Riika Ruottinen: Unestani heräsin

Riika Ruottinen: Unestani heräsin. Runoja aitojen väleistä
Omakustannekirja, 2018
82 s.
(oma kirjaostos)

Riika Ruottisen omakustannerunokirja on kaunis niin ulkoisesti kuin sisällöltäänkin. Takakannessa kuvataan, että teos on runokokoelma "ihmisen oikeudesta hengittämiseen". Siitä monessa kokoelman runossa kai onkin kysymys. On oikeus tuntea kipua ja tuskaa, vaikka kaikki olisi päällisin puolin tai muiden näkökulmasta hyvin (mikä on/ kun ei aikuisten elämää kestä). On oikeus turhautua ihmisiin, pinnalliseen some-elämään, ohjelmoituihin hymyihin ja statuspäivitysten sydäntykkäyksiin. Pidin paljon esimerkiksi kokoelman runosta #designforlife, jossa elämä tiivistyy siihen, millaisin hashtageja ja nokkelia päivityksiä siitä saa muokattua. (Ja samalla mietin, kuinka itsekin joskus kirjoitan jotain mukanokkelaa sellaisena päivänä, kun oikeasti tekisi mieli huutaa, että olen ihan helkkarin väsynyt ihmisraunio. Ehkä ensi kerralla huudankin.) 

On oikeus pysähtyä ja havaita kauneutta vaikkapa sitten iltataivaassa maidonhakureissulla tai kerrostalon ikkunoista heijastuvassa auringonnousussa samalla kun valvoo pistokoetta. On myös oikeus olla hyödytön, vaikka kuinka kysellään, Mihin asti se sopimuksesi nyt olikaan ja oletko löytänyt tarkoituksesi/ tästä yhteisesti sovitusta piiristä?

Kirjan runoista minua koskettaa myös esimerkiksi runo nimeltä Sammalpehmeää, josta lainaan tähän pari katkelmaa:

Istun ainokaiseni kanssa metsän laidassa.

Seuraamme kun tekevät tuloaan 

toiset

      kolmannet

           neljännet.

Se on aina yhtä ihmeellistä,

               ja joka kerta vähän horjahdan.

/--/

Vieressäni on kaksikymmentäyksi kiloa

tähtien pauhua,

suupielet sinisinä

etsii variksenmustikkaa ärrä kurkussa.

Tämä yhden kertotaulu

yhtä lailla ääretön.

En ehkä olisi törmännyt Riikan runoihin, ellei Riika olisi opiskelukaverini jostain vuosituhannen alkuhämäristä. Uskon, että riippumatta siitä, onko runojen kirjoittaja minulle jossain määrin tuttu, pitäisin teksteistä joka tapauksessa. Ostin kirjan itse, eli postauksessa ei myöskään ole kyse maksetusta mainoksesta. (Tämä lienee syytä selventää, koska joskus törmää ajatukseen, että kirjablogin pitämisestä tienaisi jotain.) Riikan runoja löytyy muuten myös hänen blogistaan.

Katse kohti Helsingin kirjamessuja (25. - 28.10.2018)

Helsingin kirjamessut ovat jälleen syyslomani ja kirjavuoteni kohokohta. Neljän päivän ajaksi messukeskus täyttyy kirjailijoista ja lukijoista, kirjoista ja niitä rakastavista ihmisistä, keskusteluista ja kohtaamisista. 

Tämä on kolmas kertani kirjamessuilla, joten lienee jo paikallaan puhua traditiosta. Mukanani on tällä kertaa ainakin yhtenä messupäivänä myös messujen ensikertalainen, rakas ekaluokkalainen lukutoukkani. Tässä postauksessa haaveilen, mitä kaikkea voisimme messuilla tehdä ja nähdä. Totuus voi toki muodostua toisenlaiseksi. Joka tapauksessa odotan reissuamme innolla.

Tänä vuonna messujen teemamaa on Yhdysvallat. Omissa messusuunnitelmissani se ei kyllä näy oikeastaan juuri ollenkaan. Messuille mahtuu monenlaista muutakin. Messujen ohjelmalavat puolestaan on tänä vuonna nimetty Helsingin kaupunginosien mukaan.

Ennen suunnitelmien tekemistä on syytä palauttaa mieleen se, mitä olen itse itselleni todennut viime vuonna: "--minulle sopiva tapa on valita messuohjelmasta pari kolme ohjelmanumeroa per päivä, jotka käyn kuuntelemassa ajatuksella, ja varata riittävästi aikaa myös vapaaseen kiertelyyn ja kirjojen hiplailuun sekä ihmisten kohtaamiseen."

Vaikka siis listaan tässä kaikenlaista, en oikeasti aio juosta pää kolmantena jalkana ihmisvilinässä oikeita lavoja etsien.

Torstai 25.10.

Voi olla, ettemme ehdi torstaina vielä messuille. Kiinnostavaa ohjelmaa kyllä olisi:

Klo 13-13.30 Noora Vallinkoski: Perno mega city (Hakaniemi-lava)
* Kirja on lukupinossani, ja olen kuullut siitä jo paljon kehuja.
Klo 13.30-14  Kyllä nuoret lukevat! -keskustelu (Töölö-lava)
Klo 14.30-15.30 Miten media selviää paskapuheen aikakaudella? Ruben Stiller haastattelee Totuuden jälkeen -kirjan tekijöitä. (Suomenlinna-lava)
Klo 15-16 HS puheenaihe: kulttuurinen omiminen (Senaatintori)
* Kaikki nämä kolme edellistä olisivat lukion äikänopen työni kannalta kiinnostavia.
Klo 17.30-18 Lyriikkahaastattelu: Ellinoora (Senaatintori)
* Olemme ekaluokkalaisen kanssa fanittaneet Ellinooraa siitä asti, kun näimme hänet Rotuaarin lavalla Korttelihaipakka-tapahtumassa syksyllä 2016.

Ja oi, jos olen messuilla torstaina, niin ehdottomasti menen kuuntelemaan karismaattista Esko Valtaojaa joko klo 17.30 yhdessä Maarit Verrosen kanssa keskustelemassa aiheesta Maailmanloppu Maarit Verrosen ja Esko Valtaojan mukaan tai puhumassa sen jälkeen teemalla Maailmanloppu peruttu (molemmat ohjelmat Punavuori-lavalla).

Perjantai 26.10. 

Perjantaini menee messuilla luultavasti lapsen ehdoilla. Messujen lasten alueella on tänä vuonna ilahduttavasti ohjelmaa, johon pääsee itse osallistumaan, ei vain kuuntelemaan. Mukana yhteistyökumppanina on myös esimerkiksi Pikku Kakkonen.

Klo 12-12.30 Tatu ja Patu, elämä ja teot (Senaatintori)
* Muksu kirjoitti kesällä kirjeen Aino Havukaiselle ja Sami Toivoselle. Ehkä maailman paras juttu oli, että hän sai siihen käsin kirjoitetun vastauksen. Perjantaimme alkaa siis idolien haastattelun kuuntelulla, ja kenties sen jälkeen käymme hakemassa signeerauksen kirjaan Suomalaisen kirjakaupan pisteellä.
Klo 13.30-14 Ella ja kaverit (Kumpula)
* Paavo Kerosuo ja Lotta Kuusisto herättävät ohjelman mukaan Timo Parvelan kirjat eloon. Molemmat ovat lukeneet Ella-kirjoja äänikirjoiksi - ja viihdyttäneet ainakin meitä viime kesän autoreissulla.
Klo 14.30-15 Jutta Tynkkynen: Etsivätoimisto Mysteeri ja prinssi Tristan - salapoliisituokio (Toukola)
Klo 15-15.30 Marjut Brunila: Immu ja Torninvartijat - kummitustarinapaja (Toukola)
* Ohjelmassa luvataan etsivätehtävien ratkomista ja kummitustarinoiden keksimistä, ja vaikka kyseiset kirjat eivät ole vielä meille tuttuja, ekaluokkalaista alkoi heti kiinnostaa.
Klo 16-16.30 Paula Noronen: Supermarsu (Kumpula)
* Meillä olisi yksi kiperä kysymys Paula Noroselle. Saapa nähdä, olisiko sen esittämiseen tilaisuutta.

Lauantai 27.10.

Aamuni alkaa ehkä bloggariaamiaisella. Siitä lisää sitten messujen jälkeen.

Jos aamiaiselta ehdin, suunnistan klo 11 Töölö-lavan luo kuuntelemaan, kun Jarkko Tontti haastattelee kirjailjoita siitä, kuinka paljon esimerkiksi läheisten elämää voi käyttää kirjoissa. Otsikkona on Suomen kirjailijaliitto esittää: kirjailija salakuuntelijana ja haastateltavina ovat Essi Kummu, Anna-Leena Härkönen ja Pasi Lönn.

Sitten ajattelin viettää pidemmän aikaa Kallio-lavan tuntumassa. Lukiolaisten vetämä ohjelma oli messujen eittämättä parasta antia viime vuonna. Lavalla haastatellaan Salla Simukkaa klo 11.30. Sen jälkeen on tunnin mittainen keskustelu äärimmäisen tärkeästä teemasta, nuorten mielenterveydestä. Mukana ovat koomikko Iikka Kivi, vloggaaja Sita Salminen sekä Elina Marjamäki Suomen Mielenterveysseurasta. Tämän jälkeen sama teema jatkunee vielä tubettaja Mansikkkan haastattelussa.

Lauantaina olisi muutakin kiinnostavaa ohjelmaa pilvin pimein. Yhtenä poimintana vielä mainittakoon, että klo 15-15.30 Töölö-lavalla aiheena on, mistä kirjailijat Suomessa vaikenevat. Kiinnostava teema! Haastateltavina Pirjo Hassinen ja Jukka Behm.

Sunnuntai 28.10.

Lentomme kohti Oulua lähtee suhteellisen aikaisin, joten luultavasti emme ehdi enää messuille. Haluaisin käydä kuuntelemassa esimerkiksi HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaita ja muksu haluaisi nähdä Tanhupallon, mutta ihan kaikki toiveet - valitettavasti tai onneksi - eivät voi täyttyä.

Toivottavasti messuilla näkisi mahdollisimman monia tuttuja!

Olen saanut messuille vapaalipun. Kiitos siitä messujärjestäjälle.

Välitilinpäätös tästä vuodesta

Vuodesta 2018 on kulunut jo kohta viisi kuudesosaa. Tässä postauksessa kurkkaan ensin taaksepäin, vuoden alussa tekemiini lukusuunnitelmiin. Listasin 5+1 tavoitetta - mitä niille kuuluu nyt? Samalla luon muutaman silmäyksen jäljellä olevaan vuoteen, ainakin syysloman lukusuunnitelmiin.

1. Helmet-haaste 2018

Olen listannut Helmet-haasteeseen sopivat kirjat erilliselle sivulle blogissani. Tällä hetkellä koossa on 29 kirjaa viidestäkymmenestä, eli ihan maaliin asti haasteessa en varmaankaan pääse. Suunnitelmia kyllä olisi aika lailla kaikkiin jäljellä oleviin kohtiin, mutta lukupinossani on paljon sellaistakin, mikä ei sovi mihinkään kohtaan. 

Ihan kaikkea lukemaani en kiireiden vuoksi ole ehtinyt esitellä blogissani. Viime viikkoina en itse asiassa ole töiden ohella ehtinyt lukeakaan juuri mitään, mutta lukaisin Kari Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjan (Siltala, 2018, 269 s.) Sijoitan sen kohtaan "ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja", koska en varmastikaan olisi lukenut kirjaa, ellen olisi lainannut sitä veljeltäni. En seuraa formuloita (enkä juurikaan juorulehtiä, joissa Räikkönen ilmeisesti aika paljon esiintyi menneinä vuosina), eli kiinnostava asia kirjassa oli minulle se, miksi ihmeessä Kari Hotakainen on lähtenyt sitä kirjoittamaan. 

Kirja oli siis kiinnostava kurkistus itselle vieraaseen maailmaan. Räikkönen on kirjan perusteella lahjakas, kunnianhimoinen ja taitava työssään. Hän ei ole ylimielinen, vaan kohtelee kaikkia samalla tavalla. Formulakuljettaja saattaa vaikka korjata varikkoalueen bussin vessan. Häntä ei kiinnosta puhua toimittajille, vaan hän vastaa lyhytsanaisesti ja omintakeisella huumorillaan. Hän on samaan aikaan ujo ja suorapuheinen. Tämä kaikki selittyy osin hänen taustallaan: "Jotkut syntyvät kultalusikka suussa, jotkut jakoavain kädessä." Hotakainen tuntuu ihailevan Räikköstä jokseenkin varauksettomasti - ainakin itse sain sellaisen vaikutelman.

  2. Viime kevään uutuuskirjat

Kevään katalogeja selatessa listasin aika paljon kirjoja, joita aioin lukea tänä vuonna. Niistä olen kuitenkin tähän mennessä lukenut ainoastaan kaksi. Pauliina Rauhalan Synninkantajista en pitänyt niin paljon kuin olisin Taivaslaulun perusteella toivonut ja odottanut. En kesällä tästä blogannut, mutta Instagramiin luonnehdin kirjaa näin: "Luultavasti vika oli minussa lukijana(kin), mutten päässyt oikein lähelle henkilöitä ja siksi teematkin jäivät etäisiksi, vaikka tässä kiinnostavia aineksia olikin." Samoin toinen kovasti odottamani kirja, Elena Ferranten Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät, oli minulle muihin Napoli-sarjan osiin verrattuna lievä pettymys. Odotan silti, että ehdin nyt syyslomalla tarttua sarjan päätösosaan.

Yksi listaamistani kirjoista, Kati Hiekkapellon Hiillos, ei ole muuten vieläkään ilmestynyt, vaan se julkaistaan vasta ensi vuonna. Syksyn kiinnostavista uutuuksista en ole ehtinyt edes tehdä listausta blogiini, ja nyt jo julkaistaan ensi kevään katalogeja! Kirja-alan sykli on tosiaankin nopea.

3. Oman hyllyn himoituimmat

Kahden vuoden yrityksen perusteella on selvää, että minun ei kannata koota hyllynlämmittäjistä pinoa tai tehdä tarkkaa suunnitelmaa, mitä haluaisin omasta hyllystä lukea. Viime vuoden hyllynlämmittäjistä luin pari kolme, ja tämän vuoden pinolle taitaa käydä sama kohtalo. Vaikka nämä kaikki ovat varmasti hurjan hyviä ja kiinnostavia kirjoja, olen lukenut näistä tähän mennessä vasta YHDEN, Johanna Sinisalon Enkelten verta (ja se oli loistava). Minna Maijalan Canth-elämäkerta minulla on kesken, ja aion lukea sen ennen kuin tartun Minna Rytisalon Rouva C. -romaaniin. Siinäpä siis toinen lukusuunnitelma syyslomalle Ferranten lisäksi.

4. Tavoite viiden runokirjan lukemisesta

Päätin osallistua Ompun runohaasteeseen ja asetin tavoitteeksi lukea viisi runokirjaa tänä vuonna. Tämä tavoite saattaa jopa täyttyä! Olen esitellyt blogissani yhden runokirjan, Pauli Tapion Varpuset ja aika. Sen lisäksi olen lukenut Lauri Viidan kokoelman Ne runot, jotka jäivät. Parhaillaan olen lukemassa yhtä runokirjaa, josta lisää myöhemmin. Olen ajatellut lukea myös Helena Anhavaa ja Eeva Kilpeä. (Kilveltä luinkin Kuolinsiivous-teoksen, mutta se ei ole varsinaisesti runokirja, vaan päiväkirjamaisesti koottu kokoelma ajatuksia vuosien varrelta.) Vinkkejä voimauttavista, muttei pateettisista runokokoelmista saa antaa vaikkapa tämän postauksen kommenteissa. 

5. Luen jonkin kirjan englanniksi, vai luenko?

Viimeisenä tavoitteena listasin, että lukisin jotain pitkästä aikaa englanniksi. Lainasin alkuvuodesta yhden englanninkielisen elämäkertakirjan, mutten ehtinyt sitä kuitenkaan lukemaan. Käytän Storyteliä, mutten sieltäkään ole tullut tarttuneeksi mihinkään vieraskieliseen sitä lukuun ottamatta, että kuuntelin R. J. Palacion Ihme-kirjaa jonkin aikaa englanniksi, kunnes luin sen suomeksi loppuun. Pidän kuitenkin tämän tavoitteen mielessä.

+ Viimeisen tavoitteen muotoilin näin: "Nautin lukuharrastuksesta ja kirjakeskusteluista sekä blogeissa että elävässä elämässä." 

Elävässä elämässä kirjakeskusteluja on ollut ilahduttavasti. Lukupiiri, johon olen kuulunut vuosia, on kokoontunut tänäkin vuonna. Olemme lukeneet tänä vuonna esimerkiksi Pajtim Statovcin romaanin Kissani Jugoslavia, aiemmin tässä postauksessa mainitsemani Synninkantajat ja viimeksi Maria Semplen romaanin Missä olet, Bernadette? Vaikka tämä viimeisin on muutamia vuosia vanha, sen tekee ajankohtaiseksi se, että kirjasta on tekeillä elokuva, jossa pääroolissa Bernadettena on Cate Blanchett. Kirja kertoo vähän vinksahtaneesta perheestä, joka on luvannut viedä lahjakkaan tyttärensä risteilylle Etelämantereelle palkinnoksi tämän hyvästä koulumenestyksestä. Juuri ennen matkaa perheen äiti Bernadette kuitenkin katoaa. Kirjassa on satiirista huumoria ja hyvinkin elokuvamaisia tilanteita (esim. mutavyöry, jonka sitkeiden karhunvatukkapensaiden leikkaaminen aiheuttaa ja joka tietysti tuhoaa ärsyttävän naapurin pihajuhlat), eli voin hyvinkin kuvitella sen taipuvan valkokankaalle hienosti.

Olen käynyt pari kertaa myös toisessa lukupiirissä, jossa on käsitelty esimerkiksi aiemmin mainitsemaani Ihme-teosta ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillistä tapausta.

Muissa kirjablogeissa olen vieraillut harmillisen vähän viime aikoina. Syysloman aikana käyn läpi tuon seurattavien blogien listani - siellä taitaa olla sellaisiakin, jotka eivät enää oikein päivity, ja vastaavasti luulen, etten seuraa kaikkia blogeja, joita haluaisin. Huikkaa, jos blogisi puuttuu listalta!

Tarkoitukseni oli tässä samassa postauksessa käsitellä kirjamessuja, mutta nostan ne omaksi postauksekseen, koska tästä tuli sen verran pitkä. Jos jaksoit lukea tänne asti, minulla olisi runokirjavinkkien lisäksi toinenkin suosituspyyntö: mikä tämän syksyn uutuuskirja olisi sinun mielestäsi ehdottomasti sellainen, jota ei kannata ohittaa?

Kun kaikesta tulee surukirjoja

Kyselin jonkin aikaa sitten eräässä kirjallisuusryhmässä vinkkejä kirjoista, joiden avulla voisi käsitellä omia tunteitaan läheisen poismenon jälkeen. Sain hyviä vinkkejä ja lainasinkin pinon kirjoja, mutta olen huomannut, että niihin ei teekään mieli tarttua - ainakaan vielä. 

Sen sijaan kaikki viime aikoina lukemani kirjat tuntuvat kietoutuvan jollain tavoin omaan mielentilaani. Niin on tietysti aina: lukijapositio vaikuttaa siihen, miten jonkun kirjan ymmärtää, mitä siitä saa irti ja mitkä asiat nousevat omasta mielestä merkittävimmiksi. Neutraaleja kirja-arvioita ei siinä mielessä oikein voi ollakaan. Tämä postaus on silti vielä tavanomaista subjektiivisempi katsaus siihen, mikä minua on viime aikoina koskettanut lukemissani kirjoissa.

Surun olemuksesta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos, 2011
274 s.
(oma kirjaostos)

Johanna Sinisalon Enkelten verta käsittelee isoja ja ajankohtaisia teemoja: hyönteiskato on olemassaoleva ilmiö, ja se johtaa myös lintukatoon (kuvassa kirjan alla on muutama päivä sitten ilmestynyt Kalevan juttu aiheesta, ja aiheesta voi lukea myös esim. Ylen sivulta). Kirja on julkaistu vuonna 2011, ja siinä eletään 2010-luvun jälkipuoliskoa. Kirjan päähenkilö, mehiläishoitaja ja hautaustoimistoa pyörittävä Orvo havaitsee pesäkadon merkkejä omalla tilallaan ja seuraa samaan aikaan uutisista, kuinka Yhdysvalloissa ja Kiinassa valtaosa sadosta tuhoutuu pölyttäjien puuttumisen vuoksi.

Kirjassa käsitellään paljon kolmen sukupolven suhdetta: Orvon isä pyörittää lihatilaa naapurissa, ja Orvon poika Eero puolestaan on vannoutunut eläinten oikeuksien puolestapuhuja. On sanomattakin selvää, että arvot ovat törmäyskurssilla. Lopulta päädytään siihen, että Orvon on käsiteltävä suruista suurinta.

Olen pitänyt surua tunteena, joka on harmaa ja avara ja aineeton, se on kuin kostea sumu joka ympäröi joka puolelta, eikä siitä pääse eroon millään keinolla, koska se värittää ilman, sitä hengittää sisään ja ulos --. Olen ajatellut surun luonnetta samalla tavalla haihtuvana kuin kostea sumukin ennen pitkää haihtuu; jonakin päivänä harmaus on hitusen ohuempaa, viikkojen päästä kosteus ei enää pisarru iholle -- suru haalistuu hiljaa melankoliaksi, sitten muistoksi.

En koskaan, hetkeäkään, ajatellut että suru voisi olla kiinteä kuin tikari, terävä ja armoton. Että se voisi iskeä uudelleen ja uudelleen, aina odottamatta, niin kovaa suoraan kylkiluiden väliin että silmissä näkyy hetken kirkkaita valoja. -- terän isku yllättää minut joka kerta yhtä ankarasti. (s. 121)

Tämä lainaus on mielestäni hyvä siksi, että kukaan ei voi tietää, miten toinen suree ja millaista surun prosessia toinen käy läpi. Vaikka olisi itsekin menettänyt jonkun, ei pitäisi silti sanoa, että tietää miltä toisesta tuntuu. Ei tiedä. Toisen suru voi olla hitaasti haihtuvaa sumua, toisen taas jatkuvasti odottamatta iskevä tikari.

Sinisalon kirja on täynnä kiinnostavaa pohdintaa esimerkiksi eläinten ja ihmisten suhteesta. Minulle sen kiinnostavin aspekti oli symbolisessa ja mehiläismytologiaa hyödyntävässä kuoleman kuvauksessa.

Lasinteräviä lauseita

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY, 2018
Luettu/kuunneltu Storytelistä
Äänikirjan lukijana Antti Jaakola, kesto 7 t 1 min

Tommi Kinnusen Pintti on hänen kolmas romaaninsa. Se kertoo kolmesta sisaruksesta, joiden elämä kietoutuu lasitehtaan ympäristöön. Tehdas säätelee kyläyhteisön elämänrytmiä ja sosiaalisia suhteita. Romaani on nimetty kolmenpäivänromaaniksi, ja jokaisena päivänä näkökulmahenkilönä on yksi sisaruksista. Tärkein heistä on silti minusta Jussi, jota ei sodanjälkeisessä Suomessa oikein ymmärretä eikä hyväksytä. Jussi ei sairauksiensa vuoksi kykene samalla tavalla töihin kuin muut miehet, ei vaikka häntä lasitehtaan oppipoikana olisi kuinka potkittu päähän. Elämä puolestaan potkii päähän myös Jussin siskoja, Helmiä ja Railia, jotka ovat kuitenkin varsin vahvaa sorttia eivätkä halkea helposti.

Kinnunen saa minut tekstinsä pauloihin harkitulla, vivahteikkaalla sanankäytöllään. Kuuntelin kirjan osittain, mutta sitten halusin jatkaa lukemista, koska halusin kerrata monet virkkeet ja pysähtyä pohtimaan niitä, vaikkapa tätä (e-kirjassa s. 98/320): Kesä on hetkeksi toteutunut haave siitä, mitä elämä voisi olla. Syksy on menneen muistelua ja kevät sykkivää uuden odottamista. Vain talvi on oma itsensä vailla kaipuuta taakse tai tulevaan. 

Surua kirjassa kuvataan Helmin kokemana näin: Suru on synkkä eläin, musta koira tai kissa, joka saapuu yllättäen ja alkaa seurata. Aluksi sen ulkomuoto tuntuu rumalta ja ääni pelottavalta, ja siksi sitä yrittää vältellä. Se ei kuitenkaan katoa, ei karkaa eikä jätä rauhaan. -- Aikaa myöten sen läsnäoloon tottuu ja mustuudesta alkaa erottaa sävyjä, huomaa eläimen kauniit käpälät ja selän hienon kaarteen. Lopulta huomaa kaipaavansa sen seuraa. Siitä on tullut surijalle rakas. (s. 168/320)

Pintti sai pohtimaan erilaisuuden hyväksymistä, vanhemmuutta, salailua, entisajan elämää ja rajallisia mahdollisuuksia pienessä yhteisössä. Se tuntui myös lohdulliselta lukukokemukselta. Haluan jakaa kirjasta vielä yhden lainauksen, joka osui syvälle suoraan kylkiluiden väliin: Mikään ei ole hänen vikansa, vaan hänestä on tullut juuri niin hyvä kuin tulla voi. Joskus ihminen ei kasva itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta. Ei koska vaan silti. (s. 316/320)

"Äiti, mikä sua itkettää?"

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Kuvitus Jim Kay
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Tammi, 2015
(oma kirjaostos)

Olemme ekaluokkalaisen kanssa lukeneet syksyn aikana ensimmäisen Harry Potterin ääneen. Harry on kokenut ihan valtavan menetyksen, koska hänen vanhempansa on murhattu, kun hän oli pikkulapsi. Oikeastaan Harry pystyy käsittelemään tätä menetystä vasta päästyään 11-vuotiaana velhokoulu Tylypahkaan. Siellä on ihmisiä, jotka tunsivat hänen vanhempansa ja ihailivat heitä. Dursleyt eivät ole Harrylle tämän vanhemmista puhuneet käytännössä lainkaan. Tarina on siis lähtökohdiltaan äärimmäisen surullinen ja synkkä, mutta lohtua siihen tuo toki se, että Harry pääsee kaltaistensa joukkoon, hänellä on lopultakin elämässään ihmisiä, jotka välittävät hänestä, ja hän saa tietää lisää vanhemmistaan. Kirjan lopussahan Harry kohtaa vanhempiensa murhaajan, joka edelleen haluaa tappaa Harryn. En tiedä, kannattaisiko tällaista lukea ekaluokkalaiselle ensinkään, mutta onneksi tapahtumien sijoittuminen taikamaailmaan tuo niihin sen verran sadunomaisuutta, että lapsi oli tarinan pauloissa hyvällä tavalla, eikä saanut siitä painajaisia. Hiukan tosin oioin ja silottelin sananvalintoja muutamissa kohdissa ääneen lukiessani.

Suhtauduin kirjaan varsin toisella tavalla kuin joskus viisitoista vuotta sitten, kun luin sen ensimmäisen kerran. Mietin tietenkin koko ajan, miten lapsi ymmärtää kirjan tapahtumat. Kirjassa oli yllättävän paljon huumoriakin jännityksen ohella. Yllättävä hetki itselleni oli kirjan lopussa, kun Harry saa Hagridilta kirjan, johon on koottu velhovalokuvia Harryn vanhemmista.
"Tiesin ettei sulla ollut yhtään... Tykkäätkö sinä siitä?" 
Harry ei saanut sanaa suustaan, mutta Hagrid ymmärsi. (s. 242)
Tässä kohtaa lapsi kääntyi hämmentyneenä katsomaan minua ja kysyi, mikä itkettää. Niin, suru on sellaista, että se iskee kun sitä vähiten odottaa. Tässä kohtaa mieleen kihosi ajatus siitä, kuinka isästäni ei ole ollenkaan lapsuuskuvia, koska hänen lapsuudenkotinsa paloi isän asuessa jo omillaan. Jotenkin tämänkin asian surullisuuden käsittää kunnolla vasta nyt, kun siitä on liian myöhäistä puhua isän itsensä kanssa.

Jonkinlaisena loppukaneettina tähän haluaisin ehkä kirjoittaa sen, että aion lukea lapselleni ääneen niin kauan kuin hän vain jaksaa minua kuunnella. Kirjojen äärellä tulee samalla puhuttua monenlaisia asioita, ja toivon, että se osaltaan estää sitä, ettei välillemme nouse sellaista puhumattomien asioiden muuria, joka on minulle ihan liian tuttua.

Isän lapsuudenkodin portaat keskellä kainuulaista korpea.
Talo paloi 44 vuotta sitten, ja luonto on sen jälkeen vallannut alansa.

______________________________________________________
Olen jokseenkin luopunut toivosta Helmet-haasteeni suhteen, mutta sijoitan kirjat kohtiin:
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta - Enkelten verta
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta [siis lasiesineitä] - Pintti 
29. Kirjassa on lohikäärme - Harry Potter ja viisasten kivi

Klassikkohaaste: Äkäpussin kesytystä ennen ja nyt

Kuinka äkäpussi kesytetään on useimmille tuttu klassikko vähintääkin nimenä, osalle myös esimerkiksi elokuvaversiona. Teos on oman aikansa sukupuoliroolien kuva: ihanteellinen nainen on kuuliainen alamainen miehelleen. Mitä tällaisella teoksella voi olla annettavanaan nykylukijalle? Miten onnistuu Äkäpussin tuominen nykypäivään Anne Tyleriltä?

William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään
Alkuteos The Taming of the Shrew, n. 1592
Suom. Leena Tamminen
WSOY, 2007
173 s.

Anne Tyler: Äkäpussi
Alkuteos Vinegar Girl, 2016
Suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga, 2018
229 s.

(molemmat kirjastolainoja)

Shakespearen Äkäpussin lähtökohtana on, että nurkissa pyörivät naimattomat tyttäret ovat haitaksi. Siksipä heistä täytyy saada koulittua varteenotettavia vaimoehdokkaita mieluiten varakkaille poikamiehille. Rikkaan padovalaisen Baptistan ongelmana on, että nuorempi tytär Bianca menisi kuin kuumille kiville, mutta pahansisuisesta vanhemmasta tyttärestä Katherinasta on vaikea päästä eroon. Tilanteen ilmestyy pelastamaan veronalainen Petruchio, joka ottaa haasteen vastaan ja vie Katherinan vihille, vaikuttimenaan ennen muuta raha. Jos siis tunnet jonkun, joka on kyllin rikas Petruchion vaimoksi, - sillä vauraus säestää hyvin kosiotanssiani - [--] se ei minua liikuta tai lannista, olkoon nainen vaikka yhtä äkäinen kuin Adrianmeren tyrskyt, toteaa Petruchio. Katherinan mielipidettä ei luonnollisestikaan juuri kysellä.

Loppuosa näytelmästä keskittyy nuoremman sisaren Biancan kosiskeluun ja siihen liittyvään naamioleikkiin, huijauksiin ja väärinkäsityksiin. Siinä sivussa kuvataan ajoittain, kuinka Petruchio pyrkii lannistamaan Katherinan tahdon. Minä olen yhtä jyrkkä kuin hän on kopea, ja kun kaksi tulenlieskaa yhdistyy, ne polttavat poroksi vihansa lähteen, Petruchio uskoo. Kun liitto on saatu solmittua, Petruchio vie Katherinan kotiinsa ja käyttäytyy siellä öykkärimäisesti. Hänelle ei muka kelpaa palvelijoiden valmistama ruoka eikä sijattu vuode - tarkoituksena on nimittäin pitää Katherina ilman lepoa ja ruokaa. Muitakin keinoja Petruchiolla on, ja lopputulos on se, että Katherina on lempeämpi ja kuuliaisempi kuin kenenkään muun vaimo.

Ovatkohan Shakespearen ajan naiset seuranneet tarinaa ihaillen? Itsessäni se herätti vahvaa inhontunnetta. Ainoa viihdyttävä asia näytelmässä oli nokkela kielenkäyttö. Mieluusti lukisinkin jonkun muun Shakespearen komedioista, sillä aiemmin olen tutustunut vain tragedioihin (Romeoon ja Juliaan sekä Hamletiin). Tämän näytelmän tunkkaisesta sanomasta huolimatta Shakespearen lukemista voi toki suositella, varsinkin tuoreita suomennoksia. Tässä Leena Tammisen suomennoksessa on myös alaviitteitä, joissa on avuliaasti avattu, mitä vaikkapa Petruchio tarkoittaa sanoessaan, että Katherinalla on "malttia kuin Griseldalla" ja että tämä on "yhtä siveä kuin Lucretia". Kenties Shakespearen aikalaiset tunsivat tarinaperinnettä antiikista alkaen, mutta nykylukijalle viittausten selittäminen on tervetullutta.

Sirkku Aaltosen mainiossa, laajassa esipuheessa puolestaan kuvataan muun muassa näytelmän taustaa ja sitä, millaisina versioina sitä on tavattu esittää. Kiinnostavaa oli, että näytelmän sukupuoliroolit on käännetty toisin päin ainakin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1987 esitetyssä versiossa: näytelmässä Petruchio-nainen piti kesyttää suopeaksi puolisoksi, ja kesyttäjä oli hänen vaimonsa Katariina-mies. Tuossa versiossa tuotiin siis epätervettä vallankäyttöä näkyväksi siten, että miehet olivat alistettuja ja naisilla oli valta, mutta miesrooleja esittivätkin naiset ja naisia miehet.

Erilaisen version tarinasta on kirjoittanut myös yhdysvaltalainen kirjailija Anne Tyler. Kustantajan sivujen mukaan Tyler vihaa Shakespearen näytelmiä, mikä onkin mainio lähtökohta kirjoittaa Äkäpussi uusiksi.

Tylerin Äkäpussissakin on mies, autoimmuunisairauksia tutkiva tohtori Battista, ja kaksi tytärtä. Vanhempi tytär, 29-vuotias Kate, on jämähtänyt huolehtimaan isästään ja 14 vuotta nuoremmasta sisarestaan Pupusta sekä työskentelemään avustajana päiväkodissa. Hänellä ei ole sosiaalisia suhteita tai ylipäänsä mitään suunnitelmaa elämässään. Siksi jopa isän käsittämätön ehdotus tuntuu varteenotettavalta: Katen olisi mentävä naimisiin isän tutkimusapulaisen Pjotrin kanssa, koska tämän viisumi on vanhentumassa. Tyler käsittelee niin Katea kuin Pjotriakin humoristisesti, eikä Katen tarvitse tyytyä olemaan passiivinen kesytettävä.  Romaanin sanomakin on varsin toisenlainen kuin Shakespearella: kahden liekin ei tarvitse palaa yhdessä poroksi, vaan kumpikin voi antaa toiselle tilaa loistaa.

Tylerin tulkintaa ei mielestäni voi sanoa erityisen ravistelevaksi tai uraauurtavaksi, mutta joka tapauksessa se antaa äänen Katelle. Jossain määrin kiinnostavaa on sekin, että nimenomaan Pjotr pitää saada naitetuksi, toki hyvin eri syistä kuin naiset Shakespearen aikoihin.

Postaukseni on osa kirjabloggarien klassikkohaastetta. Haaste järjestetään seitsemättä kertaa, ja tällä kertaa sitä emännöi Unelmien aika -blogi. Haasteen ideana on siis selättää mahdollisesti jokin kauan lukulistalla ollut klassikko tai muuten vain paikata aukkoja kirjallisessa sivistyksessä. Haaste järjestetään kaksi kertaa vuodessa, eli nyt voi ruveta miettimään, mitä lukisi tammikuuksi. Kenties itse tartun seuraavaksi johonkin suomalaisen naiskirjailijan klassikkoon.

Edit: Helmet-haasteessani sijoitan äkäpussit kohtiin 6. Kirja on julkaistu useammassa formaatissa (käy kumpaan vain näistä, koska Tylerin kirjastakin on e- ja äänikirjaversiot ja Shakespearesta on tosiaan kirjallisen version ohella näytelmä- ja elokuvaversiot) ja 26. kirja sijoittuu paikkaan, jossa et ole käynyt (Shakespearen kehyskertomus sijoittuu Englantiin ja sisäkertomus Italiaan, Tylerin teos puolestaan Baltimoreen, Yhdysvaltoihin). 

Annika Brusila: Verisukua

"On kausaalinen fakta, että muutumme omiksi isiksemme ja äideiksemme vanhetessamme, halusimme tai emme. Että oli aivan väistämätöntä noudattaa jossain määrin samaa käytöskaavaa mihin omat mitokondriot ja solulimat oli lapsuuden vuosina ohjelmoitu."

Annika Brusila: Verisukua
Kustannus HD, 2017
Kannen kuva: Ville Pirinen
222 s.
(arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!)

Annika Brusilan Verisukua (2017) on itsenäinen jatko-osa hänen esikoisteokselleen Kalliolla (2016). Kirjan voi hyvin lukea, vaikkei olisi edellinen kirja ei olisikaan tuttu, sillä henkilöistä annetaan riittävästi taustatietoa.

Kirjan keskiössä ovat Viola ja Kalle, keski-ikäinen pariskunta. Kalliolla-kirjassa kuvattiin paljon Violan painostavaa lapsuutta perheessä, jossa vanhemmat (momo ja vaari) pitivät prameita kulisseja yllä, vaikka totuus oli alkoholin ja väkivallan murjoma. Nyt vanhemmat ovat kuolleet, ja Violalla on päällisin puolin kaikki hyvin. Edellisessä kirjassa ahdistanut työkin on vaihtunut itsenäiseen yrittäjän elämään. Viola on silti monta vuotta tuntenut ahdistusta, masennusta ja uupumista. Hän myös pelkää olevansa vanhempana omiensa kaltainen: Momoa ja vaaria ärsytti aikoinaan jos niiltä tarvitsi neuvoa, sanomalehti rapisi, ote oikeni, asento tiukkeni. Nyt olen momo, olen vaari. Olen vittuako minun on kaikki tiedettävä, hoidettava, ehdittävä, revettävä, jaksettava.

Viola kokeekin tarvetta käsitellä asioita eikä se onnistu ilman etäisyyden ottamista. Niinpä hän muuttaa määrittelemättömäksi ajaksi toiseen kaupunkiin, Turkuun, ja jättää miehensä ja teini-ikään kasvaneet kaksoset, jotta saa rauhassa olla pohjalla ja nousta sieltä omin avuin. Viola tuntuu oikeastaan olevan elämässään todella yksin. Käytännössä ainoa henkilö, jonka kanssa hän on perheensä ja kauppaansa pyörittävän siskontytön lisäksi tekemisissä, on entinen työkaveri Saarinen (jota nyt ei voi ystäväksi sanoa, sillä hän on Violaan yhteydessä aivan muut tarpeet mielessään).

Kalle puolestaan on ollut suhteessa se tasapainoisempi osapuoli, mutta hänen maailmankuvansa ja minäkuvansa järkkyy, kun hänen perhetaustastaan paljastuu uusia tietoja. Koin aluksi epäuskottavana sen, ettei Kalle tiennyt olevansa adoptoitu, koska olisi luullut, että sellainen asia olisi selvinnyt viimeistään adoptiovanhempien perunkirjoituksessa. Tämä kuitenkin selitetään kirjassa ihan uskottavasti.

Kirjassa siis kuvataan eritoten perheen ja suvun merkitystä ja painolastia, jota jokainen meistä varmaan jossain määrin kantaa. Tärkeässä osassa on myös oman minäkuvan rakentaminen ja tasapainon löytäminen, että osaisi olla terveellä tavalla myös itsekäs ja kuunnella omia tarpeitaan - eikä silti loukata toisia tahallaan. Pohdin kirjaa lukiessa myös sovinnon tekemistä menneiden asioiden kanssa ja sen hyväksymistä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa eikä muita ihmisiä voi muuttaa, mutta itseään voi.

Brusilalla on räiskyvä tyyli kirjoittaa, ja Violan ja Kallen ajatukset kuvataan kaunistelematta. Riippuu lukijasta, miten tämä uppoaa. Joissakin kohdissa kaltaistani pilkunviilaajaa mietityttivät muutamat oikeinkirjoitus- ja tyyliseikat, mutta nämä asiat eivät kuitenkaan nousseet häiritseviksi. Esikoisteoksesta olin näköjään moittinut jonkinasteista toisteisuutta, mutta sellaista en tästä kirjasta havainnut, vaan lukukokemus eteni varsin jouhevasti, varsinkin siksi, että monia teemoja pystyi peilaamaan omaan elämään.

Helmet-haasteessa kirja sopisi ainakin kohtiin 1) kirjassa muutetaan, 19) kirja käsittelee vanhemmuutta, 38) kirjan kannessa on kulkuneuvo, 40) kirjassa on lemmikkieläin ja 46) kirjan nimessä on vain yksi sana. Toki tätä voisi pitää myös jonkinasteisena selviytymistarinana (33). Päädyin itse sijoittamaan kirjan kohtaan 38.

Muita arvioita kirjasta: Älä ota sitä niin vakavasti -blogin kirjoittaja on minun tapaani eläytynyt erityisesti Violan näkökulmaan ja kehuu kirjaa elämänmakuiseksi.

____________________________

Päivitän lukemisiani - siinä määrin kuin niitä kertyy - heinäkuussa Instagramin puolella (tunnukseni on hannaon, ja vaikka tili on yksityinen, hyväksyn toki kirjaihmiset seuraajikseni). Palailen blogin pariin viimeistään elokuussa, tai mahdollisesti heinäkuun lopulla, jos saan klassikkohaasteeseen jotain luettua. Olen näköjään aikonut lukea Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratin.

Lyhyitä arvioita touko-kesäkuun lukemisista

Kesäni on alkanut surullisissa merkeissä läheisen ihmisen poismenon vuoksi. Lukeminen on jäänyt suhteellisen vähäiseksi, ja toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa lukemani kirjatkin ovat pääosin esittelemättä edellistä tietokirjapostausta lukuun ottamatta. Tässä siis lyhyt katsaus muutamaan luettuun kirjaan.

Paul Auster: Mr. Vertigo

Paul Auster: Mr. Vertigo
Englanninkielinen alkuteos 1994
Ensimmäinen suomenk. painos 1997
Suom. Jukka Jääskeläinen
Tammi
317 s.
(lainattu kirja)

Paul Austerin Mr. Vertigo kertoo orvosta, kaltoinkohdellusta Waltista, josta kasvaa koko Yhdysvaltojen tuntema Ihmepoika Walt. Salaperäisen mentorinsa Mestari Yehudin johdolla Walt nimittäin oppii levitoimaan ja hämmästyttää esityksillään 1920-luvun amerikkalaisia. Tarina ei pääty siihen, vaan kertoo myös siitä, mitä tämän menestyksen jälkeen tapahtuu. Waltin elämää seurataan vanhuuteen saakka (alussa selviää, että minäkertoja alkaa muistella tarinansa alkuhetkiä 68 vuotta myöhemmin). Kirjaa voi lukea kasvukertomuksena, ja jossain määrin ajattelin, että tarina varmaankin rinnastuu koko Yhdysvaltain kehitykseen. Esimerkiksi samaan aikaan, kun Waltin ura lopahtaa, myös pörssi romahtaa. Kirja oli sujuva lukukokemus, joskin parissa kohtaa kiinnitin huomiota suomennoksen sananvalintoihin (esim. "esitykseni oli tuhansille kärsiville sieluille ylösrakentavaa" - olisiko vaikkapa mieltäylentävä parempi sananvalinta?). Teos sijoittui toisenlaiseen aikaan ja ympäristöön kuin Sattumuksia Brooklynissa, joka on ainoa aiemmin lukemani Austerin kirja (sekin ennen blogiaikaa). Ehkäpä joskus luen Austeria lisääkin.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1, kirjassa muutetaan, koska Walt ehtii elämänsä aikana asua varsin monessa paikassa pitkin Yhdysvaltoja.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014
285 s.
(oma kirjaostos)

Kissani Jugoslavia ansaitsisi ilman muuta oman bloggauksensa. Hieno teos ja kaiken saamansa huomion arvoinen. Teoksessa on kaksi aikatasoa: Eminen tarina alkaa Kosovon maaseudulta vuonna 1980, jolloin hän avioituu 17-vuotiaana miehen kanssa, jota ei tunne lainkaan. Heidän poikansa Bekim puolestaan elää nykypäivän Suomessa. Tässä välissä perhe on siis tullut Jugoslaviasta Suomeen, koska albaaneja on alettu vainota ja heidän elämänsä on käynyt mahdottomaksi kotimaassa. Niin Bekim kuin Eminekin valottavat sitä, millaista on ollut tulla Suomeen pakolaisena. Eminen tarinan kautta perheen juuria ja sukua ymmärtää paremmin. Kirjassa kuvataan kiinnostavasti Kosovon albaanien tapakulttuuria. Keskeinen henkilö tarinassa on myös Bekimin isä Bajram, jolle perheen tuominen uuteen maahan ja sinne sopeutuminen on kaikista kovin pala, kun hän samaan aikaan seuraa television kautta, kuinka Kosovossa taistellaan.

Kirja oli mainio valinta lukupiirikirjaksi, sillä siitä riitti keskusteltavaa. Kirjassa on paljon teemoja, mikä lienee esikoisteokselle tyypillistä. Bekim on nykyajassa osin varsin hukassa elämänsä kanssa, ja eritoten siihen liittyvät teoksen symboliset elementit (Bekim ottaa lemmikikseen valtavan kokoisen käärmeen ja asuu jonkin aikaa myös puhuvan, varsin julman kissan kanssa).

Kirja sopisi myös parhaillaan meneillään olevan pride-viikon lukemiseksi, sillä Bekim on homo. Tämä teema nousee erityisesti esiin Bekimin vieraillessa synnyinmaassaan, jossa homot joutuvat usein edelleen elämään kaksoiselämää.

Lopuksi vielä sitaatti, joka tuntuu tärkeältä: Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai peloistani, niin minä kerron.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39, kirja on maahanmuuttajan kirjoittama, sillä Pajim Statovci on syntynyt Kosovossa ja muuttanut Suomeen kaksivuotiaana.

Anne B. Ragde: Vihreät niityt ja Perintötila

Anne B. Ragde:
Vihreät niityt
Alkuteos Ligge i grønne enger, 2007
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi, 2009
293 s.
(lainattu kirja)

Perintötila 
Alkuteos Alltid tilgivelse, 2016
Suom. Katriina Huttunen
Tammi, 2017
Kuunneltu/luettu Storytelistä, lukijana Mervi Takatalo

Luin alkuvuodesta Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Toinen osa loppui siten, että oli välittömästi pakko jatkaa kolmanteen osaan. Viimeisen osan kuuntelemiseen menikin sitten aikaa. Edellisen postaukseni lopussa toivoin, että jollekulle kävisi näissä kirjoissa hyvin. Olen tyytyväinen siihen, etten lukenut kirjoja silloin, kun olemassa oli vasta trilogia, koska olisin luultavasti pettynyt silloiseen päätösosaan. Vihreissä niityissä keskeisten henkilöiden tarina jää nimittäin monella tapaa kesken.

Vihreissä niityissä elämä jatkuu Neshovin tilalla ilman Toria. Kaikki kohdistavat suuret odotukset Torin tyttäreen Torunniin, joka kyllä viihtyy sikojen parissa, mutta maatilan emännäksi hyppääminen täysin odottamatta tuntuu raskaalta. Torunn kiintyy kovasti Tormodiin ja kutsuu tätä edelleen isoisäkseen, koska näin hän haluaisi olevan. Keskeisessä osassa on edelleen myös Torunnin setä Erlend, jonka suhde Krummeen on hienosti kuvattu: kuinka kärsivällinen Krumme on esimerkiksi kun pariskunta odottaa naisparin kanssa vauvoja ja Erlend käyttäytyy suurellisen oikukkaaseen tapaansa. Torunnin toinen setä, Margido, puolestaan johtaa edelleen hautaustoimistoa, ja hänen kauttaan päästään ihmiselämän suurten kysymysten äärelle.

Samat teemat - perhesuhteet, vanhemmuus, rakkaus, valintojen tekeminen, oman paikan löytäminen - ovat edelleen keskiössä Perintötila-teoksessa, joka ilmestyi kymmenisen vuotta alkuperäisen trilogian jälkeen. Teoksessa aikaa edellisen osan tapahtumista on kulunut nelisen vuotta. Tämän ajan Neshovit ovat viettäneet varsin erillään toisistaan. Erlendin ja Krummen apilaperhe on löytänyt oman tapansa kasvattaa lapsiaan. Tormod Neshov on ehkä ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen, kun saa asua hoivakodissa. Margidolla ei ole askeettisessa elämässään edelleenkään juuri muuta kuin työ ja usko. Torunn taas on kovin rikki ja yksinäinen (vaikka asuu avoliitossa), mutta kokoaa itseään hiljalleen ja alkaa sanella ehtoja, miten itse haluaa oman elämänsä elää. Voiko menneet kuitenkin antaa aina anteeksi, niin kuin alkuteoksen nimi kuvaa?

Sarjan viides osa Elämänrakentajat ilmestyy elokuussa. Olen tykästynyt sarjaan ja sen hahmoihin kovin. Ainoa miinus on, että välillä Ragden kerronta on ärsyttävänkin tarkkaa. On lueteltava jokainen asia, mitä Torunn ostaa kaupasta, jokainen huonekalu ja tavara, jonka hän heittää pois, kerrottava pienetkin yksityiskohdat Margidon työssään järjestämistä hautajaisista. (Kuvausten yksityiskohtaisuus korostuu äänikirjaa kuunnellessa, joten välillä olen vaihtanut lukemiseen kesken kirjan, jotta kirja etenisi nopeammin.) Joka tapauksessa elävät henkilöhahmot ja kiinnostavat teemat peittoavat tämän puolen.

Sijoitan Vihreät niityt Helmet-haasteessani kohtaan 14, kirjan tapahtumat sijoittuvat useampaan kuin yhteen maahan (Norjaan ja Tanskaan), ja Perintötilan kohtaan 11, Kirjassa käy hyvin.