattu merinovillalangasta Puikkojen polut -blogin ohjeella. 

Alla olevat sukat olen tehnyt Novitan ohjeella, mutta uskoakseni sama vauvan ryppyvarsisukkien ohje on Yhteishyvän sivulla. Lankana on Gjestal Maija (Novitan Nallen vahvuista).

Suomi 100 vuotta -vauvansukkia

Käsityöihmisten tavoitteena oli neuloa sinivalkoiset sukat kaikille Suomi 100 -juhlavuoden vauvoille. Tavoite täyttyi jo alkuvuodesta. Sitä ennen ehdin itse neuloa kaikkiaan kahdeksat sukat keräykseen. Alimmassa kuvassa olevat sukat luovutin eräälle erityisen tärkeälle juhlavuosivauvalle: minusta tuli vastikään täti ensimmäistä kertaa!

Tätiydestä höpsähtäneen tuotoksia

(Ohje tennareihin. Lankana Hjertegarn extrafine merino 120.)

Kypärämyssyn ohje Novitan sivulta. Malli on hyväksi havaittu - olen tehnyt näitä vauvoille varmaan jo viitisentoista vuotta. Villatakki on tehty Novitan Muksu extra -lehden ohjeella (lehti vuodelta 2008). Lankana näissäkin Hjertegarn Extrafine Merino 120, kuten myös alla olevissa tumpuissa. Tumput on tehty junasukan mallia mukaillen, ilman kantapäitä tietysti.

Tähtipipo on tehty Novitan ohjeella. Vaihdoin langan ohueen puuvillalankaan (Cotton soft bio, 50 g = 180 m) ja vähensin hiukan välikerroksia, mutta olisi pitänyt vähentää myös silmukoita, koska pipo on kuitenkin vastasyntyneelle hiukan iso. (Yritin kyllä mitata, että ympärysmitta olisi ollut 32 cm.)

Vielä viimeisenä vauvaneuleprojektina: vaunulelu! Googlailin erinäisiä vaunuleluja, ja niistä siskoani eniten miellyttivät norsuaiheiset. Ihan omasta päästä tai kuvien pohjalta en tällaista osaisi tehdä, ja olin jo epätoivoinen ohjeen löytymisen suhteen, koska esimerkiksi The one little birdie -blogissa oli satakunta pyyntöä saada suomenkielinen ohje. Onneksi kuitenkin löysin Kirsten Villan blogissa lyhyesti selitetyn ohjeen ja virkkauskaavion, ja johan alkoi norsuja syntyä. Alla kuvat valmiista lelusta - viimeistelyn eli norsujen ja helmien kiinnittämisen kuminauhaan teki tuore äiti itse, jotta lelusta tuli varmasti juuri heidän vaunuihinsa passeli.

Jotain omiinkin jalkoihin... 

Tuntuuko joskus siltä, että on pakko nostaa jalat ylös? No, ainakin silloin, kun yritän saada järkevää kuvaa polvisukista. Olen haaveillut pitkistä, maltillisen värikkäistä polvisukista pitkän aikaa, ja nyt vihdoin sain ne tehtyä. Eiväthän ne täydelliset, mutta tyytyväinen olen, yhtä kaikki. Sovelsin näissä sukissa Kalajoki-sukkien ohjeen polvisukaksi. Lankana on Viking Aurora.

Ja lopuksi vielä jotain omalle muksulle

Tyttäreni (kuvassa kaksi vuotta, nykyisin kuusi vuotta) käy Oulussa Valveen sanataidekoulua. Valveella on jo vuosien ajan järjestetty Lumotut sanat -sanataideviikot, joihin liittyy lastenkirja-aiheinen näyttely ja monenlaista muuta ohjelmaa. Sanataideviikoilla oli jo aiemmin esillä Karoliina Pertamon piirtämä Riimikissa, ja tänä vuonna se oli näyttelytilan eteisessä. Tyttäreni - ja varmaan aika monen muunkin mielestä - tämä jättikissa oli kertakaikkisen hurmaava. Hän pohti, miksei Riimikissa-pehmoleluja ole myynnissä, ja tämähän johti sitten siihen, että minun oli sellainen tehtävä.

Sovelsin kissan virkkaamiseen Novitan virkatun nuken ohjetta (julkaistu Novitan kevät 2012 -lehdessä, löytyy linkistä Novitan arkistosta). Vähensin vain kerroksia jonkin verran. Lankana on Lankamaailmasta ostettu tarjouslanka nimeltä Carolina (50 % puuvillaa ja 50 % akryylia, 50 g = 140 m). Anna Anttoselle ja ja Kati Inkalalle kiitos ihanan hahmon keksimisestä ja Karoliina Pertamolle taitavasta kuvittajantyöstä!

Aris Fioretos: Mary

"Toinen puoli kansasta teurastaa toisen puolen. Maa ehditään tuskin saada ehjäksi kun se taas menee palasiksi."

Aris Fioretos: Mary
Teos, 2016 (alkuteos 2015)
Suom. Liisa Ryömä
Kannen suunnittelu Elina Warsta
337 s.
(kirjastolaina)

Aris Fioretoksen Marya voi lukea - ja siitä voisi kirjoittaa - monesta näkökulmasta. Teoksen juoni on pääpiirteissään yksinkertainen: opiskelijamielenosoituksiin osallistuva 23-vuotias Mary pidätetään Ateenassa vuonna 1973. Kun hän ei anna kuulusteluissa tietojaan, hänet toimitetaan pahamaineiselle vankilasaarelle. Vankeusaikana häntä pahoinpidellään ja kidutetaan eri tavoin.

Mary kantaa sisällään salaisuutta: juuri ennen pidätystä hän on saanut tietää olevansa raskaana. Hän ei ole ehtinyt kertoa asiasta vielä edes miesystävälleen Dimosille. Sisällä olevan pienen elämänalun suojeleminen saa Maryn kestämään kauheuksia - mutta tuleeko raja jossain vastaan? (Lukijalle voi tulla - en itse olisi pystynyt lukemaan tätä kirjaa esimerkiksi raskaana ollessani.)

Mary oli voimakas ja painostava lukukokemus. Vangitut naiset saavat jossain määrin lohtua ja tukea toisistaan, ja Mary saa voimaa myös Dimosia käsittelevistä muistoistaan. Kerrotaan myös Maryn perheestä: hänen äitinsä on töissä turvallisuuspalvelussa, eli tilanteessa täysin toisella puolella kuin Mary. Maryn suhde masentuneeseen äitiin ei ole ollut mitenkään ongelmaton. Kenelle Mary lopulta on uskollinen, kun hänet on viety henkisesti ja fyysisesti täysin äärirajoille eikä hän tunne edes itseään?

Aion juuri nuolla sumpin lattialta kun näen itseni ulkoapäin. Näin on käynyt ennenkin, mutta ei koskaan näin raa'asti ja nujertavasti. Näen itseni kontallaan, kädet betonia vasten ja kieli ulkona - kuin rapsuttaja [rotta]. Kohottaudun kauhuissani ja huomaan miten pahalta haisen. Haju ei ole vain vaatteissa vaan on iskostunut myös ihoon ja kutittaa päässä, ikään kuin ruumis olisi muuttumassa jätteeksi.

Kirja sai minut lueskelemaan Kreikan lähihistoriaa. Vankilasaari, jossa Marya ja muita vankeja pidetään, on suljettu vasta muutamaa vuotta ennen kirjan nykyhetkeä ja vankina olevien naisten on tarkoitus siivota ja kunnostaa se taas käyttökuntoon. Saarella on myös hautoja niiltä ajoilta, kun siellä on edellisen kerran ollut vankeja. Kreikassa käytiin toisen maailmansodan jälkeen sisällissota, ja vuosina 1967-1974 maan tilanne oli epävakainen maata hallinneen sotilasjuntan vuoksi. Vaikka kirja kuvaakin vain lyhyttä ajanjaksoa vuosien 1973 ja 1974 taitteessa, se sai kuitenkin pohtimaan sitä, missä määrin nämä Kreikan lähihistorian tapahtumat selittävät jotain maan nykytilanteestakin.

Aris Fioretos on ruotsalainen kirjailija, mutta hänen sukujuurensa ovat Kreikassa. Fioretosin muita kirjoja ei ilmeisesti ole suomennettu. Mary oli August-palkintoehdokkaana vuonna 2015. Poimin Maryn lukulistalleni ennen muuta Kirjasähkökäyrän Main postauksen perusteella. Kirja odotti kuitenkin lukupinossani maksimimäärän uusintakertoja, ja vasta Kirsin book clubin postaus sai lopulta tarttumaan kirjaan ja lukemaan sen. Onneksi näin. Kaikessa ahdistavuudessaan vaikuttava kirja. 

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (hyllynlämmittäjä)

Aloitin monen muun tavoin tammikuussa hyllynlämmittäjä-haasteen, jonka tavoitteena on vähentää hyllystä niitä sitten joskus -kirjoja, jotka on tullut hankittua muttei luettua. Haaste on levinnyt Suomeen Sivumennen-kirjapodcastin kautta. Pinosin kaksitoista kirjaa, jotka on tarkoitus lukea tämän vuoden aikana. Ensimmäisen luin tammikuussa, toisen helmikuussa – ja kolmannen vasta nyt kesällä. No, onhan tässä liki puoli vuotta vielä. Jälkiviisaana voisi tietenkin sanoa, että olisi sen pinon voinut fiksumminkin koostaa eikä kasata sinne pelkkiä tiiliskiviä.

Tämänkertainen hyllynlämmittäjä osoittautui oikein hyväksi kirjaksi, mitä tietenkin ounasteli jo sekin, että sen on kirjoittanut Pulitzer-palkittu Anne Tyler. Olen lukenut Tylerin kirjoista aiemmin Amerikan lapset, ja muistan tuolloinkin pitäneeni Tylerin tarkkanäköisestä tavasta kuvata ihmisiä.

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa
Alkuteos Dinner at the Homesick Restaurant, 1982
Suom. Jussi Nousiainen
Otava, 1. suomenk. painos 1983, tämä painos 2012
335 s.
(oma kirja)

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa kertoo Tullin perheestä. Beck ja Pearl avioituvat yli kolmikymppisinä. He elävät Beckin myyntimiehen työn vuoksi liikkuvaa elämää. He saavat kolme lasta, jotka eivät jatkuvien muuttojen vuoksi juurru oikein minnekään. Nuorimman lapsen ollessa yhdeksänvuotias Beck jättää perheen. Pearl kuvittelee, että voi salata tämän lapsiltaan ja koko Baltimorelta – Beck on vain liikematkalla. Pearl on tähän kuvitelmaansa oikein tyytyväinen, kulissit pysyvät kunnossa.

Kun näkökulma siirtyy lapsiin, kuva Pearlista muuttuu entistä epämiellyttävämmäksi. Hän on äitinä ja ylipäätään ihmisenä epävakainen. Pearl ei tarvitse ketään eikä mitään, hänellä ei ole ystäviä. Hänellä on vain lapsensa, ja näissäkin tuntuu kaikissa olevan jotain vikaa hänen mielestään.

Myöhemmin, kun lapsista Ezra äidin toiveiden vastaisesti pyörittää omaa ravintolaa, äiti säännönmukaisesti keksii jokaisilla pojan kokoonkutsumilla päivälliskutsuilla syyn rynnätä ulos viimeistään ennen jälkiruokaa. Jollei äiti ehdi tätä tehdä, ryntääjä on vanhin lapsista, Cody, joka on veljelleen kateellinen ja kuvittelee tämän olleen aina äidin suosikki. Kateus saa aikaan julmaa ihmissuhdekeinottelua.

Itse asiassa he luultavasti tapasivat toisiaan tiuhemmin kuin onnelliset perheet. Vaikutti melkein siltä, että heidän oli toistuvasti palattava sen ääreen, mikä ei ottanut luonnistuakseen. (Eli jos he joskus todella saisivat päivällisen päätökseen, niin nousisivatko he ja hyvästelisivät toisensa ikuisiksi ajoiksi?) (s. 170)

Kovin käy sääliksi Ezra-rukkaa, joka yrittää pitää perhettä koossa. Toisaalta Ezra on melko saamatonkin, antaa vain asioiden tapahtua yrittämättä todella puuttua niiden kulkuun: 'Olkoon vaan' oli hänen elämänsä kantava teema. Häntä hallitsi unelias suvaitsevaisuus, joka oli niin hänen onnensa kuin vastoinkäymistensäkin lähde. (s. 295)

Etäisimmäksi kirjassa jää perheen nuorin lapsi, Jenny. Hän pakenee lannistavaa kotia opintoihin ja varhaiseen avioliittoon, sittemmin useampaankin. Kaiken kaikkiaan Tyler saa pohtimaan perhesuhteita ja vanhemman/vanhempien toimien vaikutusta lapsiin, osoittelematta ja alleviivaamatta. Jos maailmassa olisi loputtomasti aikaa, haluaisin kyllä lukea lisää Tylerin kirjoja. Nykyisin vain uutuuskirjat tuppaavat menemään etusijalle.

Seuraava hyllynlämmittäjäni on samalla se kirja, jonka luen heinäkuussa kirjabloggarien klassikkohaasteen viidenteen osaan. Itse asiassa kirja on myös Ylen 101 kirjaa -listalla, josta minun oli tarkoitus vuoden mittaan poimia muutakin luettavaa kuin omat blogattavat teokseni, joten tuon kirjan lukeminen on suorastaan palkitsevaa monessakin mielessä.

Ensimmäisen lukumaratonini jälkimainingeissa on muuten todettava, että kesti hämmästyttävän kauan, ennen kuin sain blogattua tämän viimeisenkin maratonilla aloittamani kirjan. Osin tähän toki vaikutti pride-viikon tuoma viivästys. Haikein mielin päätin, etten enää kirjoita maratonilla lukemastani Värityskirjasta erillistä postausta, koska vaikutelma siitä on jo harmillisen haalistunut. Kirjasta on kuitenkin ilmestynyt paljon blogitekstejä. Ensi kerralla kun osallistun lukumaratoniin, valitsen ehkä sellaista luettavaa, josta voin blogata pikaisesti heti luettuani. Tai sitten lähden liikkeelle yhden tiiliskiven taktiikalla. Tämän lauantain maratonille en ehdi osallistumaan, mutta ehkä elokuussa?

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (novellihaaste 2)

Olavi Koistinen: Mies, joka laski miljardiin
Kosmos, 2017
 217 s.
(kirjastolaina)

Olavi Koistisen novellien päähenkilöt ovat miehiä, jotka ovat jollain tavoin yksinäisiä tai jonkinlaisessa elämän murroskohdassa. Esimerkiksi Loitsutehtaan tilanne -novellissa peruskoulun päättävä Eero on epävarma siitä, haluaako kukaan todella viettää päättäjäisiltaa hänen seurassaan, vai onko hän pyörätuoleineen ja vahvoine käsivoimineen vain jonkinlainen kuriositeetti, jonka kustannuksella halutaan pitää hauskaa. Eero turvautuukin mobiilipeliin, jossa hän on sentään klaaninjohtaja. Tosielämän ja virtuaalimaailman ihmissuhteet - kummat lopulta ovat todellisempia? Tätä samaa kysymystä pohtii tavallaan myös kokoelman erikoisin novelli Siilit tuijottavat, jonka päähenkilö on löytänyt nettipalstalta saman fetissin jakavia ihmisiä, mutta käytännön toteutus ei tunnukaan yhtä kiehtovalta kuin kuvitelma.

Maiharit- ja Australian muotoinen pöly -novelleissa puolestaan keski-ikäiset miehet viettävät aikaa keskenään, baarissa, jatkoilla ja darrassa. Ystävyys on melko pinnallista, kaikki ovat jumiutuneet nuoruuden rooleihin eikä mitään todellista puhuttavaa tunnu olevan. Australian muotoinen pöly -novellin verkkainen tunnelma toi myös mieleen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin.

Koskettavin kokoelman kymmenestä novellista oli Jos asianne koskee säästämistä, jossa iäkäs Karl yrittää selviytyä kotonaan kuumesairaana. Hän on huolissaan laskusta, joka on jäänyt ristikkolehden alle ja siten toimittamatta raha-asioista huolehtivalle tyttärelle. Karl ei saa pankin puhelinpalvelusta asiaan apua, koska puheentunnistus ei ymmärrä häntä. Kotihoitokaan ei ole käynyt moneen päivään, ja Karl pohtii: Hänet oli varmaan leikattu. Voiko niin käydä tuosta vain, eivät ne ehtineet kaikille soitella. Paha siitä oli ketään moittiakaan, jos leikata pitää niin leikata pitää. Tämän novellin lopusta olisi muuten hauska jutella jonkun kokoelman lukeneen kanssa.

Kokoelman ensimmäinen novelli Minä en tiedä mitä terveiset ovat saa minulta peukutuksen. Peukutus on osa Nipvet-blogissa julkaistua novellihaasteen 2. osaa. Ideana on antaa jostain novellista myönteinen lukusuositus, muutamalla virkkeellä. Tätä novellia peukutan sen päähenkilön Eerikin vuoksi.

Eerik on 34-vuotias, täsmällisyyttä rakastava mies. Hän ei ymmärrä kuvallisia tai epämääräisiä ilmauksia, kuten terveisten lähettämistä. Eerik on kuitenkin matemaattisesti lahjakas ja siten menestyy sijoitusalalla - tosin hän saa tehdä töitä kotoa käsin, koska minun vahvaa aluetta ei ole asiakasrajapinta, kuten asia on hänelle kauniisti muotoiltu. Sosiaaliset kontaktit eivät siis ole Eerikin vahvuus, ja tässä novellissa hänet ajetaan sellaisiin puoliväkisin, mistä syntyy novellin jännite.

Kokoelman niminovellissa Raimo päättää yrittää laskea miljardiin. Laskeminen vaikuttaa koko Raimon elämään, siihen miten hän näkee ympäristönsä ja mille alalle hän päätyy. Vaimostakin tulee aina mieleen numero, jota hän ajatteli nähdessään tämän ensimmäistä kertaa. Vaimokulta: 1191001. Kävi raskaaksi katsoa vaimoa ja ajatella miljoonalla alkavaa pitkää lukua joka ikinen kerta.

Mies joka laski miljardiin on Helsingin Sanomien toimittajana työskentelevän Koistisen esikoisteos. Savon Sanomista löysin tiedon, että Koistinen on kuitenkin voittanut Martti Joenpolven novellikilpailun jo vuonna 2008 novellillaan Lonely Planet (samanniminen teksti on tässäkin teoksessa). Ilmeisesti teoksen novellien kirjoittaminen on siis ollut pitkä prosessi. Nautin Koistisen ihmiskuvista paljon. Jäin miettimään ainoastaan sitä, miksi kaikkien novellien päähenkilöiden on oltava miehiä. Esimerkiksi Tuuve Aron ja Miina Supisen novelleissa minusta on joskus ollut hauska yllättyä, kun novellin kertoja tai päähenkilö onkin ollut eri sukupuolta kuin ensin olen olettanut jonkin yksityiskohdan perusteella.

P. S. Kaikkien kaltaisteni turhanaikaisia yksityiskohtia pohtivien iloksi laskin, onko oikeasti mahdollista laskea miljardiin. Jos laskisi yhden luvun sekunnissa, miljardiin laskeminen kestäisi 31,7 vuotta. Kukaan ei voi tietenkään laskea nukkuessaan, ja useimmilla on ehkä muutakin elämää, eli jos laskisikin vain kahdeksan tuntia päivässä, laskeminen kestäisi vähän yli 95 vuotta.

Tällä kertaa novellihaaste ei ainakaan lopu kesken: osallistumisaikaa on peräti vuosi. Lisätietoa siis Nipvet-blogista.

Novellihaasteen 2. osaan luettuja novelleja: 10

Marja Björk: Poika (pride-viikon lukutempaus)

Olin ihan yksin. Yhä edelleen rukoilin, että minulle kasvaisi muna. -- Jotkut lintsaavat koulusta pikkujuttujen takia, esimerkiksi jos uusimmat farkut olivat aamulla vähän märät tai leukaan oli tullut finni. Minä olin kokonaan väärä. Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Jokin juttu oli mennyt vitusti pieleen.

Marja Björk: Poika 
Like, 2013
215 s.
(kirjastolaina)

Marja Björkin Poika kertoo Marionista eli Makesta, joka on aina pitänyt itseään poikana. Kirja perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin.

Kirjassa Makke on minäkertoja ja kertoo kasvustaan: lyhyesti lapsuudesta, tarkemmin ala-asteen viimeisistä vuosista ja yläkoulusta ja ammattikouluajasta. Millaista on kasvaa ja kehittyä, kun ei koe omaa kehoaan omakseen? Makke treenaa niin että kuukautiset jäävät pois ja teippaa rintansa jopa ilmastointiteipillä. Toisinaan äiti tuntuu ymmärtävän, toisinaan taas jopa maksaa, että Makke pukisi hameen kouluun. Jokainen nimenhuutokin on kauhistus. Yksinäisten vuosien jälkeen Makke saa kuitenkin myös kavereita ja tulee hyväksyttynä porukassa yhtenä jätkistä. Seurustelu on ristiriitaista: Makke on kiinnostunut naisista ja haluaa, että nämä ovat kiinnostuneet hänestä nimenomaan miehenä.

Kertoja ei silti koe transsukupuolisuudesta käytävän keskustelun koskevan itseään. Hänhän on mies. Poika. Mies, jolla ei ole munia. Jossain vaiheessa se ei enää tunnu riittävältä, ja kertoja aloittaa sukupuolenkorjausprosessin, jotta keho vastaisi sitä, mitä hän on aina kokenut olevansa.

Poika oli monella tapaa kiinnostava kirja. Se on toki vain yksi kokemus transsukupuolisuudesta, ja joku muu voi kokea asiat aivan toisin. Silti kirja sai miettimään moniakin ihan arkisia asioita. joissa olisi paljon parannettavaa. Toivoisin, että vaikkapa lasten vaatteita ja leluja ei jaoteltaisi niin selkeästi sukupuolen mukaan. Monessa pienemmässä kaupassa tai merkkiliikkeessä näin ei toki tehdäkään. Samoin uskon, että monessa päiväkodissa ja koulussa nykyisin tuetaan käytänteitä, jotka eivät korosta sukupuolta tarpeettomasti. Näin on helpompaa ihan kaikilla: jokainen saisi olla kiinnostunut juuri niistä asioista kuin on, eikä ohjailtaisi, että leikipä sinä nyt noilla tyttöjen Legoilla tai et kai sinä nyt nukkea halua hoitaa, kun olet poika. (Tällaisiakin kommentteja valitettavasti edelleen kuulee.) Voisin kirjoittaa asiasta pitkästikin, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että yritän jatkossa itse vanhempana ja opettajana entistäkin enemmän välttää sukupuoleen liittyvien oletusten ja johtopäätösten tekemistä, kohdella jokaista omana itsenään. Tätä kirjaa voin suositella myös kenelle tahansa opiskelijalle luettavaksi.

Lisää pride-viikon lukutempauksesta Yöpöydän kirjat -blogissa.